Ei: on se verbi!

Sanaa ei käytetään kieltävissä vastauksissa taipumattoman adverbin tavoin, mutta lisäksi suomessa on taipuva verbi en, et, ei, emme, ette, eivät, jonka yhden muodon kivettymä tuo adverbi on.

Kieltoverbi

Suomen kieliopeissa puhutaan kieltoverbistä, mikä poikkeaa yleisestä tavasta viitata ver­bei­hin niiden ns. perusmuodolla (I infinitiivillä), kuten ”olla-verbi”. Syynä on, että kielto­verbillä ei ole perusmuotoa. Eipä sillä muutenkaan ole useimpia verbinmuotoja. Sillä on vain kuusi eri muotoa eri persoonissa: en, et, ei, emme, ette, eivät. Tällainen persoona­taivutus on kuitenkin verbien olennainen tuntomerkki, ja siksi kielto­verbi on perusteltua luokitella verbiksi. Myös käytöltään se on verbi: se esiintyy lauseen predikaattina. (Sana­luokka­jaoista ks. sivua Suomen sanojen luokitus ja sanaluokat.)

Kieltoverbillä ei ole eri tapaluokkia (moduksia) eikä aikamuotoja (tempuksia), ei myöskään infinitiivejä eikä partisiippeja. Sillä ei ole teonnimi­johdoksiakaan, ei edes -minen-loppuista, jollainen kaikilla muilla verbeillä on.

Tosin kieliopeissa yleisesti esitetään, että kieltoverbillä on myös imperatiivi: älä, älköön, älkäämme, älkää, älkööt. (Näin esittää muun muassa Iso suomen kielioppi §:ssä 108.) Ne kuitenkin muodostetaan aivan eri vartaloista, eikä niiden merkityskään ole kieltoverbin käskymuoto, vaan niillä ilmaistaan kieltoja. Predikaatin mene kielto olisi loogisesti sellainen, joka merkitsee, että ei käsketä menemään. Sen sijaan älä mene kieltää menemisen. Koska ei ilmaisee yleisesti vain negaation, älä taas varsinaisen kiellon, jossa käsketään tai pyydetään olemaan tekemättä jotain, olisi sekä muodon että merkityksen kannalta parasta pitää niitä eri verbeinä.

Alkuperältään kieltoverbin partisiipiksi on tulkittu etuliitteenä käytetty epä-, joka esiintyy myös eräissä johdoksissa kuten verbissä evätä : epään. Kielto­verbin II infinitiiviksi on tulkittu eten, joka esiintyy murresanassa etenkehdaten ’haluttomasti, välin­pitämättömästi’.

Kieltoverbin lauseopillinen erikoisluonne

Kieltoverbi esiintyy ensisijaisesti vain toisen verbin yhteydessä siten, että kieltoverbi muuttaa lauseen merkityksen vastakkaiseksi: en tiedä on verbinmuoto tiedän vastaava kieltomuoto ja tarkoittaa lauseen tiedän negaatiota eli paikkansa­pitämättömyyttä.

Jos lause muutetaan kieltomuotoon, kielto­verbi tulee predi­kaa­tik­si ja alkuperäisen lauseen predikaatti muuttuu sen määritteeksi, joka on erityisessä kielto­muodossa, joka on sama kuin imperatiivin yksikön 2. persoonan muoto. Kielto­muotoon muuttaminen voi aiheuttaa muitakin muutoksia lause­raken­tee­seen, kuten objektin sijan muuttumisen: tiedän senen tiedä sitä.

Kieltoverbiltä puuttuu neljäs persoona, kieli­opeissa usein passiiviksi kutsuttu muoto. Neljännen persoonan ilmausta kuten tehdään vastaava kieltoilmaus muodostetaan kielto­verbin yksikön 3. persoonan muodosta ja kiellettävän verbin I infinitiivistä: ei tehdä.

Kieltoverbi ei siis mitenkään vastaa vanhoissa koulu­kieli­opeissa usein esitettyä määri­tel­mää, jonka mukaan verbi tarkoittaa tekemistä,olemista tai tapahtumista. Sellainen mää­ri­tel­mä on toisaalta jokseenkin kelvoton. Sen mukaanhan esimerkiksi sanat työ, oleilu ja myrsky olisivat verbejä, kun taas sanat täytyy, uskoo ja ei eivät olisi.

Kieltoverbi vastauksissa

Vastauksessa kysymykseen, johon odotetaan myöntävää tai kieltävää vastausta, kieltoverbi voi esiintyä ilman siihen liittyvää verbiä. Se voi jopa yksinään muodostaa koko vastauksen. Esimerkiksi kysymykseen Haluatko kahvia? voidaan vastata En.

Tämä poikkeama kieltoverbin lauseopillisista ominaisuuksista on kuitenkin sikäli näen­näi­nen, että ilmaukset voidaan tulkita lyhentymiksi. Toinen verbi jää pois, koska se ilmenee kysymyksestä. Esimerkki­tapauksessa täydellisempi vastaus olisi En halua, ja siinä oleva verbi on (kieltomuodossa) sama kuin se, joka esiintyy kysymyksessä sanana, johon liittyy kysymys­liite -ko.

Kieltosanaksi kehittynyt ei

Sana ei esiintyy adverbiksi, kieltosanaksi, tulkittavana ensinnäkin kieltävän vastauksen alussa, esimerkiksi Ei, en halua. Silloin sillä ei ole omaa merkitystä, vaan se vain esittää lyhyesti kieltävän vastauksen, joka sitten heti seuraa täydellisempänä. Periaatteessa tällainenkin ei voitaisiin kuitenkin tulkita verbin­muodoksi, jos ajatellaan, että kyseessä on erillinen lause, jota seuraa toinen lause ilman sidesanaa. Kokonaisuuden voisi tällöin tulkita esimerkki­tapauksessa merkitsevän ’ei ole niin (että haluaisin), (eli) en halua’.

Vielä selvemmin kyseessä on adverbiksi kehittynyt sana, kun koko kieltävä vastaus on ei silloinkin, kun kysymyksen predikaatti on muussa muodossa kuin yksikön 1. persoonassa. Tällaista vastaamistapaa ei yleensä pidettäne normaalina tavanomaisessa keskustelussa. Oudolta tuntuisi, jos kysymykseen Haluatko kahvia? vastattaisiin Ei.

Tilanne saattaa kuitenkin muuttua. Tietokoneohjelmien ja myös lomakkeiden yms. suomennoksissa on nykyisin tavallista, että vastausvaihtoehdot ovat Kyllä ja Ei kysymyksen muodosta riippumatta. Tilanne ei ehkä lainkaan ole ohjelman suomentajan (tai lokalisoijan) hallittavissa, koska ohjelma on laadittu ottamatta huomioon, että on kieliä, joissa myöntävää ja kieltävää vastausta ei esitetä pelkillä kiinteillä adverbeilla.

Kieltoadverbilla vastaamisen voitaneen katsoa jo olevan yleiskieltä ainakin fraasissa Ei kiitos, jolla vastataan haluatko-tyyppiseen kysymykseen. Ison suomen kieliopin § 1201 esittää jopa esimerkin ”Herätinkö? – Ei.”. Koska kyseessä on kuvaileva kieli­oppi, tästä ei voi päätellä, onko tällainen vastaamistapa kielen normien mukaista.

Ison suomen kieliopin kohta § 1625 Ei partikkelina ja kiteymissä kuvailee myös eräitä muita tilanteita, joissa ei-sanaa käytetään adverbina.

Yhdyssanamuodot ei- ja epä-

Kieltoverbin yhdyssanamuotona eli muotona, jota käytetään yhdys­sanan alku­osana, esiintyvät sekä ei- että epä-. Niistä epä- on tavallisempi ja usein sävyltään moittiva. Sen sijaan ei- ilmaisee useimmiten yksinkertaista asian tai ominaisuuden negaatiota; se erotetaan toisesta osasta aina yhdys­merkillä, ja se on tyyliltään lähinnä asiateksteihin kuuluva. Näiden muotojen käytössä on kuitenkin paljon vaihtelua. Joissakin tapauksissa molemmat ovat käytössä ilman selvää merkitys­eroa (esimerkiksi epätoivottu ja ei-toivottu), joissakin taas ero on selvä (esimerkiksi epäsosiaalinen ja ei-sosiaalinen).

Substantiivi ei

Muotoa ei käytetään myös substantiivina tarkoittamassa kieltävää vastausta tai vastaväitettä. Tällöin se voi saada adjektiivi­määritteen, kuten jyrkkä ei, ja jopa substantiivin taivutus­päätteitä, kuten Kielitoimiston sana­kirjan ei-artikkelin esimerkissä Kuiskasi kysyjälle hiljaisen ein.