Tämä kirjoitus käsittelee rektiota eli sitä, että sana ”vaatii” määritteensä tiettyyn muotoon; esimerkiksi verbi rakastaa vaatii objektinsa partitiiviin: rakastan sinua. Tällaiset ilmiöt ovat kuuluneet yleiseen kielitajuun enemmänkin kuin kielioppeihin, sanakirjoihin tai kielenoppaisiin. Niiden kuvaamisen merkitystä lisää kuitenkin se, että ne voivat olla vaikeita suomea vieraana kielenä oppiville, samoin kuin se, että on alkanut esiintyä horjuntaa. Tällöin voi jopa herätä kysymys, onko vanhan rektion mukaisella ilmauksella (esimerkiksi tiedottaa asiakkaille) sama merkitys kuin uudemmalla ja monien outona pitämällä (esimerkiksi tiedottaa asiakkaita)
Kielitoimiston ohjepankin sivulla Rektioita: mitä rektio on? esitetään hyvin lyhyt määritelmä:
Sitä, että sana määrää seurassaan esiintyvän ilmauksen tiettyyn sijamuotoon, kutsutaan kieliopissa rektioksi.
Määritelmä ei ole kovinkaan tarkka. Voidaanhan esimerkiksi sanoa, että sana talossa määrää seurassaan esiintyvän adjektiivin samaan sijamuotoon kuin sana itse, esimerkiksi isossa talossa. Tällaista ei kuitenkaan kutsuta rektioksi, vaan kongruenssiksi.
Iso suomen kielioppi (ISK) määrittelee termin rektio määritelmäosassaan seuraavasti:
Rektio tarkoittaa sitä, että sanan täydennys on tietyssä sijassa riippumatta tuon täydennyksen semanttisesta luonteesta. Esim. verbin tykätä täydennys on vaihtelemattomasti elatiivissa, esim. Tykkään hänestä, ja postposition takana täydennys genetiivissä: tuon puun takana. Joillakin sanoilla on vaihtoehtoisia rektioita: maistua hyvälle ~ hyvältä, perustua tosiasioihin ~ tosiasioille, lähellä pöytää ~ pöydän lähellä. Rektionmukaisia täydennyksiä saavat paitsi verbit ja adpositiot myös eräät substantiivit (näkökulma asiaan), adjektiivit (perso makealle, saman kokoinen) ja adverbit (sidoksissa kieleen). (§ 1225.)
ISK:n termistön mukaan sanan täydennys on sanan yhteydessä esiintyvä ilmaus, joka viittaa sen ilmaiseman tilanteen tai suhteen ”välttämättömiin osallistujiin”. Sana määrite on varattu muunlaisille ilmauksille. Esimerkiksi lauseessa Ihastuin sinuun ensi silmäyksellä sana sinuun on ISK:n mukaan verbin ihastuin täydennys, koska ihastumiseen sisältyy olennaisesti se, että ihastutaan johonkuhun tai johonkin. Sen sijaan ensi silmäyksellä on määrite, koska se ilmaisee sellaisen asian, joka voidaan kertoa tai olla kertomatta verbin ihastua yhteydessä.
Aiemmin kieliopeissa ei tehty tällaista eroa, vaan täydennyksiäkin kutsuttiin määritteiksi. Tässä esityksessä noudatetaan vanhaa käytäntöä eli käytetään termiä määrite laajassa merkityksessä. Yksi syy tähän on, että täydennyksen käsite on osittain epäselvä, eikä ”välttämättömän” ja muunlaisen määritteen ero ole yksiselitteinen. Esimerkiksi edellä olevan lainauksen sanoista näkökulma ei välttämättä vaadi mitään määritettä. Mutta jos sillä on sellainen määrite, joka ilmaisee tarkasteltavan asian, se on illatiivissa.
Tässä käytetään kuitenkin ilmausta olennainen määrite kuvaamaan sellaista sanan määritettä, joka liittyy suoraan sanan merkitykseen ja joka sanalla on useimmiten, voisipa sanoa normaalisti. Sanalla voi olla useita olennaisia määritteitä. Esimerkiksi verbillä lisätä on määritteet, jotka ilmaisevat, mitä lisätään ja mihin lisätään; lauseopillisesti ne ilmaistaan objektilla ja illatiivimuotoisella adverbiaalilla, esimerkiksi lisäsin ruokaan suolaa. Varsinkin adverbiaali voi kuitenkin puuttua, yleensä tilanteessa, jossa asiayhteys tekee selväksi, mihin lisätään.
Olennaisen määritteen vastakohdalle voidaan antaa nimitys täydentävä määrite. Esimerkiksi verbin täydentävä määrite voi ilmaista tekemisen paikan, ajan tai tavan. Sellaisen määrit.teen muoto määräytyy kielen sijamuotoja ja muita muotoja koskevien yleisten sääntöjen mukaan, riippumatta verbistä tai muusta pääsanasta.
Tässä esityksessä käytetään termiä rektio laajasti kaikista tilanteista, joissa sana ”määrää” määritteensä tiettyyn kieliopilliseen muotoon tai muotoryhmään, joka ei riipu sanan omasta muodosta. Viimeinen lause rajaa pois kongruoivat määritteet.
Muotoryhmä-sana viittaa tässä esimerkiksi erosijoihin. Esimerkiksi verbin löytää yhteydessä löytämispaikka ilmaistaan adverbiaalilla, joka on erosijassa eli elatiivissa tai ablatiivissa (esim. löysin sen laukustani tai löysin sen pihalta), joskus myös ns. yleisessä erosijassa, joka on muodoltaan partitiivi ja esiintyy adverbinluonteisissa sanoissa (kotoa, ulkoa, lähempää). VISK ei pidä tällaista ilmiötä rektiona; sen kohta § 1225 Mitä on rektio? sanoo, että ”rektioksi ei kutsuta tapauksia, joissa sana edellyttää täydennykseltään pelkästään tiettyä suuntaisuutta, ei tiettyä sijamuotoa”.
Edellä lainatun ISK:n määritelmän verbiesimerkeissä kyse on verbiin liittyvän adverbiaalin sijamuodosta. Rektiosta on kyse myös silloin, kun verbin objekti on tietyssä sijamuodossa yleisistä objektisäännöistä riippumatta.
Esimerkiksi partitiivin käyttö sellaisissa ilmauksissa kuin rakastan sinua hämmentää usein suomea opiskelevia, koska se yrittävät ymmärtää sen jotenkin merkityksen kannalta. Kyseessä on rektiosääntö: verbin rakastaa objekti on aina partitiivissa. Tätä voi verrata vaikkapa verbiin nähdä, jonka objektin sija vaihtelee yleisten sääntöjen mukaan; sanomme esimerkiksi näin hänet (objekti akkusatiivissa), mutta en nähnyt häntä (objekti partitiivissa kieltosanan takia), ja näin hevosia, mutta näin hevoset (nominatiivi ilmaisee, että kyse on tietyistä, aiemmin mainituista hevosista).
ISK:ssa objektit jaotellaan totaali- ja partitiiviobjekteihin. Totaaliobjektin sijat ovat genetiivi, nominatiivi ja muutamien pronominien osalta akkusatiivi (minut, sinut, hänet, meidät, teidät heidät, kenet). Partitiiviobjektin sija on aina partitiivi.
ISK esittää kuitenkin kohdassa § 1225 Mitä on rektio? seuraavan:
Monet tunnetta tai edestakaista liikettä kuvaavat verbit kuten rakastaa, heiluttaa saavat yleensä partitiiviobjektin, mutta tällaisten verbien yhteydessä ei silti ole tapana puhua rektiosta. Partitiivi aiheutuu verbin aspektimerkityksestä. Totaaliobjektikin on mahdollinen aspektiltaan rajatuissa ilmauksissa: Heilutin lipun riekaleeksi (?nbsp;§ 1509 – 1510).
Tässä esityksessä kuitenkin pidetään mainitunlaista ilmiötä rektiona, josta on ISK:n kuvaamissa tapauksissa poikkeuksia. Kyse on verbeistä, joita useimmiten käytetään aspektiltaan rajaamattomina ja jotka siksi normaalisti saavat partitiiviobjektin.
Yleensä verbit, jotka ilmaisevat jatkuvaa toimintaa, saavat partitiiviobjektin. Tämä pätee silloinkin, kun niitä käytetään kuvaamaan sellaista jatkuvaa toimintaa, joka on kestänyt määrätyn ajan, esimerkiksi Henkivartija suojeli häntä koko matkan ajan.
Joissakin tapauksissa verbi saa normaalisti partitiiviobjektin, mutta muunkinlainen objekti on mahdollinen niin usein, ettei tunnu aiheelliselta puhua rektiosta. Tällainen on esimerkiksi auttaa: sanomme esimerkiksi autoin heitä, vaikka kyseessä olisi ajallisesti rajattu toiminta. Toisaalta kun auttamisen tulos ilmaistaan, sovelletaan usein yleisiä objektisääntöjä, esimerkiksi auttaa joku pulasta ja hän auttoi minut alkuun.
Rektio voi koskea myös verbin määritteenä olevan toisen verbin muotoa, vaikka edellä esitetyt määritelmät puhuvatkin vain sijamuodosta. Suomen infinitiivit ovat kielihistoriallisesti sijamuotoja ja voidaan edelleen luokitella sellaisiksi, mutta yleensä kielenkäyttäjät eivät varmaankaan ajattele infinitiivejä sijamuotoina.
Usein muotona on verbin perusmuoto eli A-infinitiivin (I infinitiivin) lyhyt muoto, esimerkiksi haluan laulaa. Toinen tavallinen muoto on MA-infinitiivin (III infinitiivin) illatiivi, jota voidaan kutsua -mAAn-muodoksi, esimerkiksi ryhdyin laulamaan. (Puhekielessä tästä muodosta jää usein pois -mA-osa, mahdollisesti myös loppu-n, esimerkiksi laulaan tai laulaa.)
Jotkin verbien rektiokysymykset ovat nousseet kielenhuollon kiistakysymyksiksi. Tunnetuin tapaus on se, hyväksytäänkö yleiskieleen ilmaisutyyppi alkaa tekemään. Asiassa on vanha murre-ero: eri murteissa on eri rektio alkaa-verbille.
Rektiokysymyksenä voidaan pitää myös sitä, voiko tietyn verbin määritteenä ylipäänsä olla toinen verbi. Voiko esimerkiksi sanoa rakastan lukea? Vanhastaan ei niin ole sanottu, eikä monien kielitaju sitä hyväksy, vaan olisi sanottava rakastan lukemista, sikäli kuin ylipäänsä käytetään sanaa rakastaa näin. Tämä merkitsee, että ainakin aiemman kannan mukaisesti verbillä rakastaa on sellainen rektio, että sen olennaisena määritteenä (joka ilmaisee rakkauden kohteen) voi olla vain nominilauseke, ei lainkaan verbiä. (Jos sellaiset muodot kuin lukemista tulkittaisiin verbin taivutuskaavaan kuuluviksi, mikä olisi kyllä mahdollista, tämä asia tietysti esitettäisiin toisin.)
ISK:n kohta § 1225 Mitä on rektio? sanoo, että ”rektioksi ei kutsuta tapauksia, joissa sana edellyttää täydennykseltään pelkästään tiettyä suuntaisuutta, ei tiettyä sijamuotoa”. Suuntaisuus tarkoittaa tässä sitä, että sana on olosijassa, erosijassa tai tulosijassa. Esimerkiksi verbi käydä saa olosijaisen määritteen (täydennyksen), mutta määritteestä riippuu, mitä olosijaa käytetään. Se voi olla inessiivi (kävin Vaasassa), allatiivi (kävin Vantaalla) tai monissa erikoistapauksissa essiivi (kävin ulkona).
Tässä esityksessä on otettu se linja, että kyseinen ilmiö on luonteeltaan rektio tai kuuluu sellaisen laajemman käsitteen alaa, josta rektio on yksi muoto. Aihe on olennainen muun muassa käytännön kielenoppimisen kannalta esimerkiksi siksi, että suomen kielessä etsimistä, löytämistä, kadottamista yms. tarkoittavat verbin saavat erosijaisen määritteen, kuten etsin sitä jääkaapista ~ pihalta ~ ulkoa. Tämä poikkeaa monien kielten käytännöstä, jossa asia ilmaistaan prepositioilla, jotka vastaavat olosijojamme.
Suomen kielessä voidaan erottaa neljä eri tyyppiä, ja kussakin niistä on kolme eri sijamuotoa: olosija, erosija ja tulosija, Sijamuodon käsite on tässä laaja ja kattaa sellaisia muotoja, jotka kuvataan kieliopeissa yleensä adverbeiksi, mutta jotka ovat kielihistoriallisesti sijapäätteil1-lä muodostettuja ja jotka ilmaisevat samanlaisia suhteita kuin varsinaiset paikallissijat.
Seuraava taulukko esittää nämä sijat ja sijojen jäänteet. Esimerkkisanana on talo, paitsi ”vanhojen yleisten” sijojen osalta vartalo ulko-, sillä nämä sijat esiintyvät yleistä paikallisuutta tarkoittavassa merkityksessä vain erikoistapauksissa, kuten nykyisin adverbeiksi luokitelluissa sanoissa.
Olosijat | Erosijat | Tulosijat | |
---|---|---|---|
Sisäiset | -ssA (inessiivi) talossa | -stA (elatiivi)
talosta | illatiivi taloon |
Ulkoiset | -llA (adessiivi) talolla | -ltA (abatiivi)
talolta | -lle (allatiivi) talolle |
Statiiviset | -nA (essiivi)
talona | – [käytetään -stA-sijaa] | -ksi (translatiivi) taloksi |
Vanhat yleiset | -nA (essiivi)
ulkona | partitiivi ulkoa | -s (latiivi) ulos |
Pronominien taivutuksessa on poikkeuksia. Erityisesti pronominin se -ssA-muoto on siinä, -stA-muoto siitä ja illatiivi siihen.
Ylläolevaa sijojen järjestelmää on kuvattu hiukan tarkemmin e-kirjassa Handbook of Finnish. Esityksessä käytetty sana statiivinen ei ole yleisessä käytössä. Se kuvaa sijoja, joilla ilmaistaan jossakin olotilassa tai asemassa (statuksessa) olemista, jostakin tilasta poistumista tai johonkin tilaan siirtymistä. Suomen kielessä ei ole statiivisen erosijan jäännettäkään, joskin joissakin esityksissä on kuvattu -ntA-loppuinen ”eksessiivi” sellaisena.
Jos rektioon kuuluu olosijainen määrite, voi määritteenä olla myös prepositioilmaus, joka ilmaisee paikkaa, esimerkiksi asuu vanhempiensa luona. Tämä voidaan toisaalta jäsentää niin, että määritteen pääsija on paikallissijainen luona. Vastaavaa esiintyy tulo- ja erosijoissa, esimerkiksi lähti vanhempiensa luota.
Rektiota voidaan useissa yhteyksissä pitää vain muodollisena kieliopillisena seikkana, joka ei juuri vaikuta kielen ymmärrettävyyteen, ilmaisuvoimaan tai muihin käytännöllisiin ominaisuuksiin. Esimerkiksi se, että rakastaa-verbin objekti on aina partitiivissa, aiheuttaa lähinnä sen, että jos joku sanookin rakastan sinut, huomataan, ettei suomi ole hänen äidinkielensä. Tosin joskus voi syntyä pieni epäilys siitä, että poikkeavalla sijamuodon käytöllä on jokin tarkoitus ja merkitys.
Sen sijaan rektiosäännöistä poikkeaminen ja niiden muuttuminen luovat kieleen epävakaan ja epäselvän tilanteen. Tätä korostaa se, että tuskin koskaan on kyse rektion vaihtumisesta toiseksi tai häviämisestä kielessä yleensä, vaan muutoksissa rektion rinnalle yleensä tulee kilpaileva rektio. Tällainen on esimerkiksi vanha muutos (v.nbsp;1973), jossa ilmauksen saada tehdyksi rinnalle hyväksytiin saada tehtyä.
Jos kielessä voidaan ilmaista sama asia eri tavoin, syntyy yleensä jossakin vaiheessa ja ainakin jossain määrin ajatus, jonka mukaan niillä on merkitysero tai ainakin vivahde- tai sävyero. Voidaan esimerkiksi ajatella, että sain tehdyksi viittaa kovempaan tekemiseen kuin sain tehtyä. Joskus kielen normeissa vielä sanotaan, että ilmauksilla ei juuri ole merkityseroa tai muuten jätetään niiden merkitysten suhde hiukan auki.
Vaikka merkityseroa ei koettaisikaan olevan, syntyy epävarmuutta. Ennen kuin vaihtoehtoinen rektio on virallisesti hyväksytty, moni pitää sitä virheenä, ja hyväksymisen jäl-keenkin voi esiintyä vastustusta tai epätietoisuutta.
Rektioasioissa näyttää tapahtuvan muutoksia, jotka ainakin aluksi ilmenevät niin, että vakiintuneen rektion rinnalle ilmestyy toinen. Tähän vaikuttaa myös yleiskielen normien muuttaminen, etenkin jos murteissa yleisesti esiintyvä toisenlainen rektio hyväksytään. Tälläinen on muun muassa ns. vaikutelmaverbien rektio kuten näyttää hyvälle ~ hyvältä.
Kielikellon 1/2019 artikkelissa Pystyy vastata, joutuu antaa, voi juoksee – verbimuodot muutoksessa sanoo eräistä vaihtelutapauksista: ”Yleiskielen suosituksiin muotokirjo ei ole vaikuttanut eikä voi pitkään aikaan vaikuttaakaan”. Tämän uskottavuutta heikentää se, että kielenhuollossa aiemmin hyvin tärkeänä pidetyssä asiassa on muutettu normeja sallimalla ilmaisutyyppi alkaa tekemään. Se on itse asiassa puhekielessä harvinaisempi kuin artikkelissa mainitut tyypit alkaa tekeen. ja alkaa tekee.
Suomen kielen sanojen rektioita on kuvattu sanakirjoissa, kieliopeissa ja kielenoppaissa melko vähän ja hajanaisesti. Sanakirjat olisivat sopivin paikka sellaiselle tiedolle, mutta yleensä rektio ilmenee vain niiden esimerkeistä, jos niistäkään. Yksinkertainen tapaus on kuvottaa, jonka kuvaus Nykysuomen sanakirjassa on seuraava:
kuvot|taa2* v., 3. pers. -us64 teonn. oksetuksen tunteesta: etoa, ellottaa. | Minua k:taa. K:ttava tunne, näky, löyhkä. Tuntea k:usta. K:ti ilkeästi sydänalassa, kurkussa. Veren näkeminen alkoi k. K:us vääntelee sisuksiani. - - tunsi hiottavan ja k:tavan levottomuuden kiertävän ruumiissaan. TALVIO. - - sielua k:taa KIVI.
Varsinainen kuvaus (ennen pystyviivaa ”|”, jonka jälkeen tulee esimerkkejä) ei siis sano sanan käytöstä lauseessa muuta kuin että se on verbi. Kahdessa esimerkissä sillä on partitiivimuotoinen objekti, mutta pelkästään tästä ei voi sitovasti päätellä, että sillä olisi tällainen rektio. Tätä asia ei sanota suoraan kieliopeissakaan, vaan Iso suomen kielioppikin kuvailee yleisesti (etenkin kohdassa § 1509 Oleminen, liike, tunne, sää), että tunnereaktioita kuvaavat verbit ovat ”aspektimerkitykseltään tyypillisesti rajapakoisia”, ja sellaisista sanotaan, että ne saavat yleensä partitiiviobjektin. Sen sijaan voitaneen esimerkeistä päätellä, että objekti ei ole pakollinen.
Joistakin sanoista Nykysuomen sanakirja esittää melko järjestelmällisen tiedon rektiosta. Tällainen on verbi kyetä, jonka kuvauksen syntaktisesti olennainen osa (merkityskysymykset ja useimmat esimerkit pois jätettyinä) on seuaava:
kye|tä – –
1. määräyksenä ill:ssa oleva teonnimi t. III inf. | K. työhön, töihin. – – Kykenetkö jo tekemään työtä? – –
2. määräyksenä muu tulosijassa oleva, harvemmin olo- tai erosijassa oleva adverbiaali. | K. kasvattajaksi, johtajaksi. K. kuokanvarteen. – – K. askareille, nuotalle, muiden rinnalle. – – Niin väsynyt, ettei tahdo paikalta k. – –
3. harv. obj:n määrittämänä. | Paljon sinä kykenitkin! Ei ollut ehtinyt, ei jaksanut, ei k:nnyt enempää. KATAJA. Jo nyt jaksoi jalka käyä, / polvi polkea kykeni. KAL. – –
4. ilman merk:tä täsmentävää määräystä. | Tulen jos kykenen. – –
Tällaisen verbin rektion tarkka kuvaaminen olisi vaikeaa. Ensisijainen rektio on selvästikin sellainen, että verbillä on illatiivissa oleva määrite, joskin se voi joskus olla vain ajateltu, implisiittinen (kuten 4. kohdan esimerkissä ajateltu sana tekemään). Myös muut paikallissijat (laajassa merkityksessä) voivat tulla kyseeseen, ja niihin liittyvät omat merkityksensä. Objekti on mahdollinen lähinnä määrää ilmaisevana, ja se voitaisiinkin yleensä tulkita osmaksi eli objektin sukuiseksi määrän adverbiaaliksi, joka on objektin sijassa. (3. kohdan Kalevalasta otetussa esimerkissä on kuitenkin kyse nykykielestä poikkeavasta verbirektiosta, polkea pro polkemaan.)
Kielenoppaissa on kannanottoja lähinnä sellaisiin rektioasioihin, joissa jotakin rakennetta on ruvettu käyttämään eri tavalla kuin aiemmin ja tähän otetaan kantaa. Tunnetuin tapaus lienee se, että verbin alkaa rektio on normien mukaisessa yleiskielessä vaatinut määritteen A-infinitiiviin (aloin tehdä), mutta pitkällisten kiistojen jälkeen on hyväksytty myös länsimurteiden mukainen MA-infinitiivin illatiivi (aloin tekemään).
Varsinaisia rektioiden kuvauksia on lähinnä opetusaineistossa, joka on laadittu suomea vieraana kielenä opiskeleville. Laajin kooste lienee Hannele Jönsson-Korholan ja Leila Whiten kirja Tarkista tästä – suomen sanojen rektioita suomea vieraana kielenä opiskeleville.
Joissakin tapauksissa kielenhuollon kannanotot käsittelevät rektiota. Silloin on tyypillisesti kyse rektion muuttumisesta ja vaihtoehtoisen rektion tulosta yleiskieleen. Esimerkiksi kyetä-verbin tapauksessa on nykyisin kannanotto Kielitoimiston kielioppioppaassa (s. 118): kykenee tehdä esitetään yleiskielen suositusten vastaisena käyttönä. Jännittäväksi asian tekee se, että vanha kunnon Nykysuomen sanakirja on sallivammalla kannalla. Tosin sekin kuvaa, että kyetä-verbiä määrittävä toinen verbi on yleensä MA-infinitiivin illatiivissa (esim. kykenee tekemään), mutta siinä on myös seuraava kohta: ”harv. obj:n määrittämänä | – – Jo nyt jaksoi jalka käyä, / polvi polkea kykeni KAL[EVALA]”. Siinä siis on yhtenä esimerkkinä Kalevalasta otettu teksti, jossa kyetä-verbillä on objektiksi tulkittava määrite, joka on I infinitiivin muodossa polkea.
Kielitoimiston kielioppiopas sisältää aiempia ohjeita huomattavasti laajemman kuvauksen rektioasioista. Laajimmin ja yhtenäisimmin se käsittelee verbien rektioita, jaksossa ”Tyytyväinen asiaan vai asiasta – Rektiokysymyksiä” (s. 98–120). Oppaan luonteen takia se tietenkin käsittelee sellaisia rektioasioita, joista on epäselvyyttä tai joissa rektiovirheet ovat melko yleisiä.
Kooste Suomen kielen normien muutoksia kuvaa kohdassa Taivutusmuotojen käyttö useita sellaisia norminmuutoksia, jotka voidaan tulkita rektiosäännön väljentämiseksi.
Vapaiksi adverbiaaleiksi rektion kannalta voidaan kutsua sellaisia adverbiaaleja, jotka voivat esiintyä lähes minkä tahansa verbin yhteydessä, tai ainakin hyvin monenlaisten verbien. Tällaisia ovat yleensä adverbiaalit, jotka ilmaisevat ajankohtaa, kestoa, toistuvuutta, paikkaa, tilaa, tapaa, välinettä, keinoa, syytä tai ehtoa. Niihin ei siis liity rektiosääntöjä.
Käsite on kuitenkin merkityksellinen rektion kannalta sikäli, että joissakin tilanteissa vapaa adverbiaali voi esiintyä rektionmukaisen adverbiaalin tilalla, usein ilman selvää merkityseroa. Lauseet Espooseen rakennetaan paljon uusia asuntoja ja Espoossa rakennetaan paljon uusia asuntoja tarkoittavat käytännössä samaa. Erona on, että edellisessä olennainen määrite on rakentaa-sanan vanhan rektion (rakentaa jonnekin) mukaisesti tulosijassa. Jälkimmäisessä taas on vapaa adverbiaali, joka ilmaisee tekemisen paikan. Sen käyttäminen ei sinänsä merkitse rektion muuttumista, varsinkaan, jos lauseilla koetaan olevan merkitysero tai ainakin sävyero: Espooseen rakennetaan tuo esiin sen, että Espooseen tulee uusia asuntoja, kun taas Espoossa rakennetaan sanoo tavallaan ulkokohtaisemmin, että Espoossa tapahtuu rakentamista.
Rektioon sanan laajassa mielessä voidaan lukea myös se seikka, onko sanan jokin olennainen määrite ”pakollinen” siinä mielessä, että sanalla normaalisti on sellainen ja että lause tuntuu vajaalta, keskeneräiseltä tai oudolta ilman sitä.
Esimerkiksi verbillä sataa ei ole mitään pakollisia määritteitä. Se voi muodostaan mielekkään lauseen yksinäänkin taikka seuranaan vain täydentäviä määritteitä, esimerkiksi Eilen satoi rankasti.
Useimpien verbien finiittimuodoilla on pakollisena määritteenä ainakin subjekti, ainakin kun ajatellaan, että verbin 1. ja 2. persoonan muodot samoin kuin ns. passiivimuodot (oikeammin: 4. persoonan muodot) tavallaan sisältävät persoonan ilmaisun, esimerkiksi uskon = minä uskon. Itsessään subjektittomia finiittimuotoja olisivat tällöin oikeastaan vain 3. persoonan muodot kuten uskoo; niiden yhteydessä onkin ilmipantu subjekti yleensä pakollinen, joskin se voi olla merkitykseltään yleisluonteinen kuten hän tai jotkut.
Tämän lisäksi hyvin monilla verbeillä on määritteitä, joita voidaan pitää normaalisti pakollisina. Esimerkiksi verbinmuoto söin tuntuu yleensä vaativan objektin, ja verbinmuoto lahjoitin tuntuu vaativan sekä objektin että -lle-sijaisen määritteen, jonka tosin muu adverbiaali saattaa korvata, esimerkiksi lahjoitin sen ystävälleni ~ pois. Pelkkä lahjoitin sen tuntuisi useimmiten lauseentyngältä.
Pakollisuus on kuitenkin suhteellista. Sanalta voi puuttua määrite, joka on normaalisti pakollinen, ainakin seuraavissa tapauksissa:
Kielenhuolto ei juuri ole ottanut kantaa rektioasioihin, paitsi joissakin erikoistapauksissa. Aikoinaan otettiin kanta alkaa-verbin rektioon, koska murteissa oli kahta eri rektiota ja niistä toinen määriteltiin yleiskielessä käytettäväksi. Tunnetusti tämä kanta on nyttemmin revitty palasiksi. Toinen esimerkki on tiedottaa-verbin rektio, mutta sen tapauksessa on tulkinnanvaraista, onko ”tiedottaa asiakkaita” hyväksytty vai ei.
Sanojen rektioita ei kuvata sanakirjoissakaan kuin osittain ja epäsuorasti, nimittäin esimerkeillä. Niistä ei voi sitovasti päätellä, että vain niiden mukaiset rektiot ovat yleiskielen mukaisia. Kuitenkin kyseessä ovat varsin vahvat kielen säännöt. Vaikka mikään kieliopin tai sanakirjan sääntö ei sano, että kunnioittaa-verbin objekti on aina partitiivissa, jokainen suomenpuhuja varmaan kokee ilmauksen ”kunnioitan sinut” tai ”kunnioitan päätöksesi” virheelliseksi, suorastaan kielenvastaiseksi.
Kun kielessä alkaa esiintyä rektiosta poikkeavia ilmauksia (kuten ”pystyy tehdä”), ei siis ole mitenkään selvää, että niitä voidaan pitää virheinä. Ainakin voi olla vaikeaa vakuuttaa sellaisen ilmauksen virheellisyydestä, joka ei riko mitään kirjoitettua sääntöä. Lisäksi voi syntyä epäselvyyttä siitä, muuttuuko merkitys. Tarkoittaako ”pystyy tehdä” aivan samaa kuin ”pystyy tekemään”?
Voisi olla tarvetta suomen kielen rektiosanakirjalle (tai valenssisanakirjalle). Siinä on vain pari ongelmaa. Jos sitä ei tee Kotus, niin sitä ei pidetä virallisena. Ja sen tekeminen olisi melkoinen työ. Voi hyvin olla, että kun se lopulta tulisi valmiiksi, rektionvastaiset käytännöt ovat jo levinneet ja ehkä jopa muodostuneet uudeksi normaaliksi.