Suomen verbien refleksiivitaivutus

Itämurteissa ja vanhassa kirjakielessäkin esiintyy verbien refleksiivistä eli itsekohtaista taivutusta kuten laskihe ’laski itsensä, laskeutui’. Se ei ole koskaan muodostanut yhtenäistä saati säädeltyä järjestelmää. Nykyisessä yleis­kielessä se esiintyy lähinnä vain Kalevala-vaikutteisessa fraasissa loihe lausumaan. Refleksiivistä taivutusta on turha haikailla ”takaisin”, ja sen käyttö muualla kuin murre­kirjallisuudessa on yleensä ajattelematonta.

Refleksiivinen taivutus Nykysuomen sanakirjan mukaan

Nykysuomen sanakirjassa (NS) ei esitetä refleksiivisiä muotoja verbien taivutuksen varsinaisessa kuvauksessa, vaan vain sen jälkeen seuraavilla huomautuksilla:

– – yleiskielessä esiintyy tai saattaisi kansan­murteiden mukaan esiintyä eri­tyyppisistä verbeistä seuraavan­laisia I inf:n muotoja (kursivoituna tavallinen inf., sen jälkeen reflek­sii­vi­set):

luoda: luota; panna: paneta, paneida, paneita; heittää: heitätä, heit(t)äidä, heit(t)äitä; lykkiä: lykitä, lyk(k)iidä, lyk(k)iitä; nakata: nakkaata, nakka’aida, nakka’aita; ilmetä: ilmenetä, ilmeneidä, ilmeneitä; ilmaista: ilmaiseta, ilmaiseida, ilmaiseita; osoittaa: osoitata, osoit(t)taida, osoit(t)taita; käännellä: käännellätä, käänteleidä, käännelläidä, käänteleitä, käännelläitä; pysytellä: pysytellätä, pysytelleidä, pysytelläidä, pysytelleitä, pysytelläitä.

Kukin näistä inf.-tyypeistä kuuluu johonkin kolmesta eri taivutus­sarjasta sen mukaan, onko loppuna -ta, -tä vai -ida, -idä vai -ita, -itä. Sarjojen taivutus ilmenee seuraavasta tau­lu­kos­ta, johon kuitenkin on otettu vain yks. persoona­muodot. Eräitä rinnakkais­taivu­tuk­sia on jätetty pois; sulkeet osoittavat äänteellisiä vaihtelu­muotoja ilman viit­tausta yleisyyteen tai tyyli­arvoon.

I inf. Ind. prees. Imperf. Kond. Imperat. II partis. Pass. imperf.
1. heit|ätä -äm(m)e
-ätet
-äkse(n)
-im(m)e
-itet
-ihe(n)
-täisim(m)e
-täisitet
-täisihe(n)

-äte
-ätköön
-ännyt -ättiin
2. heit(t)ä|idä -in
-it
-i(pi)
-in
-it
-i
-isin
-isit
-isi(hen)

-i
-iköön
-inyt -itiin
3. heit(t)ä|itä -im(m)
-itet
-ikse(n)
-isin
-isit
-isi(hen)
-isisin
-isisit
-isisi

-ite
-iköön
-innyt -ittiin

Eri sarjat ovat niin murteissa kuin yleis­kielessäkin osittain sekaantuneet. Suhteellisesti tavallisimmin esiintyvät muodot ovat ind. prees. yks. 3. pers. sarjoista 1 ja 3 (heitäksen, heit(t)äiksen), imperf. yks. 3. pers. sarjasta 1 (heittihen) ja I inf. sarjoista 2 ja 3 (heit­(t)äi­dä, heit­(t)äi­tä).

Sanakirjan kuvaus on epätäydellinen esimerkiksi sikäli, että verbi luoda ei sovi mihinkään esitetyistä sarjoista. Lienee tulkittava niin, että 1. sarjan kuvauksessa refleksiivisen infinitiivin t:n edellä oleva ä kuuluu sanan vartaloon, ei taivutuspäätteeseen. Näin saadaan esimerkiksi taivutus luota : luom(m)e : luotet ; luokse(n) : loim(m)e : loitet : loihe(n) jne. (Diftongin uo lyheneminen o:ksi i:n edellä johtuu suomen kielen yleisistä äänne­laeista.) Toisaalta sanakirjassa on sanan luoda kuvauksessa oma kohtansa reflektiivisestä taivutuksesta, ja sen esimerkeissä on muotojen loime ja loihe lisäksi muoto luopihe, joka on Juhani Ahon tekstistä ja ilmeisesti pree­sen­sik­si tarkoitettu, mutta se ei sovi mihinkään sarjaan.

Monet refleksiivisen taivutuksen muodot olisivat nyky­lukijalle vaikeita ymmärtää muun muassa siksi, että ne usein muistuttavat paljon muita, tutumpia muotoja tai ovat suorastaan identtisiä niiden kanssa. Esimerkiksi heitämme on tavallisessa kielen­käytössä verbin normaalin tai­vu­tuk­sen monikon 1. persoonan muoto, joten sen tulkitseminen yksikön 1. persoonan reflek­sii­vi­sek­si muodoksi (’heitän itseni, heittäydyn’) olisi varsin vaikeaa. Kun nykyisin yritetään käyttää reflek­sii­vis­tä taivutusta, muodoltaan onnistuneissa yrityksissä on lähes aina 1. sarjan yksikön 3. per­soo­nan indikatiivi, siis esimerkiksi heitäksen tai (kai tavallisemmin) menneen ajan muoto heittihe.

Refleksiivinen taivutus muissa lähteissä

NS:n seuraajissa Suomen kielen perussanakirjassa ja Kielitoimiston sanakirjassa reflek­sii­vis­tä taivutusta ei kuvata lainkaan. Varsin laaja Iso suomen kielioppi uhraa sille yhden virkkeen, huo­mau­tuk­se­na kohdassa § 335 Refleksiivisiä johdoksia:

Huom. Refleksiivisyyttä on vanhemmassa kirjakielessä, kansanrunoissa ja itämurteissa ilmaistu myös erityisillä taivutusmuodoilla, esim. loi-he lausumaan; Siitä vanha Väi­nä­möi­nen korjasta kohottele-ksen.

Refleksiivinen taivutus on pyritty kuvaamaan yhtenäisellä tavalla joissakin 1800-luvun kieli­opeissa, osittain vielä 1900-luvun jälkipuolenkin, mutta niiden kuvaukset ovat keskenään eri­lai­sia. Niissä heijastuvat osittain suomen vanhan kirjakielen, osittain Kalevalan ja Kante­let­ta­ren kielen­käyttö ja osittain eri murteiden vaihtelevat käytännöt.

Vielä Aarni Penttilän ”Suomen kielioppi” (1. painos 1957) mainitsee lyhyesti refleksiivimuodot, ja siinä on myös osittain NS:ssa kuvatusta persoona­taivutuksesta poikkeava taulukko ”Refleksiivimuotojen loppuja” ja kuvaus ”Refleksiivimuotojen päätteistö”. Siinä muun muassa sanotaan, että yksikön 2. persoonan pääte on ”Kalevalan tuntemassa asussaan” ihet-loppuinen, menneen ajan muodossa ihit-loppuinen.

Laajin järjestelmällinen refleksiivisen taivutuksen kuvaus on Jouko Koiviston kirjassa ”Suo­men murteiden refleksiivi­taivutus”. Se selostaa 1800-luvun kuvauksia ja jatkaa: ”Kun kieli­opeis­sa ei enää 1900-luvulla esitetty varsi­naisia refleksiivi­paradigmoja, sellaisia ryhtyi raken­te­le­maan Ahti Rytkönen. Kuten hänen artikkelinsa nimestä ’Kirja­suomen ja hiukan mur­tei­dem­me­kin refleksiivisestä taivutuksesta’ – – [1938] ilmenee, perusteena olivat kirja­kieli ja suomen murteet mutta lisäksi eräissä kohdin karjala-aunus ja inkeroinen.” Kirjan mukaan ̶Rytkösen taivutus­tyypit on otettu Nyky­suomen sana­kirjaan (s. XVIII) yksin­kertaistettuina mutta täs­men­tä­mät­tö­mi­nä.”

Kirjallisuudessa on yleensä puhuttu verbien refleksiivisestä taivutuksesta. Muun muassa siksi, että refleksiivisyys muuttaa verbin valenssia (se ei ainakaan normaalisti voi saada ob­jek­tia), voisi olla oikeampaa puhua refleksiivisistä johdoksista. Tällöin esimerkiksi NS:ssa kuvatut heittää-verbin ”refleksiivisen taivutuksen” muodot olisivat itse asiassa sen hiukan erilaisten, merkitykseltään refleksiivisten johdosten muotoja, joskin näiden johdosten taivutus poikkeaisi melko paljon muiden verbien taivutuksesta.

Refleksiivisyyden ilmaisemisen tapoja

Refleksiivisyyttä eli sitä, että tekijä itse on toiminnan kohteena, voidaan suomessa ilmaista useilla tavoilla:

Näistä viimeksi mainittu on lähes hävinnyt nyky­kielestä, ja ensin mainittu taas saatetaan kokea kömpelöksi. Refleksiiviset johdoksetkaan eivät kuitenkaan ole ongelmattomia. Esi­mer­kik­si -utu- tai -yty-johtimen merkitys ei useinkaan ole puhtaasti refleksiivinen, vaan se voi olla myös passiivinen. Esimerkiksi laskeutui voidaan usein ymmärtää merkityksessä ’laski itsensä’, mutta tällainen tulkinta olisi kovin väkinäinen esimerkiksi lauseelle Sumu laskeutui. Siinä verbi on pikemminkin passiivinen merkitykseltään: ’oli laskemisen kohteena, tuli lasketuksi’.

Loihe: refleksiivimuodosta fraasiksi ja muuksikin

Fraasi loihe lausumaan on tarttunut yleis­kieleen Kalevalasta, ehkäpä erityisesti seuraavista 3. runon säkeistä:

Siitä suuttui Väinämöinen, siitä suuttui ja häpesi.
Itse loihe laulamahan, sai itse sanelemahan:

Siinä loihe on luoda-verbin refleksiivinen menneen ajan muoto, merkitykseltään siis ’loi itsensä’ tai ehkä paremmin sanottuna ’saattoi itsensä’. Kyseessä on siis tapa sanoa, että hän alkoi laulaa. Voi tuntua oudolta käyttää luoda-sanaa näin, mutta Kalevalan tyylissä esiintyy paljon eri­koi­suuk­sia, jotta on voitu sanoa lähes joka asia kahdesti eri sanoin.

Virittäjä-lehden 2/2014 artikkeli Loihe loihemahan – reliktistä paradigmaksi käsittelee laajasti sitä, miten loihe-tyyppiset muodot on käsitetty väärin ja niistä on jopa muodostettu uusia sanoja: verbit loiheta ja loihea. Artikkelia on selostettu ja kommentoitu Kotuksen blogin kirjoituksessa ”Loihesin siinä ajattelemaan”.

Kuvaavaa on, että Kielitoimiston sanakirjassa loihe esiintyy vain yhdessä esimerkissä: saada-verbin kuvauksessa on edellä mainittu Kalevalan säe, ilman mitään selitystä siitä, mitä loihe tarkoittaa.

Virheellisiä refleksiivimuotoja

Kalevalan kielen refleksiivimuotoja on usein jäljitelty niin, että joko muoto tai merkitys on pielessä, ehkä molemmatkin. E. A. Saarimaan ”Kielenopas” käsittelee (6. pai­nok­ses­sa s. 44–45) muutamia sellaisia tapauksia: sellaisia muotoja kuin kuvasteleikse tai niistä saadaan menneen ajan muoto vaih­ta­mal­la loppu­vokaali i:ksi, vaikka todellisuudessa kuvasteleiksi ei tarkoita mitään (muodoltaan oikein olisi kuvastelihe). Saarimaa lisää: ”Olisi riittänyt myös kuvasteli, koska sellaisia frekventa­tiivi­verbe­jä kuin kuvitella, kuvastella, lämmitellä käytetään myös reflek­sii­vi­si­nä”.

Saarimaa mainitsee myös virheellisen esimerkin pysytteleiksi ja lisää: ”on sanottava pysyttelihe(n) tai pysytteli”.

Kielikellon 2/1993 artikkeli Vanhastavien muotojen vaaroista käsittelee useita muita virheellisesti muodostettuja refleksiivisiä muotoja kuten loihi ja loihee ja myös refleksiivisten muotojen virheellistä käyttöä.

Pitääkö merkityksen olla refleksiivinen?

Edellä esitetystä on ilmennyt, että Saari­maa tulkitsee esimerkiksi verbin pysytellä reflek­sii­vi­sen taivutuksen mahdolliseksi, vaikka se voikaan saada objektia, toisin kuin sen kantasana pysyttää. Myös sanassa ilmeneikse hän tulkitsee refleksiivi­päätteen vain ”aivan aiheettomaksi”, sanomatta sitä virheeksi. Hän ottaa kuitenkin kantaa seuraavasti: ”Refleksiivi­muoto ei tie­ten­kään voi saada objektia: Vaari ojensihe selkäänsä (ojensi s.).

Jos refleksiivimuodot tulkitaan niin, että refleksiivipääte vastaa objektina olevaa itse-sanaa, olisi luonnollista sanoa, että näitä muotoja ei voi lainkaan käyttää verbeistä, jotka eivät voi saada objektia, siis intransitiivisista verbeistä. Tällainen tulkinta olisi kuitenkin sikäli ahdas, että Kalevalassakin esiintyy paljon intransitiivi­verbien refleksiivi­muotoja kuten istuiksen. Tulkinta ’istuu itsensä’ olisi mahdoton; tässä lienee tarkoitettu merkitystä ’istuutuu’.

Kalevalassa on myös refleksiivisiä muotoja verbeistä, jotka ovat kyllä transitiivisia, mutta joille on vaikea ainakaan asiayhteydessä löytää tulkintaa, jossa objektina voisi olla itsensä. Mitä esimerkiksi voisi merkitä tavoittihe tauloihinsa? Miten ihminen voi tavoittaa itsensä, ja vielä tauloihin? Selitystä lienee etsittävä verbin merkityksestä, joka tällaisessa yhteydessä poikennee nyky­kielisestä.

Joissakin tapauksissa refleksiivinen muoto voitaisiin tulkita jotenkin epäsuoraksi tai osit­tai­sek­si. Esimerkiksi ilmaus tunkihe tuluksihinsa, jolla tarkoitetaan tulusten (eräänlaisten tulen­teko­välineiden) esiin ottamista, voitaisiin selittää niin, että tunkihe ei ole sanan-mukaisesti itsensä tunkemista, vaan vain oman käden tunkemista (paikkaan, josta tulukset saa esille).

Suurta osaa Kalevalan refleksiivisistä muodoista lienee mahdotonta tulkita muuten kuin koristeellisuuden tai runomitan vaatimuksista johtuviksi, ilman epäsuoraakaan refleksiivistä merkitystä. Esimerkiksi sana astuiksen on varmaankin tulkittava vain sanan astui pitemmäksi muodoksi. Koristelusta on varmaankin kyse myös esimerkiksi Kalevalan 7. runon säkeissä Lenteleikse, liiteleikse, katseleikse, käänteleikse, jotka ovat oudosti preesensissä keskellä men­neen ajan muodossa olevaa kerrontaa ja jossa oikein mitään verbinmuotoa ei voine tulkita merkitykseltään refleksiiviseksi. Asiayhteydestä selviää, että ei tarkoiteta itsensä katselemista, vaan ympärilleen katselemista.

Virtuaalinen vanha kirjasuomi -sivuston osan ”Kielioppi 1500–1600” kohta Verbin finiitti­muodoista kuvaa lyhyesti Agricolan kielen refleksiivisiä muotoja. Niistä useimmat ovat merkitykseltään refleksiivisiä, mutta esimerkki oman wäens pällen lootaxen ’(hän) luottaa omaan voimaansa’ on erikoinen tapaus. Siinä on refleksiivisyys ilmaistu tavallaan kahdesti: taivutusmuodolla ja adverbiaalilla.

Refleksiivistä taivutusta käsittelevässä kirjallisuudessa tarkastellaan pääosin vain taivutus­muotoja, ei merkitystä. Esimerkiksi Jouko Koiviston kirjan ”Suomen murteiden refleksiivi­taivutus” taka­kansi­tekstin alku ilmaisee merkityksen näin väljästi: ”Refleksiivi­taivutus on seka­koosteinen verbin­taivutus­järjestelmä, joka tavallisesti muuttaa kanta­sanan merkityksen, usein juuri refleksiiviseksi.” Itse tekstissä kirja esittää (s. 11–12):

Hieman harhaanjohtava saattaa olla myös termin [refleksiivi­taivutus] alku­osa, sillä merkitys­sävyjä on muitakin kuin refleksiivisiä. Aina ei merkitys­eroa edes näytä olevan; tietyt sanat tai vartalo­tyypit vain taipuvat refleksiivi­kaavan mukaisesti. Pinnallinen arviointi johtaa kuitenkin helposti harha­tulkintoihin. Refleksiivimuotoja ei pidä verrata nykyiseen yleis­kieleen. Esim. sanalla opetella on vanhastaan ollut 'opettamisen' merkitys ja murteissa vaikkapa lämmitellä-verbiä voidaan käyttää transitiivisesti, joten refleksiivi­muodot opetteleksen ja lämmitteleksen ovat olleet tarpeellisia. Toisaalta refleksiivi­paradigman mukaisille asuille on voinut kehittyä leikillinen, vähättelevä tms. merkitys­vivahde, jota murretta tuntemattoman on vaikea tarkkaan ymmärtää.

Refleksiivinen taivutus nykykielessä

Refleksiivisille muodoille on vaikeaa nähdä tarvetta nykykielessä, ellei tarkoituksellisesti kirjoiteta itämurteisesti ihmisille, jotka tuntevat käytetyt muodot. Yleensä yritykset käyttää refleksiivisiä muotoja johtavat virheellisiin muotoihin tai merkityksen kannalta vääriin raken­tei­siin, usein molempiin. Vaikka sekä muoto että merkitys olisivat kunnossa, on vaara, että suuri osa lukijoista ymmärtää ainakin vähän väärin, mitä tarkoitetaan.

Muodoltaan ja merkitykseltään oikeaa refleksiivi­taivutusta on esimerkiksi kirjan ”Muumi­pappa ja meri” suomennoksessa virkkeessä ”Isä tunsi, miten uni ryömi hänen tassuihinsa, hän pudistelihe ja sytytti piippunsa.” Voi kuitenkin kysyä, onko varmaa, että lukija ymmärtää, että pudistelihe tarkoitta ’pudisteli itseään’ eikä kysymys ole piipun pudistelemisesta.

Kotus-blogin kirjoitus Anglismeista eroon! Suomen refleksiivitaivutus käyttöön! perustuu lukijan ehdotukseen, joka on kai ollut vakavaksi tarkoitettu. Kommenteissa sitä ei pidetä realistisena eikä muutenkaan hyvänä. Kiinnostavimman kommentin esittää Johanna Laakso kysyessään, miksi käytettäisiin refleksiivi­taivutusta eikä yleis­kielen mukaisia refleksiivi­johdoksia. Hän jatkaa:

No ilmeisesti tässä on ajettu takaa sitä oikeasti kiintoisaa seikkaa, että refleksiivi­johdok­sil­la on usein resultatiivis-passiivinen (tehdyksi tulemisen, onnistumisen) merkitys: "trim­mau­tu­mi­nen" on "trimmatuksi tulemista, trimmattavissa olemista" enemmän kuin "itsensä trimmaamista". Ilmaiseeko refleksiivitaivutus sitten tietoista ja tahdonalaista itseen koh­dis­tu­vaa toimintaa? Sitä ei länsisuomalainen kielikorvani kerro.

Jos refleksiivi­muodot tarkoittaisivat yksi­selitteisesti itse­kohtaista toimintaa, jossa siis tekijä on toiminnan kohteena, niille voisi olla hyödyllistä käyttöä. Tällöin hän poistihe tarkoittaisi, että hän poisti itsensä, kun taas hän poistui voi olla myös passiivinen ilmaus, joka sisältää sen mah­dol­li­suu­den, että jokin ulko­puolinen voima poisti hänet. Tämäkin ajatus on kuitenkin epärealistinen, koska se merkitsisi kokonaisen muotojen joukon tuomista kieleen, jonka puhujista useimmille se on melkoisen outo. Lisäksi se vaatisi sekä muotojen että niiden merkityksen määrittelemistä toisin ja rajoittavin kuin ne ovat kielessä joskus olleet.