Iskevästi kiinnostavuudesta, mutta välillä eksyen
Arvio ja kommentteja kirjasta Kirjoita kiinnostavasti

Kiinnostavasti kiinnostavuudesta

Viime vuosina on kirjoitettu paljon tekstien kiinnostavuudesta. Jopa EU:n komission työn­teki­jöil­le on laadittu ohje Kirjoita selkeästi, joka on yllättävän hyvä. Se myös perustelee, miksi kan­nat­taa kirjoittaa kiinnostavasti – tämähän ei todellisuudessa ole ollenkaan selvää esi­mer­kik­si virkamiehille.

Uimosen kirja on toisentyyppinen. Siitä enimmäkseen puuttuu motivointi eli se olettaa lukijansa jo olevan motivoitunut. Siitä myös puuttuu kirjoittamisen oppaiden tavanomainen järjestelmällisyys. Nämä eivät kuitenkaan ole puutteita vaan ominaisuuksia. Uimosen tar­koi­tus on selvästikin herättää, innostaa ja saada ajattelemaan, ja silloin tarvitaan toisenlaista otetta.

Kirjoita kiinnostavasti esittää raikkaita ja railakkaitakin esimerkkejä. Mukana on paljon lehtijutuista, varsinkin niiden otsikoista poimittuja tekstejä.

Kirja on kiinnostava sille, jolla jo on halu kirjoittaa kiinnostavasti. Esimerkit, yksityis­kohdat, uutuudet, ihmiset, tarinat, kuvailut, tuoreet vertauskuvat, iskevät ja hät­käh­dyt­tä­vät­kin sanat – siinä esitystapoja, joita kirja opastaa käyttämään.

Tärkeä huomio on esimerkiksi se (s. 69– esitetty) huomio, että pitäisi käyttää tarkkoja, tuoreita ja kuvailevia adjektiiveja. Kirjoittamisen ohjeissa on liiaksi varoitettu adjektiiveista ylipäänsä.

Uskon kuitenkin, että kiinnostavuuden perustelujakin kannattaisi käsitellä. Kukaan ei jaksa olla kiin­nos­ta­va jatkuvasti, eikä kiinnostavuuteen useinkaan ole aikaa kiinnittää suurta huo­mio­ta. Siksi on tärkeää tietää, milloin on erityisesti syytä kirjoittaa kiinnostavasti. Kiin­nos­ta­vuus­han ei ole itsetarkoitus, vaan se on perusteltava kirjoituksen tarkoituksesta lähtien. Kiin­nos­ta­va ensi­vaikutelma saa lukijan ylipäänsä lukemaan; kiin­nos­ta­va jatko saa hänet jat­ka­maan ja ”pysymään hereillä” ja lukemaan tarpeeksi keskittyneeksi ” ja siten ottamaan vas­taan kirjoituksen viestin. Jos kir­joi­tuk­sel­la ei ole erityistä tarkoitusta, ei ole mitään eri­tyis­tä syytä, miksi sen pitäisi olla kiinnostava.

Kiinnostavasti hinnalla millä hyvänsä?

Kirja alkaa haastavasti. Lukijalle-osassa kirjoittaja kertoo unestaan ja sitten toteaa, ettei sillä ole kirjan kanssa mitään tekemistä – ”Yritin vain herättää kiinnostuksesi.” Onkohan tämä tarkoitettu esimerkiksi ja etukuvaksi, ja onko todella tavoitteena herättää kiinnostusta vaikka miten asian vierestä kirjoittamalla? Vaikkapa urheilulla, pornolla tai julkkisjuoruilla, sen mukaan millaista lukijakunta on?

Lukijalle-osassa kirjoittaja lisäksi luetteloi vuoden 2010 tapahtumia, ilmeisesti siksi, että niiden voi olettaa herättävän kiinnostusta – vuonna 2010. Kirjan lopussa taas on luku Sanoja kesältä 2010, ja s. 39 on ilmaus ”tänä kesänä”, s. 50 vielä hämärämmin ”kesällä”. Nykyisin kirjat vanhenevat nopeasti, mutta pitääkö vanhenemista näin tehokkaasti nopeuttaa?

Kirjoittaja perustelee ajankohtaisuutta näin (s. 24):

Työelämässä tekstien elinaika on yleensä melko lyhyt, ja voit kirjoittaa ne suoraan luku­het­keen. Netissä oleviin teksteihin voit päivittää tuoreita esimerkkejä.

Työelämän tekstien elinaika vaihtelee suuresti, ja se on myös usein ennakoimaton. Täs­sä­kin näkyy kirjoittajan keskittyminen uutis- ja mainosteksteihin – ja mainostekstienkin elin­aika voi olla pitempi kuin päivänkohtaisten esimerkkien. Ajatus nettitekstien päivittämisestä tuo­reil­la esimerkeillä on suorastaan liikuttavan idealistinen. Todellisuudessa useimmat or­ga­ni­saa­tiot eivät ole järjestäneet kunnolla edes nettisivujen asiasisällön ajan tasalla pitämistä.

Kirjoittaja kertoo Lukijalle-osassa paljon itsestään ja omasta elämästään. Ehkä tarkoitus on yllyttää kirjoittamaan persoonallisesti, itsensä likoon laittaen ja reippaasti itsestään ker­toen­kin. Tässä it­ses­tä kertominen tuntuu kuitenkin jäävän itsetarkoitukseksi.

Omasta itsestään kai jokainen voisi kirjoittaa loputtomasti. Ei ole ollenkaan selvää, että se on muista loputtoman kiinnostavaa. Lisäksi se yleensä menee aivan kirjoituksen tarkoituksen ohi.

Tässä tullaan taas kysymykseen kiinnostavuuden tarkoituksesta. Lukijan mielenkiinnon he­rät­tä­mi­nen melkein millä tempulla tahansa saattaa joskus olla aiheellista. Mutta jos kir­joi­tus koko ajan pitää lukijan kiinnostuneena kirjoituksen varsinaiseen aiheeseen ja tar­koi­tuk­seen kuulumattomilla asioilla, on kai aika ilmeistä, että lukijan mieli suuntautuukin niihin. Silloin kiinnostavuuden hyöty kir­joi­tuk­sen tar­koi­tuk­sen kannalta on miinusmerkkinen.

Koko Lukijalle-osaan sopisi ehkä se, mikä sopii niin monen tekstin aloitukseen: sen jät­tä­mi­nen pois olisi parantanut tekstiä.

Toisaalta kuitenkin kirjoittajan valinnat voivat ärsyttää lukijan ajattelemaan, vaikka vain pa­hek­su­mal­la. Sekin on parempi kuin välinpitämätön lukija! Kärjistetyssä aika­sidon­nai­suu­des­sa voi olla myös viesti: monet hyvät tekstit ovat väistämättä aikaansa sidoksissa, koska niiden kiinnostavuus on ajan­koh­tai­suu­des­sa. Ehkäpä kirjoittaja tarkoituksellisesti uhraa kirjansa kestävyyden esittääkseen tämän viestin.

Latteinta Lukijalle-osassa on ehkä sivun 11 lopulta alkavassa kappaleessa: ”Tekstien vaatimukset ovat muuttuneet. Erilaiset verkkosivut, lehtijutut ja blogit vaativat kirjoittajalta taitoa uudenlaiseen kir­joit­ta­mi­sen tyyliin.” En usko sitä. Aina on voitu kirjoittaa tylsästi tai kiinnostavasti. Tuskin kiin­nos­ta­vuu­den kes­ki­mää­räi­nen taso on noussut, pikemminkin laskenut. Kun jokainen voi kirjoittaa julkisuuteen, seu­rauk­se­na on väistämättä paljon tylsää ja muuten huonoa tekstiä. Tässä mielessä voi sanoa, että kiin­nos­ta­vat teks­tit nousevat esille aiempaa selvemmin.

Ylilyöntejä

Kirjassa on väärää liioittelua muuallakin kuin kiinnostavuuden tavoittelussa. Esimerkiksi sivulla 13 esitetty kiitos niille, joiden puheita kirjoittaja on omien sanojensa mukaan törkeästi varastanut, on tolkuttomuus eikä edes hauska. Vaaralliseksi tolkuttomuuden tekee se, että muiden ihmisten lauseiden käyttö on aito tekijänoikeudellinen ongelma, jonka kirjoittaja näyttää ohittavan hirtehishuumorin yrityksellä.

Lyhytkin virke voi olla tekijänoikeuden kohteena, jos on omaperäinen ja persoonallinen. Silloin sen käyttö edellyttää yleensä virkkeen luoneen henkilön lupaa, ja lisäksi tekijä ja lähde on mainittava.

Sivuilla 130–134 kirja käsittelee blogeja, yleisesti ottaen hyviä neuvoja antaen, mutta sortuu kuitenkin blogien työläyttä käsiteltyään ylilyöntiin: ”Homma kuitenkin kannattaa”. Mistä ihmeestä sen voi tietää noin yleisesti? Suurin osa blogeista on todennäköisesti turhia tai ainakin niin vähämerkityksisiä, ettei merkitys vastaa työmäärää. Blogin mahdollisista hyödyistä tässä yhteydessä esitetty lista ei ole mitenkään vakuuttava: ”Blogi on oiva konsti herättää keskustelua, vaikuttaa, luoda yhteishenkeä, myydä, motivoida tai innostaa ihmisiä.” Lista on kovin abstrakti. Blogin todelliset hyödyt, jos niitä on, ovat konkreettisia, ja jos blogin perustaja ei itse pysty niitä luettelemaan, niitä todennäköisesti ei ole.

Sivulla 138 on ensi lukemalla liikuttavan tuntuinen jakso, joka käsittelee kirjoittamis­kurssin osallistujan tyytyväisyyttä omaan tekstiinsä ja kurssin pitäjän liikuttumista kyyneliin tämän takia. Pitää kuitenkin kysyä, onko opettaja ollut tehtävänsä tasalla. Tyytyväisyys omaan tekstiin, jopa rakastuminen siihen, on kirjoittajan pahimpia uhkia, josta pitäisi varoittaa, ei yllyttää siihen syvemmälle. Sitä esiintyy usein työelämässä niin, että kirjoittaja pitää kiinni tekstistään, puolustaa sitä mustasukkaisesti ja on sokea jopa ehdotuksille selvien virheiden korjaamisesta. Sanoohan yksi Wiion laeista: ”Jos itse olet sanomaasi tyytyväinen, niin viestintä varmasti epäonnistuu.”. Jos kirjoittaja ilmaisee ihastuksensa omaan tekstiinsä, on ehkä hyvä kehua kirjoittajaa, ei tekstiä. Todennäköisesti kirjoittaja on todella saavuttanut jotain, saanut tekstiä paremmaksi, mutta häntä ei pidä tuudittaa sellaiseen luuloon, että täydellisyys olisi saavutettu tai edes saavutettavissa.

Alku aina hankala

Kirjan ensimmäisen varsinaisen luvun (Kiinnostava sisältö) alku on pettymys. Siihen olisi hyvin voitu soveltaa vanhaa hyvää kirjoittamisen ohjetta: kun luulet saaneesi teksti valmiiksi, leikkaa ensimmäisen sivun alkupuolisko pois. Alku on tässäkin jaarittelua, käyntiin lähtöä, kurkun selvittelyä. Olisi kiin­nos­ta­vam­paa mennä suoraan asiaan kuin kertoa, että kirjan nimi lupaa, että kirja kertoo, miten kirjoitetaan kiinnostavasti.

Alkuluku ei muutenkaan oikein pääse vauhtiin. Sivulla 15 vielä jaaritellaan aika lailla, jopa teen­näi­ses­ti ”Ehdotan, että palaamme soveltamisen pulmaan vähän myöhemmin”, ikään kuin lukija päättäisi kirjan rakenteesta.

Alkuluku havainnollistaa myös, miten helppoa on ajautua konkreettisuudella hä­mä­ryy­teen: ”Ainakin Saija-Maijalla ja Paukkusella olisi paljon sanottavaa.” En todellakaan tiedä, keitä tarkoitetaan, eikä minua kiinnostakaan.

Ohje ”Siksi sinun on mietittävä lukijoitasi herkeämättä” on paitsi absurdi myös vaarallinen. Kun kirjoittaja on arvioinut, miksi, mitä ja keille hän kirjoittaa, hänen on aika panna liialliset mielikuvat lukijoista syrjään. Ei kukaan voi kirjoittaa kunnolla, jos häntä tarkkaillaan her­keä­mät­tä, varsinkaan, jos tarkkailijana on kirjoittajan kuvittelema lukija.

Irti luovuuden myytistä

Kohdassa Kirjoittaminen – luovuutta vai raadantaa? kirjoittaja pääsee vauhtiin – ja iskee terävästi olennaisiin ongelmiin. Hän myös seuraa linjaansa eikä myöhemminkään esitä tavanomaisia fraaseja luovuudesta. Hän opettaa aidosti luovaa kirjoittamista ja ymmärtää, että sitä ei saavuteta luovuudesta puhumalla.

Työelämän tekstejä?

Takakannen esittely alkaa näin:

Tämä opas on tarkoitettu sinulle, joka kirjoitat erilaisia työelämän tekstejä verk­ko­si­vuil­le, yhteisösi lehtiin ja muihin julkaisuihin.

Kirjan luettuaan, ja jo sitä lukiessaan, alkaa kuitenkin ihmetellä, miten hyvin kirjan neuvot sopivat tyypillisten työelämän tekstien tuottamiseen. Miten niitä voi soveltaa laatiessaan osa­vuosi­katsausta, käyttöohjetta, tuotekuvausta tai sopimusehtoja? Tekijä on ilmeisesti ajatellut ensisijaisesti uutisia ja haastatteluja, toissijaisesti ehkä mainostekstejä ja mark­ki­noin­tia tu­ke­via artikkeleita. Tosin niihinkään eivät juuri sovi kirjan monet sellaiset kohdat, joissa ko­ros­te­taan henkilö­kohtaisuutta ja minän esille tuomista.

Kirjan ensimmäinen esimerkkilause on Haudankaivaja hautautui hautaan. Se on iskevä, ha­vain­nol­li­nen ja ehkä hirtehishuumoriakin, mutta se tuskin on tyypillinen työelämän esi­merk­ki muualla kuin sa­no­ma­leh­tien toimittamisessa ja vastaavassa.

Toinen soveltamisongelma on, että tekstien kirjoittaja ei suinkaan yleensä voi toimia sel­lai­ses­sa va­pau­des­sa, jota Kirjoita kiinnostavasti tuntuu edellyttävän. Reippaita sanontoja ja ha­vain­nol­li­sia, ih­mis­lä­hei­siä ja lukijaa puhuttelevia esimerkkejä voi täysin vapaasti käytellä oi­keas­taan vain omakustanteen tekijä.

Työelämässä on monia rajoituksia, julkilausuttuja ja pinnan alla olevia. Omaperäiset tekstit nor­ma­li­soi­daan usein aika nopeasti. Tyypillinen esimerkki hyvin perustelluista rajoituksista on se, että yri­tyk­sen tai laitoksen toiminnalle keskeisistä käsitteistä on käytettävä yhtenäisiä nimityksiä. Il­mai­su­jen kaava­mais­tu­mi­sel­la on silläkin oma merkityksensä: jos verkkosivulla tai tiedotuslehdessä käytetään eri jutuissa ihan eri tapoja ilmaista samat asiat, syntyy hel­pos­ti epäselvyyttä. Jos tämän kuukauden erikoistarjouksen eh­dot on kuvattu eri tavalla kuin viime kuukauden, herää kysymys, mikä niissä oikein on muuttunut.

On ehkä hyvä, että Kirjoita kiinnostavasti ei puutu tällaisiin asioihin ennen kuin aivan lo­pus­sa. Har­voin ihmiset innostuvat kir­joit­ta­maan liian vapaasti ja omaperäisesti. Paljon suu­rem­pi ris­ki on, että omak­su­taan liian herkästi tapoja ja rutiineja, huonojakin. Kirjan lukijan kannattaa kuitenkin muistaa, että iloisen, jopa iloittelevan kirjan luettuaan hänen pitää koh­da­ta todellisuus, jossa ihan sen mukaan ei voi toimia. Muutoin on edessä se, että kirjasta jää vain mukava lukukokemus ja ajatus siitä, miten voisi kirjoittaa, mutta käytännössä jat­ke­taan kuten ennenkin.

Kirja siis käsittelee käytännöllisiä vaikeuksia aivan lopussa, lähinnä s. 135–137. Riskinä on, että lukija toteaa jo jossain kirjan alkupuolella, että eihän tällaista voi tehdä käytännössä, ja jättää lopun lukematta.

Loppupuolella kirja käsittelee työelämän tekstien joitakin lajeja erikseen: tiedote, asian­tuntija-artik­ke­li, haastattelu, esittelevä verkkoteksti, ohje, vastaus mielipidekirjoitukseen, blogi. Kirja ei pe­rus­te­le, miksi juuri nämä lajit on valittu. Esimerkiksi vastaus mieli­pide­kirjoi­tukseen on aika erityinen teksti­laji.

Erikoista on, että kirja jopa esittää edellä mainittujen lajien luettelon kuin tyhjentävänä: ”Tekstilajit – – ovat seuraavat:”. Listastahan puuttuu monta hyvin yleistä tekstilajia: mainos, muistio, pöytäkirja, sähköpostiviesti, vastaus reklamaatioon, viranomaisen ilmoitus jne. Ilmeisesti kirja käsitteleekin vain yleisölle osoitettuja tekstejä ja niistäkin vain osaa.

Tarkastelutavan suppeus selittää sellaiset väitteet kuin ”Tiedotetta ei kannata käydä laa­ti­maan, jos ei ole uutta kiinnostavaa kerrottavaa.” Siinä ei oteta huomioon, että yrityksellä voi olla esimerkiksi lakisääteinen velvoite tiedottaa joistakin asioista.

Osaan käsitellyistä tekstilajeista kirjan yleinen lähestymistapa sopii hyvin. Sen sijaan esi­mer­kik­si oh­jet­ta käsitellessään kirja ei juurikaan puutu kiinnostavuuteen vaan esittää aika lailla tavanomaisia oh­jeen kirjoittamisen ohjeita. Ne ovat kyllä enimmäkseen hyviä ja hyvin esitettyjä, mutta ensimmäinen ohje on huono ja lyö korville kirjan perusideaa, kiin­nos­ta­vuut­ta: ”Ryhdy heti ohjeistamaan. Älä ensin pe­rus­te­le, miksi ohje on tärkeä” (s. 123). Ohjeiden suurin ongelma on, että ihmiset eivät lue niitä. Toiseksi suurin on, että he eivät ymmärrä niitä, ja kolmas on, että he eivät muista niitä tai edes niiden ole­mas­sa­oloa tai eivät viitsi noudattaa niitä. Tämä taas riippuu ennen muuta motivaatiosta. Ihmiset eivät viitsi lukea, ymmärtää, muistaa ja noudattaa, koska he eivät ole kiinnostuneita.

Sivulla 122 pitkähkösti käsitelty esimerkki lyhyestä ohjeesta kuvaa hyvin perustelemisen tärkeyttä. Kun ohje on tiivistetty lauseeseen Muista sulkea myös veräjäovi (tai minusta paremminkin Sulje kunnolla hissin molemmat ovet, myös veräjäovi – tämä muuten on kirjassa esitetyn todellisen tekstin jälkiosa vain hiukan muokattuna, mikä osoittaa, että monet tekstit pvat aika hyviä, kun jättää alkupuolen pois), olisi aika pysähtyä miettimään, mitä tehoa sillä voi olla. Jos ihminen ei tiedä tai ei tule ajatelleeksi, mitä vaikutusta veräjäoven sulkemisella on, miksi hän välittäisi ohjeesta? Lisäys Kiitos! tuskin saa sitä aikaan. Ohje voi siitä riippumatta vaikuttaa tavanomaiselta komentelulta, jossa vain halutaan pitää järjestystä järjestyksen takia. Lyhentämisen jälkeen pitäisikin miettiä, millainen perustelu kirjoitetaan itse ohjeen alle.

Sivuilla 122–123 kirja esittää, että löytyy kaksi syytä siihen, että ohjeet eivät aina onnistu. Syiksi mainitaan, että toiminnan kulku ja ohjeet sekoittuvat toisiinsa ja että ohjeet kerrotaan passiivissa. Nämä ovat kuitenkin melkoisen pieni osa niistä syistä, joiden takia ohjeet eivät yleensä onnistu. Muihin syihin kuuluu ehdottomasti kärkeen se, että ihmiset eivät ole motivoituneita lukemaan ohjeita.

Näennäistä konkreettisuutta

Yleensä kirja onnistuu hyvin havainnollistamaan konkreettisuuden ideaa. S. 25–26 se kui­ten­kin iskee kirveensä kiveen: pitkä lista ekokoulu, ekoasuinalue jne. esitetään kyllä va­roit­ta­va­na esimerkkinä liial­li­ses­ta pituudesta, mutta tekstin koko idea on siinä, että eko-alkuis­ten sa­no­jen luetteleminen nähdään konk­re­tia­na. Todellisuudessahan kyse on iskusanoista, jotka ovat enimmäkseen tyhjiä muun muassa siksi, että ei mitenkään kuvailla, miten eko-se-ja-se muka edistää ekologisuutta.

Varsin näennäistä konkreettisuus on myös s. 35, jossa kiinnostavaksi sanottu lainaus si­säl­tää sellaista kuin Tehdään esimerkiksi vähemmän töitä ja tingitään materiaalisesta ku­lu­tuk­ses­ta. Jos ”materiaalinen kulutus” ei ole abstrakti ilmaus, niin mikä sitten? Konk­reet­tis­ta olisi sanoa esimerkiksi, että käytetään paikattuja housuja tai kuva­putki­tele­vi­sio­ta.

Aika näennäinen on myös sivun 42 esimerkin ilmaus Kasvuprosentti on jo useampana vuon­na ollut kaksinumeroinen. Onkohan se ollut 10 vai 99? Tukeeko ilmaus väitettä rä­jäh­dys­mäi­ses­tä kasvusta? Voiko 10 %:n kasvua pitää räjähdys­mäisenä? Tällainen näennäinen kuva­kieli, jossa operoidaan kirjoitettujen lukujen muodolla, on epäselvää ja rasittaa lukijaa turhaan.

Näennäiseksi konkreettisuudeksi voidaan lukea myös harhaan menneet kielikuvat kuten sivun 78 panna kirves kaivoon. Kielikuvissa kirvestä ei toki panna kaivoon vaan heitetään sinne. Outo on myös sivun 79 salama taivaalta, sillä mistäpä muualtakaan salama iski? Sanontahan on kuin salama kirkkaalta taivaalta. Suorastaan hämärä on sivun 79 kielikuva, jossa häviö sataa laariin. Onkohan tarkoitus parodioida epäonnistunutta kuvakieltä?

Sivulla 43 kirja varoittaa käyttämästä verbejä nousta ja laskea. Ajatus on oikea, mutta outoa on, että se toistetaan sivulla 80, sen jälkeen, kun se on leimattu ”pikkujutuksi” edellisellä sivulla.

Liiallista tarkkuutta

Sivulla 41 esitetään esimerkissä, että asuntolainan keskikoko on 102 000 euroa. Sitten lisätään tämän merkitsevän, että jos viitekorko laskee prosenttiyksikön, keskivertovelalliselle jää vuodessa 1 020 euroa enemmän rahaa. Tarkkuus on epäilyttävä jo siksi, että viitekoron vaikutushan ei ole noin suora­vii­vai­nen; lainaehdot vaikuttavat asiaan, samoin korkojen verovähennysoikeus. Mutta ennen muuta olisi paljon selvempää ja havainnollisempaa kirjoittaa 100 000 eurosta ja 1 000 eurosta. Tässä on siis tehty juuri sellainen virhe, josta kirja seuraavalla sivulla varoittaa.

Väkisin yrittämistä

On monta tapaa olla kiin­nos­ta­va, ja on myös monta tapaa epäonnistua yrityksissä olla kiinnostava. Kirjalle on ominaista etenkin joko kuluneiden tai epäonnistuneiden kielikuvien käyttö.

Esimerkiksi vertauksia pirteä kuin peipponen ja kevyt kuin höyhen ei voi pitää kovin tuoreina ja tehokkaina. Nämä sentään ovat vakiintuneita ilmauksia eivätkä siten hirveästi häiritse jos eivät tehoakaan. Mutta mitä pitäisi ajatella esimerkiksi sivun 92 kielikuvasta liukkaalle maaperälle? On tavoiteltu kuvailmausta liukkaalle jäälle mutta eksytty ideasta. Sitä paitsi maaperä tarkoittaa varsinaisesti kaikkia maakerroksia kallioperän päälle, ja liukasta maalla on vain maanpinnan uloin kerros, sekin yleensä vain teillä ja poluilla.

Raikkaiksi ja mehukkaiksi mainituista vertauksista sivujen 82 ja 83 taiteessa kaikki ovat lähinnä kömpelöitä ja nolostuttavia. Laiha kuin lupiini – missä mielessä lupiini muka on laiha? Lupiinihan on tyypillisesti paljon paksumpi kuin ruohovartiset kasvit yleensä. Kotoisa kuin Reino-tohveli – paljonkohan tämä sanoo meille, jotka emme sellaista tohvelia tunne? Tyhjä­päi­nen kuin hattara – millainen pää hattaralla on? Jos kielikuva puhuisi päästä, joka on tyhjä kuin hattara, se olisi edes jotenkin mielekäs. Tasainen kuin tantraseksi – monikohan lukija on harrastanut tantraseksiä tai tuntee sanan merkityksen? Entä miten se ha­vain­nol­lis­tai­si ta­sai­suut­ta?

Sivulta 90 alkaa jakso, jossa on kursivoituja sananparsia tekstin joukossa, mitä ilmeisimmin tarkoitettuina esimerkeiksi tekstin elävöittämisestä. Ne ovat kuitenkin valtaosaltaan niin kuluneita sanontoja, kuten kuin nenä päähän, ettei niitä juuri kannattaisi suositella. Kyllä niitä tulee ihan itsestään teksteihin aivan tarpeeksi ja enemmänkin. Lisäksi niissä on selviä huteja, kuten sivun 93 ilmaus ”matti myöhäisimpien kastiin”; sanontahan puhuu mattimyöhäisistä, ei matti myöhäisimmistä, eikä kasti-metaforan tuominen mukaan paranna ilmaisua.

Kyseisen jakson alussa kirjoittaja selittää, ettei hän oikeastaan osaa ketään neuvoa – ja päätti siksi etsiä viisautta sananlaskuista ja sanonnoista. Todellisuudessa koko jakso olisi hyvä ja opettavainen ja kiinnostava, jos siitä heitettäisiin pois alun turha selittely ja sinne tänne sirotellut korostetut fraasit.

Jaksossa myös esitetään, tosin vain vinkkeinä, ajatuksia sanojen ja

Kirja siis käsittelee käytännöllisiä vaikeuksia aivan lopussa, lähinnä s. 135–137. Riskinä on, että lukija toteaa jossain kirjan alkupuolella, että eihän tällaista voi tehdä käytännössä.

Loppupuolella kirja käsittelee työelämän tekstien joitakin lajeja erikseen: tiedote, asian­tuntija-artik­ke­li, haastattelu, esittelevä verkkoteksti, ohje, vastaus mielipidekirjoitukseen, blogi. Kirja ei pe­rus­te­le, miksi juuri nämä lajit on valittu. Esimerkiksi vastaus mieli­pide­kirjoi­tukseen on aika erityinen teksti­laji.

Osaan käsitellyistä tekstilajeista kirjan yleinen lähestymistapa sopii hyvin. Sen sijaan esi­mer­kik­si oh­jet­ta käsitellessään kirja ei juurikaan puutu kiinnostavuuteen vaan esittää aika lailla tavanomaisia oh­jeen kirjoittamisen ohjeita. Ne ovat kyllä enimmäkseen hyviä ja hyvin esitettyjä, mutta ensimmäinen ohje on huono ja lyö korville kirjan perusideaa, kiin­nos­ta­vuut­ta: ”Ryhdy heti ohjeistamaan. Älä ensin pe­rus­te­le, miksi ohje on tärkeä.” Ohjeiden suurin ongelma on, että ihmiset eivät lue niitä. Toiseksi suurin on, että he eivät ymmärrä niitä, ja kolmas on, että he eivät muista niitä tai edes niiden ole­mas­sa­oloa tai eivät viitsi noudattaa niitä. Tämä taas riippuu ennen muuta motivaatiosta. Ihmiset eivät viitsi lukea, ymmärtää, muistaa ja noudattaa, koska he eivät ole kiinnostuneita.

Näennäistä konkreettisuutta

Yleensä kirja onnistuu hyvin havainnollistamaan konkreettisuuden ideaa. S. 25–26 se kui­ten­kin iskee kirveensä kiveen: pitkä lista ekokoulu, ekoasuinalue jne. esitetään kyllä va­roit­ta­va­na esimerkkinä liial­li­ses­ta pituudesta, mutta tekstin koko idea on siinä, että eko-alkuis­ten sa­no­jen luetteleminen nähdään konk­re­tia­na. Todellisuudessahan kyse on iskusanoista, jotka ovat enimmäkseen tyhjiä muun muassa siksi, että ei mitenkään kuvailla, miten eko-se-ja-se muka edistää ekologisuutta.

Varsin näennäistä konkreettisuus on myös s. 35, jossa kiinnostavaksi sanottu lainaus si­säl­tää sellaista kuin Tehdään esimerkiksi vähemmän töitä ja tingitään materiaalisesta ku­lu­tuk­ses­ta. Jos ”materiaalinen kulutus” ei ole abstrakti ilmaus, niin mikä sitten? Konk­reet­tis­ta olisi sanoa esimerkiksi, että käytetään paikattuja housuja tai kuva­putki­tele­vi­sio­ta.

Aika näennäinen on myös sivun 42 esimerkin ilmaus Kasvuprosentti on jo useampana vuon­na ollut kaksinumeroinen. Onkohan se ollut 10 vai 99? Tukeeko ilmaus väitettä rä­jäh­dys­mäi­ses­tä kasvusta? Voiko 10 %:n kasvua pitää räjähdys­mäisenä? Tällainen näennäinen kuva­kieli, jossa operoidaan kirjoitettujen lukujen muodolla, on epäselvää ja rasittaa lukijaa turhaan.

Näennäiseksi konkreettisuudeksi voidaan lukea myös harhaan menneet kielikuvat kuten sivun 78 panna kirves kaivoon. Kielikuvissa kirvestä ei toki panna kaivoon vaan heitetään sinne. Outo on myös sivun 79 salama taivaalta, sillä mistäpä muualtakaan salama iski? Sanontahan on kuin salama kirkkaalta taivaalta. Suorastaan hämärä on sivun 79 kielikuva, jossa häviö sataa laariin. Onkohan tarkoitus parodioida epäonnistunutta kuvakieltä?

Sivulla 43 kirja varoittaa käyttämästä verbejä nousta ja laskea. Ajatus on oikea, mutta outoa on, että se toistetaan sivulla 80, sen jälkeen, kun se on leimattu ”pikkujutuksi” edellisellä sivulla.

Liiallista tarkkuutta

Sivulla 41 esitetään esimerkissä, että asuntolainan keskikoko on 102 000 euroa. Sitten lisätään tämän merkitsevän, että jos viitekorko laskee prosenttiyksikön, keskivertovelalliselle jää vuodessa 1 020 euroa enemmän rahaa. Tarkkuus on epäilyttävä jo siksi, että viitekoron vaikutushan ei ole noin suora­vii­vai­nen; lainaehdot vaikuttavat asiaan, samoin korkojen verovähennysoikeus. Mutta ennen muuta olisi paljon selvempää ja havainnollisempaa kirjoittaa 100 000 eurosta ja 1 000 eurosta. Tässä on siis tehty juuri sellainen virhe, josta kirja seuraavalla sivulla varoittaa.

Väkisin yrittämistä

On monta tapaa olla kiinnostava, ja on myös monta tapaa epäonnistua yrityksissä olla kiinnostava. Kirjalle on ominaista etenkin joko kuluneiden tai epäonnistuneiden kielikuvien käyttö.

Esimerkiksi vertauksia pirteä kuin peipponen ja kevyt kuin höyhen ei voi pitää kovin tuoreina ja tehokkaina. Nämä sentään ovat vakiintuneita ilmauksia eivätkä siten hirveästi häiritse jos eivät tehoakaan. Mutta mitä pitäisi ajatella esimerkiksi sivun 92 kielikuvasta liukkaalle maaperälle? On tavoiteltu kuvailmausta liukkaalle jäälle mutta eksytty ideasta. Sitä paitsi maaperä tarkoittaa varsinaisesti kaikkia maakerroksia kallioperän päälle, ja liukasta maalla on vain maanpinnan uloin kerros, sekin yleensä vain teillä ja poluilla.

Raikkaiksi ja mehukkaiksi mainotuista vertauksista sivujen 82 ja 83 taiteessa kaikki ovat lähinnä kömpelöitä ja nolostuttavia. Laiha kuin lupiini – missä mielessä lupiini muka on laiha? Lupiinihan on tyypillisesti paljon paksumpi kuin ruohovartiset kasvit yleensä. Kotoisa kuin Reino-tohveli – paljonkohan tämä sanoo meille, jotka emme sellaista tohvelia tunne? Tyhjä­päi­nen kuin hattara – millainen pää hattaralla on? Jos kielikuva puhuisi päästä, joka on tyhjä kuin hattara, se olisi edes jotenkin mielekäs. Tasainen kuin tantraseksi – monikohan lukija on harrastanut tantraseksiä tai tuntee sanan merkityksen? Entä miten se ha­vain­nol­lis­tai­si ta­sai­suut­ta?

Sivulta 90 alkaa jakso, jossa on kursivoituja sananparsia tekstin joukossa, mitä ilmeisimmin tarkoitettuina esimerkeiksi tekstin elävöittämisestä. Ne ovat kuitenkin valtaosaltaan niin kuluneita sanontoja, kuten kuin nenä päähän, ettei niitä juuri kannattaisi suositella. Kyllä niitä tulee ihan itsestään teksteihin aivan tarpeeksi ja enemmänkin. Lisäksi niissä on selviä huteja, kuten sivun 93 ilmaus ”matti myöhäisimpien kastiin”; sanontahan puhuu mattimyöhäisistä, ei matti myöhäisimmistä, eikä kasti-metaforan tuominen mukaan paranna ilmaisua.

Kyseisen jakson alussa kirjoittaja selittää, ettei hän oikeastaan osaa ketään neuvoa – ja päätti siksi etsiä viisautta sananlaskuista ja sanonnoista. Todellisuudessa koko jakso olisi hyvä ja opettavainen ja kiinnostava, jos siitä heitettäisiin pois alun turha selittely ja sinne tänne sirotellut korostetut fraasit.

Jaksossa myös esitetään, tosin vain vinkkeinä, ajatuksia sanojen ja sanontojen ahkerasta keräilystä ihmisiä kuuntelemalla, keskustelupalstoja seuraamalla ja kenties muistiin­pano­vihkoa käyttäen. Kirjailijalle sellainen on ehkä joskus hyvä neuvo, mutta työssään jonkin verran kirjoittavan kannalta vinkit ovat suhteettomia.

Melko väkinäinen on myös esimerkiksi sivulla 104 esitetty lause Keittiön tasoille tuntuu helposti sedimentoituvan kaikennäköistä sälää. Kirja esittää sen esimerkkinä siitä, että yksikin tyylistä poikkeava sana voi riittää toteuttamaan neuvon ”Yhdistä eri tyylejä ja sanoja ristiriitaisesti”, joka esitetään yhtenä tapana saada tekstiin hauskoja kohtia. Arkisanaa sälää hän tuskin on ajatellut, pikemminkin sivistyssanaa sedimentoituvan. Ennen tällaista hauskuttamisen yritystä kannattaisi miettiä, monikohan lukija ylipäänsä tuntee koko sanan. Veikkaisin, että harvempi kuin yksi kolmesta.

Puolitiehen jääviä ohjeita

Sivulla 53 mainitaan esimerkillisenä otsikkona Lahjontaa, kähmintää ja juonittelua. Mikähän siitä tekee kiinnostavan? Kun otsikossa käytetään kolmea samantyyppistä sanaa samasta asiasta, ei siihen ole mahtunut olennainen: juttu kertoo siitä, että simpanssitkin juonittelevat.

Sivulla 109 kirja aiheellisesti moittii lausetta Uudistamme palvelutuotettamme. Mutta kirjan tarjoama Ateriatarjonta muuttuu jää konkreettisuudessa ja kiinnostavuudessa puolitiehen, jos pääsee sinnekään. Muuttua-verbi on kovin abstrakti. Monipuolistuuko tarjonta? Voisiko jopa sanoa, miten se monipuolistuu? (Tosin jos todellisuudessa tarjotaan aiempaa vä­hem­män ja huonompia vaihtoehtoja kalliimmalla hinnalla, tiedotteen kirjoittajalla on muitakin ongelmia kuin tekstin saaminen kiinnostavaksi, eikä kiinnostavuus ehkä silloin edes ole ta­voit­tee­na.) Entä onko me-muodon korvaaminen passiiviverbillä (muuttuu) parannus? Yh­tääl­tä voidaan aihetta kuvaava sana nostaa lauseen alkuun, mutta samalla siirrytään maail­mas­ta, jossa ihmiset tekevät asioita, maailmaan, jossa asiat vain tuntuvat muuttuvan.

Epäselviä ohjeita

Sivulla 46 kirja opastaa: ”Jätä lukijalle myös vastaan väittämisen mahdollisuus.” Tässä tekee todella mieli väittää vastaan: miten kirjoittaja edes voisi olla jättämättä sellaista mah­dol­li­suut­ta? Tarkoitetaanko kirjassa, että pitää erityisesti ottaa tekstiin jotain, jota vastaan lukijan te­kee mieli väittää? Kiinnostava ajatus. Jos sitä tarkoitetaan, miksi se on sanottu oudosti?

Sivut 47–50 kirja käyttää sen kuvailemiseen, miten kirjan kirjoittaja on tarkkaillut asioita esi­merkiksi ratikkamatkoilla ja näin hankkinut ideoita. Tämän kohdan tarkoitus jää täysin auki. Tuntuu jopa siltä, että kirjoittaja käsitteleekin lehtijuttuja kirjoittavan ihmisen keinoista löytää juttuihinsa aiheita. Tämä jopa sanotaan melkein suoraan. Mutta ainakin työelämässä aihe on kyllä yleensä annettu tai seuraa suoraan jostakin tilanteesta tai ongelmasta. Jos tässä taas on kyse sellaisen aineiston keräämisestä, jolla voi elävöittää (maustaa, koristella) teks­te­jään, näkökulma on aika suppea. Harvaan työelämän tekstiin sopii heitellä kiin­nos­ta­vik­si yk­si­tyis­koh­dik­si havaintoja ratikkamatkalta.

Sivuilla 80–81 kirja käsittelee minä-sanan käyttöä ikään kuin se olisi välttämätöntä per­soo­nal­li­ses­sa esityksessä. Tässä virheellisesti samastetaan henkilökohtaisuus ja yksikön 1. per­soo­nan käyttö: ”Jotkut tekstinlajit eivät edes selviä ilman minä-kertojaa. Esimerkiksi blogissa vain henkilökohtainen on kyllin kiinnostavaa.” Jälkimmäinen väite ampuu reip­paas­ti yli maalin, ja väitteiden kytkeminen toisiinsa on loogisellakin tasolla kyseenalaista. Sivulla 81 sentään varoitetaan aivan oikein joskin aika lievästi vastaavasta virheestä 2. persoonan osalta: ”Sinä-sanan ei aina tarvitse näkyä tekstissä.”

Vääriä ohjeita

Sivun 110 alussa esitetty näkemys ”Mitään erillistä ingressiä tai tiivistelmää ei alkuun kannata kirjoittaa”. Teksti käsittelee tiedotteita, ja kirjoittaja ilmeisesti ajattelee, että kun tärkein esitetään alussa, ei ingressiä tai tiivistelmää tarvita.

Ensinnäkin monissa tiedotteissa on niin paljon asioita, että on tarpeen kirjoittaa alkuun tiivistelmä niistä. Toiseksi ingressi tai tiivistelmä, joka esitetään typografisesti korostettuna, on tärkeä viesti: tässä tiedotteessa, toisin kuin tiedotteissa yleensä, on pyritty erottamaan olennainen vähemmän tärkeästä.

Sivulta 110 alkava osuus on muutoin kirjan parhaita. Siinä käsitellään todellisten työelämän tekstien kirjoittamista kiinnostavasti, ja aiheesta annetaan käytännöllisiä neuvoja ja esimerkkejä.

Sivulla 116 käsitellään ”parhaiden palojen” poimimista haastatteluun ja sanotaan: ”Haastattelujutussa riittää, että lainauksessa on mielenkiintoista sisältöä.” Vähän myöhemmin sanotaan olevan mukavaa, kun ajatus on ymmärrettävästi kerrottu. Sitten esitetään kaksi esimerkkiä ilmaisun täydellisestä uudelleenmuotoilusta. Tässä siis kuvataan lainauksena sellainen teksti, jonka haastattelija on kokonaan itse kirjoittanut.

Lainauksena ei tietenkään saa esittää muuta kuin toisen sanat aivan sellaisinaan. Haastattelussa lainaus ei useinkaan ole sopiva keino, vaan on parempi, että haastattelija esittää omana kerrontanaan haastateltavan ajatukset (ja haastateltava saa ennen julkaisemista tarkistaa, vastaako teksti sitä, mitä hän sanoi ja tarkoitti). Lainauksen (sitaatin) ja vapaan uudelleenkerronnan (parafraasin) välisen eron pitäisi olla kristallinkirkas, mutta kirjassa sitä on siis hämärretty pahasti.

Lähinnä kuriositeetti on se, että toisena kuvauksena esitetty sosiologin kuvaus Urbaaniin kulttuuriin liittyvät tavat ovat vielä todella ohuen kerroksen sisällä läsnä on lähinnä tolkuton. Sikäli kuin se sanoo mitään ymmärrettävää, se sanoo suunnilleen päinvastaista kuin on tarkoitus (ikään kuin kaupunkielämän tavat olisivat jonkin kuoren alla).

Vuoropuhelun harha

Kirja kuvaa s. 80 ja s. 110 painokkaasti, että kirjoittamisen tulisi olla vuoropuhelua lukijan kanssa. Tämä on vahingollinen harha­käsitys, joka on alkujaan syntynyt ehkä vain epäonnistuneesta meta­forasta. On ajateltu, että kun hyvä teksti aktivoi lukijan kiinnostumaan, ajattelemaan ja ottamaan kantaa, niin tämä tekisi tekstistä ikään kuin keskustelua, koska hyvällä keskustelulla on samat ominaisuudet. Kirjoittajan ja lukijan välinen viestintä on kuitenkin yksisuuntaista.

Jos lukija joskus antaa palautetta, se tapahtuu tekstin normaalin lukemisen ulkopuolella. Se tapahtuu erillisen palautekanavan kautta, ei osana lukemisprosessia. Ja jos palaute joskus jotain vaikuttaa, se tuskin synnyttää dialogia.

Toisaalta vuorovaikutteisuus on kyllä mahdollista ja jossain määrin todellisuuttakin, ny­kyi­sin etenkin blogeissa. Tosin niissäkin blogin pitäjä harvoin on sellaisessa vuoro­vai­ku­tuk­ses­sa lukijan kanssa, että voitaisiin sanoa itse tekstin ja sen lukemisen olevan dialogia. Sen sijaan teksti ja kommentit siihen ovat osa laajempaa dialogia.

Lukijan huomioon ottamisen ja lukijan aktivoimisen kutsuminen vuorovaikutukseksi siis hämärtää asioita ja johtaa harhaan.

Turhaa termistelyä

Sivulla 62 kirja sortuu termistelyyn eli itsetarkoitukselliseen termien määrittelyyn ja käyt­töön. Siinä määritellään termit iso sana ja pikkusana ja sitten käytellään niitä sivulle 63 asti, jonka jälkeen ne unohdetaan. Näitä termejä tuskin käytetään missään muualla, eikä niitä olisi tässäkään tarvittu. Ilmaukset käsitteellinen sana (tai abstrakti sana) ja konkreettinen sana ovat kieltämättä pitkähköjä, ja jälkimmäisessä on osana hankala sivistyssana, mutta niiden käyttö olisi paljon parempi ratkaisu kuin uusien termien määrittely hetkellistä käyttöä varten.

Termistely voisi tehdä tekstin kiinnostavaksi, jos termisanat olisivat hauskoja tai hät­käh­dyt­tä­viä. Silloinkin kiinnostavuuden hintana olisi luettavuuden heikentyminen. Tässä ta­pauk­ses­sa termisanat ovat tylsiä, ja lisäksi niistä toinen törmää yleiskielen sanaan pikku­sana, jolla tarkoitetaan monenlaisia tavallisia lyhyitä sanoja.

Termistely myös hämärtää asioita. Esimerkiksi virke ”Jos haluat, että tekstisi on konk­reet­tis­ta, älä käytä pelkästään isoa sanaa” kutistuu itsestään­selvyydeksi, kun turha termi kor­va­taan sel­vem­mäl­lä ilmauksella.

Abstraktisten ja konkreettisten sanojen käsittelyssä kirja ei muutenkaan ole par­haim­mil­laan. Siitä puuttuu kokonaan sen huomioon ottaminen, mistä halutaan puhua ja mitä siitä halutaan sanoa. Abstrakteista asioista kirjoitettaessa on pakko käyttää abstrakteja sanoja, joskin lisäksi on hyvä havainnollistaa asiaa konkreettisilla sanoilla. Konkreettisista asioista taas pitäisi kirjoittaa vain konkreettisilla sanoilla.

Miksi luin kirjan

Kiinnostuin kirjasta, koska se arvosteltiin Tietoviikko-lehdessä (29.10.2010, s. 15, Kari Aho­kas) myön­tei­ses­ti – ainoa kielteinen kom­ment­ti tuntui olevan kirjan laajuuteen (142 pie­ni­ko­koi­sta sivua) nähden kor­keah­ko hinta (noin 40 euroa). Pidän kirjaa hyvinkin hintansa ar­voi­se­na, mutta en läheskään täy­del­lisenä.

Tämä on toinen lukemani Infor Oy:n julkaisema kirja. Edellinen oli Jarmo Parkkisen Hyvään verkko­pal­ve­luun, joka on samanmuotoinen joskin hiukan laajempi (163 sivua). Tällainen kirjamuoto tuntuu toi­mi­van hyvin, kun kyseessä ovat oppaat, jotka ”keskittyvät viestinnän kovaan käytäntöön”. Muoto pakottaa kirjoittajan tiiviyteen ja tekee kirjan mu­ka­vak­si – se mahtuu jopa povitaskuun eikä masenna koollaan.

Nimi

Kirjan teon vaativimpiin asioihin kuuluu nimen valinta, ja siinä on onnistuttu hyvin. Nimi kuvaa ja lupaa paljon, ja lupaus pidetään.

Kirjan kannessa ja nimiösivulla kirjan nimi on kirjoitettu kokonaan gemenalla: ”kirjoita kiinnostavasti”. Tämä näyttää kuuluvan kirjasarjan tyyliin mutta ei tee asiaa yhtään pa­rem­mak­si. Tällainen naiivi kikkailu oli muodikasta ehkä 1960-luvulla.

Ihmettelen kyllä taiton valintaa: nimen verbi ”kirjoita” on ladottu kanteen paljon isommalla kuin määrite ”kiinnostavasti”. Verbikeskeisyys on erinomainen asia, mutta tässä tapauksessa määrite on paljon olennaisempi kuin verbi.

Kansikuva

Kirjan kansi on hiukan erikoinen. Siinä on kuvana ylöspäin etusormella osoittava käsi. Mi­nus­ta se viestii oppimestarimaista huomauttelemista. Nimiösivulla taas on oikealle osoit­ta­va käsi, joka näyttäisi olevan kansikuva mustavalkoisena, pienennettynä ja 90 astetta myö­tä­päi­vään kierrettynä. ☛ Oikealle osoittava käsi vaikuttaa puhtaammin huomion kiin­nit­tä­mi­sel­tä, asian sormella osoittamiselta. Kuvaannollisuus jää tällöinkin epäselväksi: onko tekstin kiin­nos­ta­vuus sormella osoittamista?

Taitto

Pieni sivukoko ja melko pieni rivinpituus tekevät kirjasta miellyttävän lukea. Otsikot erottuvat hyvin, mutta niiden keskinäiset suhteet jäävät hiukan hämäriksi. Ulkoasusta puuttuu jär­jes­tel­mäl­li­nen ote otsikointiin. Useissa tapauksissa otsikon alla on vain yksi alemman tason ot­sikko.

Kirjassa ei ole erotettu kirjan ja sen osien nimiä normaalitekstistä. Niinpä ensimmäisen varsinaisen luvun sisältö alkaa:

Tämän kirjan nimi Kirjoita kiinnostavasti sisältää – –

Menettely ei ole hyvä: nimet hukkuvat tekstiin, ja lauseiden hahmottaminen vaikeutuu. Olisi parempi käyttää kursiivia tai lainausmerkkejä – ehkä juuri lainausmerkkejä, koska kursiivia käytetään kirjassa esimerkkitekstien erottamiseen.

Lainausmerkkien välttely on vielä räikeämpää sivulla 128, jossa ei ole kyse mistään luvun nimestä vaan selvästä (joskin ehkä kuvitteellisesta) sitaatista:

Jos joku väittää mielipiteessään, että yritys ei toimi eettisesti, hänelle ei kannata vastata Eettisyys on ohjenuoramme.

Lukujen kirjoittamista käsittelevässä osuudessa ei ole huolehdittu lukujen välistyksen on­gel­mis­ta, vaan esi­mer­kik­si s. 41 esiintyy luku 150 177 kahteenkin otteeseen niin, että tu­han­sien ja satojen välissä on am­mot­ta­va aukko. Typografian sääntöjen mukaan pitäisi tuhat­erot­ti­me­na käyttää jonkinlaista ohuketta, mutta ainakaan ei saisi käyttää väliä, joka on isompi kuin normaali tasaamattoman tekstin sanaväli. Sitova välilyönti olisi auttanut.

Kirjan leipätekstin fontin valinta on onnistunut: se tuottaa miellyttävää ja luettavaa tekstiä. Takakannen ahdas (kapeakirjaiminen) groteski ei ole kovin onnistunut vaan tuo mieleen tekniset käsikirjat.

Otsikoiden fontti on lukujen otsikoiden ja niitä lähinnä alempien otsikoiden osalta ihan hyvä. Otsikoiden muotoilussa on kuitenkin eksytty osittain liian pitkiin teksteihin; ei ole muistettu, että otsikon ei pitäisi olla riviä pitempi. Kuitenkin heti ensimmäinen 2. tason otsikko (s. 14) on sellainen. Kirjassa on myös kahden rivin (s. 106) ja jopa kolmen rivin (s. 60) 1. tason eli luvun otsikko.

Alemman tason otsikoiden ulkoasu synnyttää jo sekaannusta. Kun 1. ja 2. otsikot ovat isoa lihavaa groteskia, on 3. tason otsikko lihavoimatonta ja selvästi pienempää groteskia. Ero on liian iso. Lisäksi 4. tason otsikot ovat liian pienellä, olennaisesti samankokoista kuin lei­pä­teks­ti. Tämä ei olisi vakavaa, ellei kirjassa olisi vielä 5. tason otsikoita, joita on esitetty kah­del­la eri tavalla, kummatkin korostavampia kuin 4. tason otsikoiden esitys. Niinpä esimerkiksi sivua 80 katsottaessa ei ole visuaalisesti ilmeistä, että ”Pronominit – minulta sinulle” on 4. tason otsikko ja ”Milloin sinä ja minä” on 5. tason otsikko. Muotoilu viittaa pikemminkin päinvastaiseen. Lisäksi esimerkiksi sivulla 82 on aivan toisentyyppinen 5. tason otsikko, joka lihavoituna, kursivoituna ja fonttikooltaan isompana ei todellakaan näytä olevan alemmalla tasolla kuin 4. tason otsikko.

Sivun 139 kolmannen rivin (ja neljännen rivin alun) kirjainten välistys on suhteettoman iso. Syynä lienee, että taitto-ohjelma ei ole osannut tavuttaa tekstissä vähän myöhemmin olevaa sanaa ”fengshuihin”.

Yhtään väärin tehtyä rivijakoa (sanan jakamista eri riveille väärästä kohdasta) ei osunut silmiini, mikä on aika harvinaista nykyisin.

Tyylirikkoja ja huonoja sananvalintoja

Kirja on pääosin hyvää, selkeää kirjoitettua yleiskieltä. Osittain se ottaa enemmän vapauksia kuin aihe sallisi, varsinkin jos viittaus työelämän teksteihin otetaan tosissaan. Esimerkkienkin tyyli on olennainen ainakin silloin, kun ne esitetään myönteisinä esimerkkeinä. On vaikea ku­vi­tel­la, millaiseen työelämän tekstiin vaikkapa sivun 102 esimerkit sopisivat. Sekä aihepiiri että sananvalinnat (kuten huusholli ja überkamala) ovat sellaisia, että ne sopisivat ehkä lä­hin­nä päivä­kirjaan tai sen moderniin vastineeseen, henkilö­kohtaiseen blogiin.

Kirjassa on melko paljon virkkeenkatkelmia, joilla on ilmeisesti tavoiteltu puhekielen rytmiä, seuraavaan tapaan (s. 88):

Rytmi voi syntyä niin, että vaihtelet tietoisesti virkkeiden pituuksia. Vuorotellen pidempää ja lyhyempää. Kuin kävelisit välillä hitaammin ja välillä kovemmin.

Tuskinpa rytmin vaihtelu ja kiinnostavuus vaativat asiatyylin perusvaatimusten rikkomista. Asiatyylissä ajatukset muotoillaan virkkeiksi. Jos tästä poiketaan, se ei yleensä ole tyylikästä, ainoastaan huolimattomuutta ja viitsimättömyyttä. Suorastaan kummalliseksi tällainen tyyli yltyy sivulla 126, jossa joko-tai-rakennekin on pilkottu kahteen virkkeeseen.

Jotkin puhekielisyydet pistävät silmään, etenkin kun ne vaikuttavat virheiltä pikemminkin kuin harkituilta teho­kei­noilta: ”missä vaan” pro ”missä vain” (s. 44) ja ”vankilat on” pro ”vankilat ovat” (s. 140).

Epäonnistuneita ovat seuraavat sananvalinnat:

• S. 11 ”vetänyt koulutuksia”. Tässä on ilmeisesti vältetty kurssi-sanaa ja päädytty koulutus-sanan monikkomuotoihin, koska koulutuksilla todellisuudessa tarkoitetaan kursseja.
• S. 49 ”potentiaalin seurustelukumppanin”. Sanaa ”potentiaali” (merkityksessä ’mah­dol­li­nen’) ei ole normaalia käyttää ad­jek­tii­vi­na, vaan adjektiivina käytetään sanaa ”po­ten­tiaa­li­nen”. Toisaalta sana ”mah­dol­li­nen” olisi ymmärrettävämpi.
• S. 86 puhutaan sanoista, jotka avaavat ”monta mielikuvaa, jopa aistimusta”. Sana tuskin voi avata aistimusta, enintään muiston tai mielikuvan aistimuksesta.
• S. 136 lause ”Tekstien arvioinnista voi olla käytännön hyötyäkin” on masentavan lätsähtävä. Miksi ihmeessä arviointia tehtäisiin ja siitä puhuttaisiin, jos siitä ei olisi hyötyä? (Ja mitähän on käytännön hyöty muuta kuin hyötyä?)

Ilmeisesti tarkoituksellinen mutta epäonnistunut tyylikeino on kolmen selvän kysymys­virkkeen lopettaminen pisteeseen eikä kysymys­merkkiin s. 57–58.

Kirjoitusvirheitä

Vaikka kirjan tarkoitus on opettaa kiinnostavaa kirjoittamista eikä oikeakielisyyttä, kirjoitusvirheitä ja vastaavia on ikävän paljon:

• S. ”Jalkapallon maailmanmestaruuskisat”. Versaalilla (isolla kirjaimella) aloittaminen keskellä virkettä on sääntöjen vastaista.
• S. 18–19 on esitetty useita toisistaan riippumattomia esimerkkivirkkeitä yhdessä kap­pa­lees­sa. Tämä on hiukan outoa mutta ehkä ymmärrettävää tilan säästämisenä. Se, että kunkin kappaleen viimeisen virkkeen lopussa ei ole pistettä, on kuitenkin selvä virhe. Virheellisenä voidaan pitää myös muiden virkkeiden tai toisistaan riippumattomien katkelmien lopettamista pilkkuun eikä pisteeseen. Ongelma toistuu s. 85.
• S. 22 ”oranssipunaiseen”, p.o. ”oranssinpunaiseen” (tai p.o. ”oranssi-punaiseen”, jos tarkoitetaan rinnasteista yhdyssanaa).
• S:n 24 esimerkissä on KPG:n, p.o. KGB:n.
• S. 32 ”verokierron”, p.o. ”veronkierron”.
• S. 33 ”magnusteille”, p.o. ”mangusteille”. Lisäksi ”hoitajaksi mangusteille” on kömpelöä suomea; parempi ilmaus olisi ”mangustien hoitajaksi”. S. 113 on myös virheellinen muoto magnustitkin, joten kyseessä on ilmeisesti kirjoittajan mieleen jostain jäänyt väärä kir­joi­tus­asu.
• S. 35 ”Alzheimerintautia”, p.o. ”Alzheimerin tautia”.
• S:n 35 lopun esimerkissä naimissa, p.o. naimisissa.
• S. 45 ”Moliére”, p.o. ”Molière”.
• S. 48 ”duunat”, p.o. ”duunaat”.
• S. 49 ”yhden rautiovaunun kuljettajan”, p.o. ”yhden rautiovaununkuljettajan”.
• S. 52 ”sijapääteillä”, p.o. ”sijapäätteillä”.
• S. 53 ”karharsiksessa”, p.o. ”katharsiksessa” tai mieluummin ”katarsiksessa” – jos tällaista käsitettä ylipäänsä käytetään.
• S. 80 ”Tässä tapauksessa minää on hillittävä, ja sen käyttö säästettävä esimerkiksi ta­ri­noi­den kerrontaan”. Pilkun käyttö on virheellistä, koska lauseilla on selvästi kaksikin yh­teis­tä lauseenjäsentä, adverbiaali ”tässä tapauksessa” ja apuverbi ”on”.
• S. 85 Koira joka ei tottele, saa nukkua ilman keittoa, p.o. Koira, joka ei tottele, saa nukkua ilman keittoa (siis pilkku lisättävä).
• S. 90 on selvän kysymysvirkkeen (”Muistatko – –”) perässä piste eikä kysymysmerkkiä. Sivulla 133 on samanlainen virhe (”Vastaako se mielikuvaa, jota tekstilläsi tavoittelet.”), samoin sivulla 135.
• S. 97 breshneviläisesti, p.o. brežneviläisesti (tai selvää puhekielisyyttä tavoiteltaessa breesneviläisesti).
• S. 102 Tehdessäni – – kanssa, olen huomannut – –. Tähän ei kuulu pilkkua.
• S. 108 ”Vastaukseksi saattaa riittää, ei mitään.” Väärin pilkutettu, ja käytännössä tällaiseen ilmaukseen tarvitaan lainausmerkit, jotta teksti näyttäisi luontevalta: ”Vastaukseksi saat­taa riittää ’ei mitään’.”
• S. 140 ”Adelsmöte”, p.o. ”adelsmöte”.

Kielen rakennevirheitä

Sivulla 67 on seuraava virke, jonka virheellisyys on melko tavallista laatua mutta tuskin hy­väk­syt­tä­vis­sä kirjoittamisen oppaassa: ”Joudun siis myöntämään olevani paitsi vanhan­aikai­nen, myös syyllistyväni virheelliseen myymäläadessiivin käyttöön.” Sääntöjen mukaan täl­lai­seen virkkeeseen ei kuulu pilkkua. Lisäksi virkkeen rakenne on epämuotoinen; ra­ken­teen loogisuus vaatisi sanajärjestystä ”Joudun siis myöntämään paitsi olevani vanhan­aikai­nen myös syyllistyväni virheelliseen myymäläadessiivin käyttöön.”

Virke on myös raskas ja sisällöltään epäilyttävä: siinä kirjoittaja ilmoittaa jatkavansa sel­lais­ten rakenteiden kuin ”nakit muusilla” käyttöä senkin jälkeen, kun sukulaistyttö oli valis­ta­nut asiasta ja kirjoittaja ainakin sanoissa myöntää rakenteen virheelliseksi.

Sivun 110 virke ”Kirjoitan nyt ihmiselle, joka asian­tuntemus­tekstejä työssään kirjoittaa” on sanajärjestykseltään outo. Syynä on ehkä se, että asian­tuntemus­tekstit on mainittu edel­li­ses­sä virkkeessä. (Eri asia on, että virke on melkoisen turha.)