Versaali-H on muodoltaan samanlainen kuin kreikan versaali-eeta, joka tarkoitti muinaiskreikassa pitkää e-äännettä ja on nykykreikassa kehittynyt lyhyeksi i:ksi.. Kreikassa eeta tarkoitti ilmeisesti vaihtelevasti tavua hee (h ja pitkä e), konsonanttia h ja pitkää e-vokaalia. Kirjaimen nimikin oli ilmeisesti alkujaan heeta. Näistä merkityksistä kuitenkin vain konsonanttimerkitys lainautui kreikasta etruskeille ja näiltä edelleen roomalaisille.
Gemena-h syntyi keskiajalla, kun kirjoituksen nopeuttamiseksi jätettiin yksi viivoista pois ja kulmaa pyöristettiin. Eetasta kehitetty gemenakirjain puolestaan on melko erinäköinen, ja sen voi ajatella syntyneen, kun yläviivat jätettiin pois ja oikeaa alaviivaa pidennettiin: η.
Kyrillisessä kirjaimistossa H:lla ei ole vastinetta. Siinä tosin on aivan versaali-H:n näköinen merkki (Н, gemenana н), mutta se on samaa alkuperää kuin N-kirjain ja toimii n-äänteen merkkinä. Toisaalta niissä kyrillisin aakkosin kirjoitetuissa kielissä, joissa on h-äänne, sille on kehitetty kirjain muulta pohjalta, esimerkiksi ukrainassa Г.
Suomalaisessa venäjän siirtokirjoituksessa taas h-kirjain vastaa kyrillistä Х-kirjainta, jonka äännearvo on [x] (velaarinen frikatiivi). Toisaalta kuin suomen sanoja kirjoitetaan venäjässä, käytetään suomen ja monen muun kielen h:n vastineena milloin Х-kirjainta, milloin Г-kirjainta. Suoraa äännevastinetta ei ole, ja voidaan tulkita eri tavoin, mikä on lähin vastine. Niinpä Helsingin nimi on nykyvenäjäksi Хельсинки, mutta vanhemmassa kielessä esiintyy yleisesti ruotsinkielisestä Helsingfors-nimestä muodostettu Гельсингфорс.
Kreikan eeta oli kehittynyt seemiläisestä het-kirjaimesta 𐤇, jonka nimi mahdollisesti tarkoitti aitaa. Versaali-eetassa (ja sen kaltaisessa latinalaisessa H:ssa) voi vielä hyvin kuvitella olevan aidan muotoa. Het tarkoitti kurkkuäännettä (nieluntauksessa ääntyvää hankausäännettä), kuten sen seuraajat heprean het ח ja arabian hāʾ ح,
Kreikassa eeta vähitellen vakiintui tarkoittamaan pelkkää pitkää e-vokaalia. Tämän yksinkertaistumisen hinta oli, että h-äänne jäi ilman merkkiä. Sille saatiin merkki ikään kuin pilkkomalla H vasempaan ja oikeaan puoliskoon ja muokkaamalla näistä ns. spiritus-merkit. Niitä kutsutaan perinteisesti latinankielisillä nimillä spiritus asper ’vahva henkäys’ ja spiritus lenis ’heikko henkäys’, joista ensin mainittu oli h-äänteen merkki ja toinen ilmeisesti vailla äännearvoa; sitä ehkä ruvettiin käyttämään vain selvyyden vuoksi. Nykykreikankieliset nimet ovat dasia ja psili.
Spiritus asper (῾), siis h:n merkki, muistuttaa käännettyä heittomerkkiä, spiritus lenis (᾿) taas heittomerkkiä. Vokaalialkuiseen sanaan kirjoitettiin vanhassa kreikassa aina – spiritusmerkkien tultua käyttöön – jompikumpi niistä. Se kirjoitettiin gemenavokaalin päälle (esim. ὡ, ὠ), versaalivokaalin vasemmalle puolelle (esim. Ὡ, Ὠ). Spiritus asper kirjoitettiin myös sananalkuisen rhoo-kirjaimen yhteyteen (ῥ, Ῥ); ks. R:n tarinaa.
Spiritus-merkkejä käytettiin pitkään uudelle ajalle asti, vaikka niillä ei enää ollut mitään merkitystä ääntämyksessä, kun h-äänne hävisi kreikasta. Vasta 1970-luvulla nykykreikan kirjoitusjärjestelmän uudistuksessa luovuttiin spiritusmerkeistä.
Latinassa H-kirjain oli periaatteessa äännearvoltaan samanlainen kuin suomen h, siis laryngaalinen frikatiivi eli kurkunpäässä (tai hiukan edempänä) muodostettava hankausäänne. Käytännössä se ääntyi varmaankin usein melko heikosti ja saattoi hävitäkin ainakin maaseutumurteissa. Sama ilmiö on toistunut usein myöhemminkin monissa kielissä: h on herkkä katoamaan. Onhan suomestakin monista muodoista kadonnut vokaalienvälinen h (esimerkiksi kalahan → kalaan). Englannin kielessä on muutamia tavallisia sanoja kuten honour, joissa h on säilytetty kirjoitusasussa mutta hävinnyt puheesta. Tämä johtuu siitä, että sana on lainautunut ranskasta, jossa tällainen tilanne on normaali.
H:n häviämistaipumus heijastui jossain määrin myös latinan kirjoitukseen. Esimerkiksi hiekkaa tarkoittava sana kirjoitettiin milloin harena, milloin arena, kunnes tähän sanaan vakiintui h:ton asu. Useimmissa tapauksissa h säilyi kirjoitusasussa, ja tällöin se saattoi puheesta kadottuaan myös palata ainakin sivistyneeseen ääntämykseen, joka yritti noudattaa kirjoitusta.
Latinasta kehittyneissä romaanisissa kielissä h-äänne yleensä katosi, mutta kirjoituksessa silti usein säilyi h-kirjain. Esimerkiksi latinan sanan homo (oikeastaan sen akkusatiivimuodon hominem) ’ihminen’ seuraajat romaanisissa kielissä ovat melko erilaisia, kuten ranskan homme, espanjan hombre, portugalin homem ja italian uomo, ja siis usein alkavat kirjoitettuina h:lla, mutta missään niistä ei ole ääntyvää h:ta. Toisaalta h:lle tuli uudenlaista käyttöä kirjoituksen apumerkkinä, kuten jäljempänä kuvataan.
Yhdenlaista ääntämisen heikkoutta ehkä kuvastaa sekin, että suomessa sananalkuinen h ei useinkaan kahdennu sellaisessa puheessa, jossa muutoin sananalkuinen konsonantti kahdentuu eräissä tilanteissa (ns. loppukahdennus). Lause mene pois lausutaan monissa murteissa ja myös normienmukaisessa yleiskielessä menep pois, mutta lauseen mene heti ääntämys meneh heti on harvinaisempi.
Ranskan kielessä ei ole h-äännettä eikä h-kirjain vaikuta ääntämykseen, paitsi että yhdistelmällä ch on erikoismerkitys. Kirjoitusasussa on kuitenkin yleensä säilytetty latinasta tai muusta kielestä peräisin oleva h, vaikka kirjoitusasu olisi muuten muuttunut paljonkin; esimerkiksi latinan sanasta hora ’tunti’ on ranskassa päädytty sanaan heure.
Ranskassa kuitenkin erotetaan toisistaan h muet ’mykkä h’ ja h aspiré ’henkäistävä h’ sanan alussa, vaikka kummassakaan tapauksessa h ei äänny. Koska h aspiré, joka esiintyy yleensä germaanisista kielistä peräisin olevissa sanoissa, esimerkiksi hareng ’silli’, ääntyi ranskan kielen aiemmassa vaiheessa, se vaikuttaa vielä sanojen yhdistelmissä. Niinpä esimerkiksi prepositiosta de ei vokaali katoa sen edellä, vaan kirjoitetaan esimerkiksi de hareng. Sen sijaan h muet esiintyy yleensä latinasta tai kreikasta peräisin olevissa sanoissa ja hävisi ääntämyksestä jo ennen kuin ranska muodostui omaksi kielekseen. Niinpä sillä alkava sana käyttäytyy täysin vokaalialkuisen sanan tavoin, ja esimerkiksi prepositio yhdistyy sen kanssa: d’heure.
Loogista olisi käsitellä esimerkiksi suomalaisia h-alkuisia nimiä ranskassa niin, että niiden alussa on h aspiré. Onhan niissä h-kirjain todella ääntyvä ainakin jos noudatetaan suomen ääntämystä. Kuitenkin useimmiten kirjoitetaan esimerkiksi d’Helsinki eikä loogisemmin de Helsinki.
Monissa kielissä vokaalin jälkeinen h sanan lopussa tai konsonantin edellä ei äänny vaan vain osoittaa edeltävän vokaalin pitkäksi, esimerkiksi saksan sanoissa Kuh ja Sahne. Tällainen käytäntö on osittain syntynyt siitä, että sanassa on aiemmin ollut h-äänne, mutta se on heikentynyt ja kadonnut samalla kun vokaali on pidentynyt. Syynä on kuitenkin voinut olla myös se, että h-äänne on suhteellisen heikko ja sillä on siten voitu merkitä myös ”kuvitteellista konsonanttia”, joka ilmenee vain vokaalin pidentymisenä.
Käytäntö ei kuitenkaan ole järjestelmällinen. Usein tällaista h:ta käytetään myös silloin, kun vokaali muutenkin voidaan päätellä pitkäksi kielen kirjoitusjärjestelmän mukaan. Kirjoitusasuun saattaa jäädä h varsinkin nimiin tai h saatetaan jopa lisätä nimeen, jotta se näyttäisi vanhemmalta ja hienommalta. Näin on nimestä Stål saatettu tehdä Ståhl.
Englannin kielessä käytetään usein sananloppuista h:ta vastaavassa tarkoituksessa, esimerkiksi hurrah. Tällöin h osoittaa ennen muuta sitä, että loppuvokaali ääntyy täytenä vokaalina eikä lyhyenä švaa-vokaalina (foneettinen merkki [ə]) kuten yleensä. Toissijaisesti se usein osoittaa myös vokaalin pitkäksi. Kun englanninkielisessä tekstissä esiintyy esimerkiksi nimiä, jotka ovat peräisin muuta kuin latinalaista aakkostoa käyttävästä kielestä, on suomennettaessa erikseen selvitettävä, kuuluuko loppu-h todella nimeen vai onko se vain englanninmukainen kirjoitustapa.
Yleensä h-äänne kuvataan soinnittomaksi. Siitä on myös soinnillinen muunnelma, joka suomessa esiintyy etenkin vokaalien välissä (esimerkiksi sanassa vaha) ja jota tarkassa foneettisessa kirjoituksessa merkitään IPAssa merkillä [ɦ]. Käytännössä esiintyy myös erilaisia välimuotoja.
Suomalaiset käyttävät usein hh-yhdistelmää silloin, kun vieraan sanan alkuperäisessä muodossa on esimerkiksi saksan ch:lla merkitty ach- tai ich-äänne taikka jokin muu h:ta hiukan muistuttava äänne, ”kova h” tai ”vahva h”. Esimerkiksi Aachen äännetään lähinnä Aahhen, München kai lähinnä Mynhhen tai Mynjhhen jne. Vastaavasti venäläinen nimi Saharov saatetaan lausua suunnilleen Saahharov. Nämä ovat suomenkielisessä puheessa aivan hyväksyttäviä tapoja, mutta niitä ei pidä luulla saksan, venäjän ja muiden kielten mukaisiksi.
Sananloppuinen h-äänne on kyllä täysin mahdollinen, kuten vaikkapa suomen huudahdussana huhhuh osoittaa, mutta kovin tavallinen se ei maailman kielissä ole. Useimmiten sananloppuinen h-kirjain on ääntymätön, joskin se saattaa osoittaa edellisen vokaalin pitkäksi (kuten saksassa) tai vain osoittaa, että vokaali ääntyy (kielessä, jossa sananloppuinen vokaali on usein mykkä).
Suomen kielen taivutukselle sananloppuinen h tuottaa ongelmia, sillä jos sitä ei äännetä, on taivutuspäätteen kirjoittaminen hankalaa. Periaatteessa tulisi kirjoittaa heittomerkki h:n ja päätteen väliin ja pääte tulisi kirjoittaa ääntämyksen mukaisesti. Tähän perustuu muun muassa kielenhuollon suosittama nimen Aceh [ɑʧe] taivutus: Aceh’n : Aceh’ssa : Acheh’een. Niin ei kyllä kirjoiteta, eikä suosituksella liene mitään mahdollisuuksia päästä käyttöön. Yleisesti h-loppuiset sanat taivutetaan niin, että h ääntyy, vaikka se ei alkukielessä ääntyisikään, esimerkiksi Savannahissa eikä Savannah’ssa, Sarahin eikä Sarah’n. Käytännössä loppu-h usein ääntyy perusmuodossakin.
Toisaalta sananloppuinen h johtuu melko usein englanninkielisten kirjoitusasujen tunkeutumisesta suomen kieleen. Esimerkiksi arabiasta peräisin olevissa sanoissa ei loppu-h aina kuulu sanan oikeaan suomalaiseen kirjoitusasuun vaan johtuu vain siitä, että kääntäjät ovat käyttäneet englanninmukaista asua, jossa h osoittaa lähinnä loppuvokaalin pituutta. Esimerkiksi sanaan ajatollah kuuluu loppu-h, mutta mullah on virheellinen asu; oikea on mulla.
Konsonantin jäljessä oleva h osoittaa usein jonkinasteista aspiraatiota. Tällä tarkoitetaan konsonantin ääntämyksen ”laukeamista” niin, että ilmavirta syöksyy nopeasti ulospäin, mikä saatetaan kuulla h-maisena henkäyksenä. Esimerkiksi kun th-yhdistelmä ääntyy tällä tavoin aspiroituneena t:nä, sitä merkitään IPAssa [tʰ]. Suomalaisen voi olla vaikeaa erottaa tätä yhdistelmästä [th], joka esiintyy esimerkiksi suomen sanassa olethan. Ero voi kuitenkin olla tärkeä, kun halutaan puhua vieraita kieliä hyvin.
Tällainen merkintätapa sai alkunsa, kun muinaiset roomalaiset rupesivat käyttämään kirjainpareja CH, PH ja TH kreikan aspiroituneiden konsonanttien merkkeinä, kuten C:n tarinassa kerrottiin. Latinankielisiä sanoja luettaessa on Suomessa nykyisin tapana lukea CH, PH ja TH kuten K, F ja T, mutta muitakin käytäntöjä on. Eri kielissä on muutenkin paljon vaihtelua. Yhdistelmä th voi tarkoittaa aspiroitunutta t:tä, t:n ja h:n yhdistelmää, pelkkää t:tä tai dentaalispiranttia kuten englannissa. Esimerkiksi nykysaksassa CH tarkoittaa ns. ach- tai ich-äännettä, PH tarkoittaa f-äännettä eikä TH:ta pitäisi käyttää enää lainkaan, sillä vuoden 1901 oikeinkirjoitusuudistuksessa se korvattiin ääntämyksenmukaisella T:llä. Vanhakin kirjoitustapa (esimerkiksi Neanderthal, nykyisin Neandertal) on kuitenkin säilynyt yli sadan vuoden ajan joissakin yhteyksissä.
Vanhassa kirjasuomessa esiintyy melko usein h-kirjain c:n ja varsinkin t:n jäljessä, esimerkiksi perchele, näeth. Tällöin ei tarkoitettu aspiraatiota, vaan haluttiin vain selvemmin erottaa soinniton äänne k tai p soinnillisesta g:stä tai d:stä. Yhdistelmässä dh ja gh taas oli kyse pyrkimyksestä kuvata hankausäännettä eli spiranttia, kuten D:n ja G:n tarinoissa kerrottiin.
Yleisesti kannattaa välttää sanan jakamista konsonantin ja h:n välistä, vaikka tietokoneohjelmat usein tekevät niin. Useimmiten kyseisessä kohdassa ei ole tavunrajaa, vaan konsonantin ja h:n yhdistelmä on yhden äänteen merkki. Asiasta ei voi olla täysin varma tuntematta sitä kieltä, johon sana kuuluu, mutta epäselvässäkin tilanteessa on parempi tavuttaa esimerkiksi Pan-thera eikä Pant-hera (ellei tavuttamista voi kokonaan välttää).