Alkujaan latinassa käytettiin C-kirjainta myös g-äänteen merkkinä. Kuten C:n tarinassa kerrottiin, asian voisi oikeastaan sanoa toisin päin: C-kirjain kehittyi kreikan gammasta (Γ), joka tarkoitti g-äännettä, mutta sitä ruvettiin käyttämään myös k-äänteen merkkinä joissakin tilanteissa.
Myöhemmin tilanne koettiin hiukan ongelmalliseksi, ja g-äänteelle kehitettiin vuoden 4. tai 3. vuosisadalla eKr. oma merkkinsä lisäämällä C:hen pieni lisäviiva. Lisäviiva saatettiin muodostaa jatkamalla C:n alakaarta suorana ylös, mutta selvempi vaikutus saatiin, kun viiva vedettiin vasemmalle. Uudistuksessa C-kirjain jäi vain k-äänteen merkiksi.
Uudistuksen isä oli historioitsija Plutarkhoksen mukaan opettaja Spurius Carvilius Ruga. On mahdollista, että G:n kehitti jo Appius Claudius Caecus (n. 340 – 273 eKr.), joka tunnetaan nykyisin parhaiten Via Appian rakennuttajana.
Olisi ollut luonnollista sijoittaa G aakkostoon heti C:n jälkeen, mutta jostain syystä se sijoitettiin myöhempään kohtaan. Kenties koettiin, että kreikan aakkostossa olleen zeeta-kirjaimen Ζ paikka oli jäänyt vapaaksi, koska zeetalla ei vielä silloin ollut vastinetta latinassa. (Myöhemmin zeeta lainattiin latinan aakkostoon, sen loppuun, kuten Z:n tarinassa kerrotaan.)
Latinan vanha kirjoitustapa, jossa C oli myös g-äänteen merkki, näkyy vielä etunimien lyhenteissä C. = Gaius ja Cn. = Gnaeus. Roomalaiset käyttivät vain pientä määrää erilaisia etunimiä, ja nimen muut osat olivat julkisessa elämässä tärkeämpiä kuin etunimet. Siksi etunimistä kirjoitettiin vain alkukirjaimet. Piirtokirjoituksissa esimerkiksi Julius Caesar esiintyy muodossa IMP·C·IVLIVS·CAESAR·DIVVS, joka luetaan ”imperator Gaius Iulius Caesar divus”, ’imperaattori (= ylipäällikkö) Gaius Julius Caesar, jumala(inen)’.
Versaali-G:stä kehitettiin keskiajalla gemena-g, joka esiintyy eri muodoissa, jotka kaikki poikkeavat versaalimuodosta melkoisesti. Kehityksessä oli useita vaiheita, mutta se voidaan lyhyesti kuvata seuraavasti: G:n kirjoittamisen aloituspiste (ylhäällä oikealla) siirtyi alemmas, ja toisaalta lopussa, G:n koukun kohdalla, liike pyöristyi ja toisaalta jatkui; näin syntyi kaksi toisiaan koskettavaa, sulkeutuvaa kaarta.
Gemena-g:n muoto vaihtelee paljon fontin mukaan. Vanhoissa kirjapainofonteissa on yleensä, kaksisilmukkainen muoto, monissa uusissa fonteissa pelkistetympi yksisilmukkainen. Muutamissa fonteissa on molemmat muodot siten, että valinta niiden välillä tehdään OpenType-fonttitekniikalla.
Cambrian ja Arialin g (samassa fonttikoossa).
Kyrillinen gee, joka on latinalaisen g:n äänteellinen vastine, on säilyttänyt kreikkalaisen gamman muodon: Γ. Kyrillinen gemena-gee on saman merkin pienennetty muoto: г.
Kyrillinen gee ei kuitenkaan aina äänny meidän g-äänteemme tavoin. Esimerkiksi venäjässä yleisissä sananlopuissa -ого ja -его se vääntyy v-äänteenä. Tämän takia nämä loput usein siirtokirjoitetaan -ovo ja -evo, vaikka oikea menettely on kirjaimittainen: -ogo ja -ego.
Monissa venäjän ääntämistavoissa kyrillisen geen ääntämys vastaa suomen h-äännettä. Tämä selittää esimerkiksi sellaiset venäjässä aiemmin käytetyt kirjoitusasut kuin Гельсингфорс, joka on ruotsinkielinen nimi Helsingfors venäläisittäin kirjoitettuna. Lisäksi venäjässä korvataan esimerkiksi saksalaisten nimien h-äänne geellä, esimerkiksi Гитлер ’Hitler’. Ymmärrettävästikin syntyy virheitä, jos tällaiset nimet siirretään latinalaiseen kirjaimistoon yleisten translitteraatiosääntöjen mukaan: gee korvautuu g:llä.
Latinassa G-kirjain oli normaalisti g-äänteen eli soinnillisen velaariklusiilin merkki. Tämä äänne on lähinnä k:n soinnillinen vastine, joskin ääntämiskohta on g:ssä hiukan taaempana.
IPA-merkistössä g-äänteen suositeltu merkki on [ɡ] (U+0261, Latin small letter script g), jossa alas ulottuva osa on kaari eikä muodosta silmukkaa kuten tavallisen g-kirjaimen alaosa useissa fonteissa muodostaa. Tavallisen g-kirjaimen käyttökin on kuitenkin sallittua.
Sellaisissakin kielissä, joissa G-kirjain normaalisti tarkoittaa g-äännettä, se saattaa joissakin tilanteissa tarkoittaa k-äännettä. Slaavilaisissa kielissä voi normaalisti g-äännettä tarkoittava kirjain (latinalainen g tai kyrillinen г) ääntyä k-äänteenä sanan lopussa ja soinnittoman konsonantin edellä. Myös saksassa sananloppuinen G ääntyy [k] eli esimerkiksi yleinen sananloppu -burg ääntyy [burk].
Suomessa g-kirjain esiintyy toisaalta yhdistelmässä ng niin sanotun äng-äänteen merkkinä, jota käsitellään jäljempänä, ja toisaalta periaatteessa g-äänteen merkkinä nuorehkoissa lainasanoissa. Murteille g-äänne on vieras, lukuun ottamatta joitakin läntisimpiä ja itäisimpiä murteita, joihin ruotsi tai venäjä on vaikuttanut. Niissäkin g käytännössä ääntyy usein pikemminkin soinnittomana g:nä (kuten virossa) kuin varsinaisena soinnillisena g:nä.
Kuten b ja osittain d:kin, g ääntyy suomessa usein vain osittain soinnillisena, kuten b:n tarinassa kerrottiin. Se saattaa siis olla lähellä k-äännettä. Käytännössä g usein luetaan jopa täysin samanlaisena kuin k: gorilla lausutaan kuten korilla. Julkisesti esiintyviltä kuten uutistenlukijoilta saatetaan kiivaastikin vaatia huoliteltua g:n ääntämistä, mutta tavallisessa puheessa gramma ääntyy suunnilleen kuten kramma.
Tämä taipumus kannattaa ottaa huomioon vieraita kieliä opiskeltaessa. Suomea puhuttaessa ei synny suuriakaan ongelmia siitä, ettei tee selvää eroa k:n ja g:n välillä, mutta englannissa, ruotsissa ja useimmissa muissa kielissä ero on olennainen. Ero tehdään ääntämällä g selvästi soinnillisena ja toisaalta monissa kielissä, kuten englannissa, ääntämällä k-äänne aspiroituneena, jopa niin, että se kuulostaa lähes kh:lta.
Vanhoissa kirjoitetun suomen muodoissa käytettiin yleisesti gh-yhdistelmää ja joskus g-kirjainta tavallisissa suomen sanoissa. Kirjoitettiin esimerkiksi lughun tai lugun eikä luvun, jalghan eikä jalan jne. Todennäköisesti kyseessä ei kuitenkaan ollut g-äänne, vaan senaikaisessa kielessä käytetty hankausäänne eli frikatiivi, jonka foneettinen IPA-merkki on [ɣ].
[ɣ] muistuttaa g:tä, mutta kielen takaosa ei kosketa kitalakea niin, että ilmavirta kokonaan katkeaa vaan vain lähestyy sitä, muodostaen ahtauman, jolloin kuuluu hankausta muistuttava äänne. Esimerkiksi espanjan kielessä g-kirjain ääntyy tällaisena äänteenä, ”pehmeänä g:nä”, monissa äänteellisissä yhteyksissä, esimerkiksi sanoissa lago, Málaga ja peligro.
Suomen kirjakielen synnyn aikoihin k:n astevaihtelu oli ilmeisesti vielä melko yksinkertaista siten, että k:n heikon asteen vastineena oli [ɣ]. Myöhemmin tapahtui äänteellisiä muutoksia, joissa [ɣ] korvautui muilla äänteillä (v:llä tai j:llä) tai katosi kokonaan. Kirjoitusasua muutettiin vastaavasti. Niinpä k:n astevaihtelussa on nykyisin monia tapauksia: luku : luvun, kulkea : kuljen, jalka : jalan, koko : koon.
Muutokset johtivat eri murteissa osittain erilaisiin tuloksiin. Niinpä lännessä sanotaan härjät, idässä härät. Yleiskieleen vakiinnutettiin joihinkin sanatyyppeihin läntinen, joihinkin itäinen kanta.
Kehitys oli siis toisentyyppinen kuin D:n tapauksessa, jossa lähtötilanne oli samantapainen. Miksei gh:ta tai g:tä ruvettu lukemaan g-äänteenä samaan tapaan kuin dh tai d ruvettiin lukemaan d-äänteenä? Kenties syynä on se, että d-äänne mahtui suomen äännejärjestelmään paremmin, koska t- ja d-äänteellä on melko selvä ero muutenkin kuin soinnillisuudessa. Lausuttaessa d:tä kielen kärki on selvästi taaksepäin taipunut sen sijaan, että se koskettaisi hampaita. Sen sijaan k- ja g-äänteen ero on lähinnä vain soinnillisuudessa, ja sellainen ero suomalaisen oli vaikea tehdä.
Suomessa ng-yhdistelmä on yleensä nk:n vastine astevaihtelussa, esimerkiksi kenkä : kengän, ja tarkoittaa kaksois-äng-äännettä. Tässäkin yhteydessä g on alkujaan ollut [ɣ]-äänteen merkki, mutta g säilyi kirjoitusasussa, koska äng-äänteellä ei ole omaa merkkiään. Aiheesta kerrotaan lisää N:n tarinassa.
Kirjainyhdistelmä GN ääntyy eri kielissä eri tavoin, osittain saman kielenkin eri sanoissa eri tavoilla. Latinassa se (ja varhaisempi CN) ääntyi mahdollisesti aluksi kirjaimittain, [gn]. Tutkijat pitävät kuitenkin todennäköisempänä, että klassisessa latinassa ääntämys oli sellainen, että g ääntyi äng-äänteenä: [ŋn]. Latinan tytärkielissä ja latinasta sanoja lainanneissa kielissä ääntämys yleensä muuttui, mutta ruotsissa ja sen vaikutuksesta suomessakin ääntämys on yleensä [ŋn]. Tämän mukainen ääntämys on säilynyt monissa kielissä ja päätynyt ruotsin kautta suomeenkin.
Muun muassa englannissa GN luetaankirjaimittain. Sen vaikutuksesta tapa on yleistynyt suomeenkin. Siksi signaali voi ääntyä [siŋnɑːli] tai [signɑːli]. Sanan alussa (esim. gneissi, gnu) GN ääntyy suomessa aina [gn] eikä [n] kuten englannissa.
Toisaalta esimerkiksi italiassa ja ranskassa ääntämykseksi kehittyi palataalistunut n eli [ɲ], jota voidaan karkeasti kuvata yhdistelmällä ”nj” (ks. N-kirjaimen tarinaa).
Latinasta kehittyneissä kielissä on usein tapahtunut äänteenmuutoksia tilanteissa, joissa g-äänne oli etuvokaalin (e, i tai y). Tämä on verrattavissa C-kirjaimen tarinaan melko pitkälle. C:llä merkitty k-äänne kehittyi aluksi affrikaataksi [ʧ] (ääntyy kuten englannin ch, suunnilleen kuin suomen tš), kun taas G:llä merkitty k:n soinnillinen vastine kehittyi vastaavaksi soinnilliseksi affrikaataksi [ʤ] (ääntyy kuten englannin j, suunnilleen kuin suomen dž). Muutos ei ilmeisesti kuitenkaan tapahtunut yhtä laajasti ja johdonmukaisesti, ja myös jatkossa on eroja.
Mm. italiassa ja romaniassa affrikaattaääntämys säilyi, kun taas ranskassa se yksinkertaistui soinnilliseksi suhu-s:ksi [ʒ] (ž). Espanjassa ja portugalissa taas kehitys johti samaan hankausäänteeseen kuin j-äänteen kehitys: [χ] (soinniton kitakielekkeellä tuotettava hankausäänne). Saksan kielen latinalaisperäisissä lainasanoissa taas g ääntyy g-äänteenä myös e:n ja i:n edellä, ehkä osittain kirjoitusasun vaikutuksesta, osittain taas siksi, että latinan alkuperäinen g:n ääntämys säilyi joillakin alueilla.
Englannin kielessä g-kirjaimen ääntämys etuvokaalin edellä on melko kirjavaa, koska kirjain on eri sanoissa eri alkuperää. Latinasta tai kreikasta peräisin olevissa sanoissa (esim. general, geology, magic) g ääntyy e:n, i:n ja y:n edellä yleensä edellä mainittuna affrikaattana, siis samoin kuin englannin j. Sen sijaan englannin vanhemmassa, germaanisessa sanastossa (esim. get, give) g on yleensä g-äänteen merkki myös e:n ja i:n edellä.
Myös muualla kuin etuvokaalien edellä on g:n ääntämys saattanut muuttua. Espanjassa ja katalaanissa g on useissa asemissa a:n, o:n, u:n ja konsonanttien edellä kehittynyt spirantiksi [ɣ]. Sitä sanotaan joskus pehmeäksi g:ksi, ja hiukan pehmeän vaikutelman se antaakin, koska toisin kuin g:ssä, ilman kulku ei katkea vaan vain muuttuu hankaavaksi. Nimitys ”pehmeä g” on kuitenkin ongelmallinen, koska sillä usein tarkoitetaan edellä mainittuja ääntämyksiä etuvokaalin edellä.
Fysiikassa G-kirjaimella on eräitä symbolimerkityksiä:
Tunnusten symbolit g ja G johtuvat uuslatinan sanasta gravitatio ’painovoima’. Arkikielessä puhutaan usein niin ja niin monen g:n kiihtyvyydestä tai voimasta; varsin usein tällöin g kirjoitetaan ilman kursivointia ja ehkä versaalilla (g, G). Tällöin tarkoitetaan, että kiihtyvän liikkeen – kuten lentokoneen liikkeellelähdössä tai putoamisessa – liikkuvassa esineessä olevaan kohteeseen (yleensä ihmiseen) kohdistama voima on niin-ja-niin monta kertaa niin suuri kuin g.
G-pisteeksi kutsutaan naisen emättimen etupuolella sijaitsevaa kohtaa, jonka on päätelty vaikuttavan seksuaaliseen kiihottumiseen. Alkuperäinen nimitys oli ”Gräfenbergin piste”. Vaikka Ernest Gräfenberg julkaisi asiaa koskevan tutkimuksensa jo vuonna 1950, ajatus G-pisteestä tuli yleisempään tietoisuuteen melko hitaasti.