C-kirjain on peräisin kreikan aakkosten gamma-kirjaimesta Γ, joka kreikassa tarkoitti yleensä g-äännettä. C:n voi kuvitella syntyneen siten, että Γ-merkki kiertyi hiukan eri asentoon ja sen kulma pyöristyi. Kreikassa myöhemmin kehittynyt gemena-gamma on hiukan samantyylinen kuin gemena-g: γ.
Gamma puolestaan peräisin muinaisseemiläisestä gaml-kirjaimesta 𐤂, jonka nykyisin käytössä olevia seuraajia ovat heprean gimel ג ja arabian jīm ج. Kirjainten nimet muistuttavat kamelia tarkoittavaa sanaa. On luonnollista ajatella, että merkin alkumuoto on ollut kamelia (yksikyttyräistäamelia eli dromedaaria) esittävä tyylitelty kuva, ehkä vain kamelin kyttyrää esittävä murtoviiva. Toisaalta alkumuodoksi on esitetty myös kaarevan tai kulmikkaan heittokepin – eräänlaisen bumerangin – kuva. Tällöin ehkä kirjain on myöhemmin saanut kameliin viittaavan nimen, kun sen muoto on tulkittu uudelleen.
Kyrillisessä kirjaimistossa on neljäntenä aakkosena kirjain, joka versaalina on täysin gamman näköinen ja gemenana pienennetty versaali: г. Se ääntyy yleensä g-äänteenä. Kyrillisessä aakkostossa on kyllä aivan meidän C:mme näköinen kirjain, mutta se on eri alkuperää ja ääntyy s:nä (ks. S:n tarinaa) .
Latinassa C oli aluksi – ja keisariajalle asti – aina k- tai g-äänteen merkki. Tämä johtuu siitä, että roomalaiset eivät oppineet kirjaimia suoraan kreikkalaisilta, vaan etruskien kautta. Koska etruskin kielessä ei ollut g-äännettä, etruskit käyttivät gammaa vastaavan soinnittoman äänteen eli k-äänteen merkkinä.
Taustalla oli ehkä se, että etruskin kielessä oli erityyppisiä k-äänteitä, joita varten he käyttivät kolmea eri kirjainta, jotka vastaavat meidän C:tämme, K:tamme ja Q:tamme. Niinpä roomalaisetkin käyttivät varhaisina aikoina C:tä vastaavaa, gammasta kehittynyttä kirjainta E:n, I:n ja konsonantin edessä, K:ta vastaavaa (kappa) A:n edessä ja Q:ta vastaavaa (koppa-kirjaimesta kehittynyttä) O:n ja U:n edessä. Suomen kielessäkin voi havaita k-äänteen olevan hiukan erilainen eri vokaalien edessä, mutta etruskit kokivat erot niin suuriksi, että he käyttivät eri kirjaimia.
Roomalaiset yksinkertaistivat melko pian järjestelmää niin, että rupesivat käyttämään C:tä myös A:n ja O:n edessä – ja myös U:n edessä useissa tilanteissa. Q jäi käyttöön U:n (oikeastaan V:n) edellä, ja QU-yhdistelmä hyvin mahdollisesti ääntyikin erityisellä tavalla, kuten Q:n tarinassa kerrotaan. Lisäksi K jäi käyttöön muutamiin harvoihin sanoihin ja niiden lyhenteisiin: Kalendae (Kal.), Kaeso (K.), Karthago.
Roomalaiset siis omaksuivat C:n k:n merkiksi, mutta he käyttivät sitä myös g:n merkkinä, koska latinassa tätä äännettä piti jollakin merkitä. G:n tarinassa kerrotaan, miten tämä kahtalaisuus purettiin.
Latinassa C oli siis alun perin aina k-äänteen merkki. Vanhan ajan lopulla k-äänne alkoi kuitenkin etuvokaalien e ja i (ja y) edellä kehittyä niin sanotuksi affrikaataksi, jota voidaan karkeasti kuvata yhdistelmällä tš ja tarkemmin foneettisesti merkinnällä [ʧ]. Tämä tarkoittaa äännettä, joka alkaa kuten t-äänne niin, että kieli sulkee ilmavirran tietyllä tavalla, mutta jatkuu niin, että yksinkertaisen avautumisen sijasta sulkeuma ikään kuin laukeaa sihahtaen. Tarkemmin sanoen kieli laskeutuu mutta muodostaa vielä kapean aukon, jolloin syntyy suhu-s:n kaltainen ”laukeama”. Tällainen ääntämys on säilynyt italiassa, ja sitä noudatetaan muun muassa latinankielisessä kirkkolaulussa.
Ranskalaisella kielialueella mainittu affrikaatta kehittyi edelleen s-äänteeksi, ja tällainen ääntämys levisi myös muun muassa englantiin ja ruotsiin. Tätä perua on se, että suomalaiset usein lähes automaattisesti ääntävät c:n s-äänteeksi e:n, i:n ja y:n edellä, esimerkiksi sanoissa Centrum, cis ja cygnus. Latinan opetuksessa ruvettiin kuitenkin myöhemmin ”kikeroimaan” eli lausumaan vanhan (klassisen) latinan mukaisesti c kaikissa asemissa k-äänteenä. Niinpä sana civis luetaan milloin [kivis], milloin [sivis].
Espanjassa affrikaatasta kehittyi soinniton dentaalispirantti [θ] eli sama kuin englannin th:lla merkitty äänne esimerkiksi sanassa tooth. Myöhemmin tästä puolestaan kehittyi yleisesti [s], joka on vallitseva amerikanespanjassa ja laajalti Espanjan alueellakin, joskin spiranttiääntämystä voidaan edelleen pitää huoliteltuun espanjanespanjan yleiskieleen kuuluvana. Mutta tilatessaan Espanjassa olutta, espanjaksi cerveza, voi siis huoleti aloittaa s-äänteellä.
Saksalaisella kielialueella affrikaatta [ʧ] kehittyi toisella tavalla, affrikaataksi [ʦ] tai konsonanttipariksi [ts]. (Näiden ero on suomalaisen korvissa pieni tai olematon, mutta ne ovat periaatteellisesti eri asioita.) Saksan kielessä ruvettiin myöhemmin usein merkitsemään näin syntynyttä äännettä tai yhdistelmää z-kirjaimella. Niinpä latinan sanasta centrum tuli saksan sana Zentrum.
C:lle saksalaisella kielialueelle kehittynyt merkitys siirtyi niihin slaavilaisiin kieliin, joita kirjoitetaan latinalaisin kirjaimin, kuten puolaan, tšekkiin, slovakkiin ja kroaattiin.
Suomea puhuttaessa on tapana lukea vieraissa nimissä e:n, i:n tai y:n edellä oleva c s-äänteenä, koska tällainen lukutapa on vallitseva ruotsissa, johon se on tullut ranskassa. Lukutapa siis on joissakin vieraissa nimissä väärä. Lisäksi siitä poiketaan antiikin aikaan kuuluvissa latinalaisissa nimissä, jotka luetaan klassillisen ääntämyksen mukaan. Esimerkiksi henkilönnimi Cicero lausutaan k:llisena [kikero] (tai vielä klassisemmin [kikeroː]), kun taas siitä kehittynyt kirjapainotermi (erään fonttikoon nimi) cicero lausutaan s:llisenä [sisero].
Edellä kuvattu k-äänteen muuttuminen e:n, i:n ja y:n edellä tapahtui lähes kaikkialla, missä latina oli käytössä eri muodoissaan. Kuitenkin Sardiniassa puhutussa sardin kielessä k säilyi osittain näissä asemissa.
Muutoksesta seurasi, että kun latinasta kehittyneitä romaanisia kieliä – italia, espanja, katalaani, portugali, ranska, provensaali, romania ym. – ruvettiin kirjoittamaan, niissä c-kirjain e:n, i:n ja y:n edellä tarkoitti eri äänteitä eri kielissä. Kirjoitusasu nimittäin otettiin yleensä latinasta.
Toisaalta äänteenmuutosten takia, toisaalta lainasanoissa näihin kieliin tuli kuitenkin sanoja, joissa on k-äänne e:n, i:n tai y:n edellä. Niiden kirjoittaminen oli ongelmallista. Osittain otettiin k-kirjain taas käyttöön, mutta yleisemmäksi muodostui qu-yhdistelmän käyttö siellä, missä sen äännearvoksi oli muodostunut pelkkä k-äänne (ks. Q-kirjaimen tarinaa). Niinpä esimerkiksi meidän kioski-sanaamme vastaava sana kirjoitetaan espanjassa quiosco. Sen sijaan italiassa qu-yhdistelmän ääntämys ei ollut samalla tavalla yksinkertaistunut, eikä siitä haluttu irrottaa pelkkää q:ta k:n merkiksi, koska muinaisista ajoista oli totuttu kirjoittamaan q vain u:n edelle. Niinpä muodostettiin ch-yhdistelmä k-äänteen merkiksi. Italiassa h-kirjain ei äänny, mutta yhdistelmissä che ja chi se sopivasti erottaa c:n e:stä tai i:stä. Niinpä kioski-sanaa vastaa italiassa chiosco. Taustalla oli varmaan sekin, että latinassa ch oli ollut aspiroituneen tai aspiroitumattoman k:n merkkinä.
Yhdistelmä ch siis on usein käytössä k-äänteen merkkinä. Toisaalta esimerkiksi espanjassa se muodostui affrikaatan [ʧ] merkiksi, ja englannissakin tämä on ch:n normaali ääntämys. Sen sijaan ranskassa ch tarkoittaa suhu-s:ää [ʃ].
Tämä monimuotoisuus (tai sekavuus) tavallaan jatkaa latinan oikeinkirjoituksen perinteitä. On nimittäin päätelty, että latinassa ruvettiin alun perin käyttämään yhdistelmiä CH, PH ja TH kreikkalaisissa lainasanoissa tarkoittamaan aspiroituneita konsonantteja [kʰ], [pʰ] ja [tʰ], jotka muutoin olivat latinalle vieraita. (Aspiraatiosta ks. H:n tarinaa.) Näillä yhdistelmillä korvattiin kreikkalaiset kirjaimet Χ (khii), Φ (fii) ja Θ (theeta), jotka olivat mainittujen aspiroituneiden konsonanttien merkkejä. Latinan vanhimmissa kreikkalaisissa lainasanoissa ne oli korvattu C:llä, P:llä ja T:llä; siksi esimerkiksi purppura on latinaksi purpura, vaikka kreikassa oli porfyra (πορφύρα). (Suomessa käytetyn kreikan translitteraation f ja kirjaimen nimi fii heijastaa myöhempää kehitystä, jossa äännearvoksi muodostui f.)
Todennäköisesti kyseiset aspiroituneet äänteet esiintyvät vain huolitellussa kaupunkilaisääntämyksessä. Toisaalta tällainen ääntämys ilmeisesti kuulosti hienolta, koska se ja sen mukainen kirjoitustapa levisi myös joihinkin vanhoihin latinan sanoihin, kuten pulcher. Myöhemmin aspiroitunut ääntämys katosi, kuitenkin niin, että aspiroitunut p korvautui f:llä eikä p:llä, ja näin ph:sta tuli f:n merkki.
Vanhassa kirjasuomessa c-kirjainta käytettiin paljon, lähinnä k:n merkkinä. Agricola merkitsi k:ta yleensä c:llä takavokaalin (a, o tai u) edellä, mutta hän käytti myös yhdistelmiä ch ja ck k:n merkkinä. Kaksois-k:n hän yleensä merkitsi ck:lla. Käytäntö jatkui – hiukan järjestelmällisempänä – vuoden 1642 raamatunsuomennoksessa. Vasta 1700-luvun jälkipuoliskolla siirryttiin käyttämään aina k-kirjainta k-äänteen merkkinä. Tätä käytäntöä, joka varmaankin omana aikanaan vaikutti aluksi oudolta, vakiinnutti erityisesti vuoden 1776 raamatunsuomennos.
Joissakin lainasanoissa oli sanan alussa c-kirjain s:n merkkinä e:n tai i:n edessä, lainanantajakielen mukaisesti, esimerkiksi cedri ’seetri’.
Nykysuomessa c esiintyy oikeastaan vain sitaattilainoissa ja vieraissa nimissä. Varsinaisissa lainasanoissa c on yleensä korvattu ääntämyksen mukaan k:lla tai s:llä. Sitaattilainoissa ja nimissä c-kirjain ääntyy periaatteessa alkuperäiskielen järjestelmän mukaan. Käytännössä suomalaisilla on melko vahva taipumus lukea c kuten ruotsissa (ja englannissa), ellei ole varmaa tietoa muusta ääntämyksestä. Tällöin c äännetään k:na paitsi e:n, i:n ja y:n edellä s:nä.
Sitaattilainan ja varsinaisen (suomeen mukautuneen) lainasanan raja on häilyvä. Periaatteessa sitaattilaina on vieraasta kielestä sellaisenaan otettu sana, jonka kirjoitusasu ja ääntämys ovat vieraan kielen mukaiset ja jonka käyttöala on suppea, usein ammattikieli. Esimerkki: caballero [kaβaˈλero]. Varsinainen lainasana taas on ääntämykseltään mukautunut suomeen ainakin sikäli, että siinä on vain suomen äänteitä (vierasperäiset äänteet b, g, f, š ja ž mukaan lukien) ja kirjoitusasu on ääntämyksen mukainen suomen järjestelmän mukaan. Esimerkki: kavaljeeri. Käytännössä on monenlaisia välimuotoja. Sitaattilainoja ei juuri lausuta tarkasti alkukielen mukaan vaan suomeen mukautettuina. Esimerkiksi Nykysuomen sivistyssanakirjassa sana caballero on merkitty sitaattilainaksi mutta sen ääntämisohjeena on [kavaljē´ro], jota IPAssa vastaisi lähinnä [kɑvɑˈljeːro]. Se on siis jo melko lähellä sanan kavaljeeri ääntämystä. Lisäksi monet sitaattilainoina kirjoitettavat sanat, kuten cowboy, ovat muodostuneet yleiskielen sanoiksi eivätkä siis ole käyttöalaltaan suppeita.
Aiemmin esitettyä voidaankin tarkentaa seuraavasti: C-kirjain esiintyy suomenkielisessä tekstissä vain vieraissa nimissä, sitaattilainoissa sekä sitaattilainan ja varsinaisen lainasanan välimuodoissa. Sama koskee kirjaimia Q, W, X, Z ja Å. Tilanne on sikäli muuttuvainen, että uudet lainat varsinkin englannista tuovat sanoja, joissa on C, ja toisaalta kieleen kotiutuvissa sanoissa C saattaa muuttua ääntämyksen mukaisesti K:ksi tai S:ksi.
C-loppuiset sanat ovat taivutuksessa hankalia, koska c ääntyy k:na, jonka olisi luontevaa olla astevaihtelussa. Kaksoiskonsonantin merkitseminen cc:llä olisi hiukan outoa: aerobic : aerobicin : aerobiccia : aerobicciin. Virallisia suosituksia lienee tulkittava niin, että tällaisiin muotoihin kirjoitetaan vain yksi c vaikka äännetäänkin kk: aerobiciin jne. Ongelman voi välttää käyttämällä suomalaistettua muotoa aerobic t. aerobikki : aerobikin : aerobikkia : aerobikkiin jne. Verbijohdoksissa tilanne on vielä selvempi: aerobikata : aerobikkaan on sujuvampaa kuin aerobicata : aerobiccaan tai aerobicaan.
C-kirjaimesta on käytössä useita tarkkeellisia muunnelmia. Ääntämykseen tarkkeet vaikuttavat olennaisesti, mm. seuraavasti:
Sedilji eli koukkumainen tarke kirjaimen alla voi esiintyä muissakin kirjaimissa kuin sedilji-c:ssä ç, mutta suomalainen tuntee sen parhaiten yleensä juuri ranskan ç:stä, esimerkiksi sanasta garçon, Alkujaan sedilji oli kirjaimen alle kirjoitettu pieni z-kirjain, ja sen nimikin johtuu tästä: zedilla tarkoitti pienois-z:aa. Ranskassa ruvettiin kirjoittamaan tällainen merkki c:n alle merkiksi siitä, että c ääntyy s-äänteenä, vaikka seuraava merkki ei ole etuvokaali (e, i, y) vaan takavokaali (a, o, u).
Aakkosten kolmea ensimmäistä kirjainta ABC käytetään usein kuvaamaan aakkostoa kokonaisuutena ja toisaalta alkeita, perusteita, esimerkiksi EU-tiedon ABC. Taustalla on ajatus, että lukutaito on osaamisen perusta ja aakkosten tunteminen, joka alkaa A:sta, B:stä ja C:stä, on siten tiedon perustusta tai alkeita.
Niinpä ensimmäinen suomenkielinen aapinen eli lukemisen oppikirja ja samalla ensimmäinen suomenkielinen kirja oli nimeltään Abckiria (fraktuuralla: Abckiria) eli nykyisen oikeinkirjoituksen mukaan kirjoitettuna ABC-kirja. Tämän vuonna 1543 julkaistun ensimmäisen aapisen nimestä on myös sana aapinen peräisin. Nimi lausuttiin aabeeseekirja tai arkisemmin aapeeseekirja, josta nopeassa puheessa tuli aapeskirja. Siitä päädyttiin jostain syystä muotoon aapiskirja, jonka alkuosa ruvettiin ymmärtämään – aluksi ehkä leikillisesti – sanan aapinen yhdyssanamuodoksi samaan tapaan, kuin esimerkiksi sanan entisaika alkuosa on sanan entinen yhdyssanamuoto.
Kun markkinoille tuli magnetofoneihin eli nykykielellä nauhureihin tai nauhasoittimiin sopivia nauhakasetteja, niitä ruvettiin suomessa kutsumaan nimellä C-kasetti. Tässä C on vain lyhenne, sillä englannin kielen ilmaus on Compact Cassette.
Myöhemmin kun ruvettiin yleisesti käyttämään toisentyyppistä tallennuslaitetta, englanniksi Compact Disk, sille ei annettukaan suomessa nimeä C-levy. Sen sijaan käytetään lyhennettä CD tai cd itsenäisesti tai yhdyssanan alkuosana: CD-levy, jossa siis tavallaan kahteen kertaan sanotaan, että kyseessä on levy.
Tähän vaikutti ehkä osaltaan se, että C-levy oli jo vakiintunut nimitys tyypillisen mikrotietokoneen kovalevylle. DOS-käyttöjärjestelmässä annettiin laitteille kirjaintunnuksia siten, että levykeasema on A, toiselle levykeasemalle on varattu B ja kovalevylle – jota varhaisissa koneissa ei ollut tai joka hankittiin erikseen – vasta C-kirjain. Tämä käytäntö on säilytetty Windows-järjestelmissä, vaikka A-levyn ja varsinkin B-levyn merkitys on käynyt vähäiseksi.
C-kirjaimella sellaisenaan on useita symbolimerkityksiä, kuten seuraavat:
Varsin usein pelkkää C-kirjainta käytetään celsiusasteen merkkinä, vaikka oikea tunnus on °C (asteen merkki ja C-kirjain), esimerkiksi 5 °C, joka luetaan ”viisi celsiusastetta” tai arkikielessä yleensä lyhyemmin ”viisi astetta”.
Pelkkä C on erään ohjelmointikielen nimi, jolle ei ole parempaa selitystä kuin että kieli kehitettiin B-nimisen kielen seuraajaksi. C:stä on kehitetty muita, nykyisin yleisempiä kieliä kuten C++ ja C# (luetaan englanniksi C sharp, koska ristikkomerkin # ajatellaan edustavan ylennysmerkkiä ♯ ja koska musiikissa sharp tarkoittaa puolen sävelaskeleen ylennystä).
C-kirjaimesta on muokkaamalla kehitetty joukko erikoismerkkejä. Tunnetuin niistä on sentin tunnus ¢. Sitä tulisi käyttää vain dollarin sadasosan merkkinä. Sille tuskin on tarvetta suomen kielessä. Englannin kielessä sitä käytetään luvun jäljessä ilman väliä, esimerkiksi 75¢.
Matematiikassa käytetään C:stä kehitettyä symbolia ℂ (U+2102) kompleksilukujen joukon merkkinä.
C-kirjaimesta on kehitetty tekijänoikeusmerkki ©, joka koostuu ympyrän sisällä olevasta C-kirjaimesta. C johtuu englannin sanasta copyright ’tekijänoikeus’. Aiemmin ©-merkillä oli oikeudellinen erityismerkitys, koska tekijänoikeussuojan saaminen teokselle edellytti monissa maissa sitä, että teoksessa on määrämuotoinen tekijänoikeusilmoitus. Nykyisin tällaiset muotovaatimukset on kansainvälisissä sopimuksissa kielletty. Silti tekijänoikeusilmoitukset usein kirjoitetaan vanhan kaavan mukaan, esimerkiksi seuraavasti: © 2007 Jukka K. Korpela.
©-merkin tilalla on usein käytetty merkintää (C) tai (c). Tämä on useimmiten tarpeetonta, koska ©-merkki kuuluu ISO Latin 1 -merkistöön ja on siis käytännössä yleensä käytettävissä kaikkialla, missä voi käyttää ä:tä ja ö:tä.