Kirjainten tarinoita, luku 3 Kirjainten A–Ö tarinoita:

Zz

Zeetasta latinalaiseen Z:aan

Z-kirjain on kehittynyt kreikan zeeta-kirjaimesta. Versaalikirjainten muodot ovat täsmälleen samat.

Nykyisin tavallisin gemena-z:n muoto on sama kuin versaali-Z:n. Aiemmin käytettiin myös toisentyyppisiä muotoja, joissa on alauloke ja jotka usein pohjautuvat fraktuuran z:aan (z). Sellaisista muodoista on kehittynyt latinalaisen kirjaimiston lisäkirjain häntä-z, josta käytetään myös nimeä ezh ʒ . Gemena-zeeta ζ poikkeaa muodoltaan melkoisesti Z:sta, mutta se lienee syntynyt niin, että Z:n vasen alakulma on pyöristynyt isoksi kaareksi ja kaarevuutta on lisätty myös merkin alku- ja loppupäähän.

Suomen kielessä Z:sta käytetty nimi lienee tavallisimmin tset, mutta taivutusmuodot muodostetaan sanasta tseta (esimerkiksi tsetan, tsetalla jne.).

Miten Z alkujaan lausuttiin?

Sekä vanhan ajan kreikan zeetan että vanhan ajan latinan Z:n ääntämys on epäselvä ja kiistanalainen. Zeetan ääntämyksen on arveltu olleen [dz], [zd] ja [z], missä z tarkoittaa soinnillista s:ää kuten IPA-merkinnöissä yleisesti. Jopa ääntämystä [ts], jota Suomessa on yleisesti käytetty vanhaa kreikkaa ja latinaa luettaessa, voisi perustella jossain määrin.

Monet tutkijat ovat sitä mieltä, että zeetan äännearvo oli [z] (kuten nykykreikassakin) ja että tätä ääntämystä käytettiin varhaisina aikoina myös latinassa Z:lle. Vokaalien välissä latinan Z kenties ääntyi kaksoiskonsonanttina [zz]. Ääntämys [ts] on omaksuttu ehkä vasta melko myöhään saksalaisella kielialueella, josta se on tullut suomeen.

Kahdesti lainattu?

On tapana mainita, että Z-kirjain ei kuulunut latinan alkuperäiseen aakkostoon vaan lainattiin myöhemmin kreikasta ja siksi sijoitettiin aakkoston loppuun. Kuvaus pitää paikkansa, mutta on myös esitetty, että Z kyllä jo aiemmin kuului latinan aakkostoon ja tarkoitti soinnillista sibilanttia, siis samaa äännettä kuin esimerkiksi englannissa. Tällainen z-äänne olisi ollut s-äänteestä eräissä tilanteissa (vokaalien välissä) kehittynyt ja sitten myöhemmin muuttunut edelleen r-äänteeksi. Tällöin Z-kirjain olisi jäänyt tarpeettomaksi.

Ajatus kahdesti lainaamisesta on kiehtova, mutta perustuu epävarmoihin tietoihin. Selvintä on todeta, että mahdollisen esivaiheen jälkeen Z joka tapauksessa lainattiin kreikkalaisesta aakkostosta kreikkalaisten nimien ja kreikkalaisperäisten lainasanojen kirjoittamista varten 1. vuosisadalla eKr., samoihin aikoihin kuin Y. On luonnollista olettaa syyksi se, että sellaisissa sanoissa oli äänne, jota ei latinassa ennestään ollut ja jota varten siis tarvittiin uusi kirjain. Ja helpointa oli käyttää samaa kirjainta kuin kreikassa.

Z – Zorron merkki?

Kun Zorro tekee miekallaan Zorron merkin, Z:n, hän ehkä piirtää miekalla miekan kuvan. Z nimittäin on kehittynyt muinaisseemiläisestä zai-kirjaimesta 𐤆, joka on nimittäin saattanut alkujaan esittää jonkinlaista asetta ja johtua sitä tarkoittavan sanan alkukirjaimesta. Aluksi kyseessä oli ehkä kaksi lähekkäistä yhdensuuntaista viivaa ja niitä yhdistävä poikkiviiva, kuin tyylitelty miekka. Myöhemmin viivat loittonivat toisistaan.

Zai-kirjaimesta on kehittynyt heprean zayin ז ja arabian zāy ز, joissa alkuperäisestä muodosta ei juuri ole jälkeä. Nämä kirjaimet tarkoittavat soinnillista s:ää [z], joka lienee ollut myös zain alkuperäinen ääntämys.

Kreikkalainen nimi zeeta ei ilmeisestikään ole peräisin nimestä zai vaan saattaa johtua sellaisten nimien kuin beeta ja theeta antamasta mallista.

Foneettisena merkkinä soinnillinen s

Englannissa, ranskassa ja monessa muussa kielessä z-kirjain ääntyy soinnillisena s:nä, ja tämän mukaisesti se myös IPAssa tarkoittaa tätä. Usein englannin sana, jossa esiintyy z, on peräisin latinasta tai kreikasta (esimerkiksi zone, zoo) ja on säilyttänyt kirjoitusasun z:n, vaikka ääntämys on muuttunut. Toisaalta englannissa soinnillista s:ää merkitään useammin tavallisella s-kirjaimella, koska soinnillinen s on syntynyt tavallisesta s:stä soinnillisessa ympäristössä kuten vokaalien välissä (esimerkiksi sanassa busy).

Soinnillinen s [z] ääntyy kuten tavallinen [s] mutta siten, että kurkunpäässä sijaitsevat äänihuulet värisevät aiheuttaen äänisoinnin. Vaikka suomessa on paljon soinnillisia konsonantteja – kaikki muut paitsi k, p, t, s, f ja useimmiten h –, on [z]:n tuottaminen usein ollut vaikeaa. Vieraiden kielten opetuksen yleistyminen ja kehittyminen on vähentänyt ongelmaa, mutta suomenkielisessä puheessa [z] on edelleenkin hiukan outo tulokas.

Suomalainen ääntää yleensä ts:nä

Suomalaiset ääntävät yleensä z-kirjaimen ts:nä, ellei ole varmaa tietoa muusta ääntä­myk­ses­tä. Tämä ei suinkaan johdu siitä, että [z]:n ääntämyksessä olisi mitään ts-mäiseksi tulkittavaa. Taustalla on sen sijaan saksan vaikutus, joka aikoinaan oli huomattava.

Vieraissa nimissä tulisi noudattaa alkukielen mukaista ääntämystä. Koska useimmissa kielissä z ääntyy soinnillisena s:nä, on yleensä parasta lausua z sellaisena tai tavallisena s:nä, jos oikeasta ääntämyksestä ei ole tietoa. Tämä koskee myös espanjalaisia nimiä: niissä z:n ääntämys on joissakin espanjan muodoissa [θ] (kuten englannin th sanassa think), joissakin [s], mutta ei missään [ts].

Joihinkin tunnettuihin nimiin kuten Tarzan tai Zorro on suomessa kuitenkin vakiintunut ts-ääntämys.

Ruotsissa ääntyy s:nä

Ruotsin kielessä z-kirjain ääntyy samoin kuin s. Esimerkiksi nimi Franzén pitäisi siis ääntää suunnilleen ”Franseen”, ei ”Frantseen” eikä ”Franzeen” (missä z = soinnillinen s). Vastaavasti Zilliacus ääntyy s-alkuisena, ei ts-alkuisena. Tämä koskee sekä suomenruotsia että riikin­ruotsia.

Joskus on hankala tietää, onko nimi ruotsinkielinen. Monet ruotsinkieliset sukunimet, kuten juuri Zilliacus, ovat muodoltaan latinaan viittaavia, koska erääseen aikaan Ruotsissa (ja Suomessa) muutettiin nimiä sentyyppisiksi. Se, minkäkielisenä nimi pitää ääntää, joudutaan päättelemään siitä, missä henkilö eli tai elää.

Korvataan suomessa usein ts:llä, joskus s:llä

Suomen kielessä on usein korvattu z-kirjain (tai joskus zz-yhdistelmä) ts:llä lainasanoissa ja jopa vieraissa nimissä. Tämä on tapahtunut melko epäjohdonmukaisesti. Lisäksi usein z:n on korvannut s joko suoraan tai ts-välivaiheen kautta.

Lainasanoissa on usein säilynyt z etenkin sanan alussa: zeniitti, zodiakki, zoomata, zootomia jne. Toisaalta z on muutoin yleensä korvattu ts:llä: paleotsooinen (engl. paleozoic), ratsia (italian razzia).

Erikoisasemassa on pizza-sana, joka on vielä yleisesti säilyttänyt z:nsa lähinnä kai siksi, että se näyttää hienommalta. Suositeltu kirjoitusasu pitsa on kuitenkin yleistynyt mm. Helsingin Sanomien siirryttyä siihen.

Vieraissa nimissä on yleensä säilytetty z: Zakopane, Zürich, Nizza, Suez, Azorit jne. Jos nimi kokonaisuutena on sen tuttuuden takia mukautettu suomeen, on aiemmin yleensä korvattu z ts:llä (esimerkiksi Venetsia, italiaksi Venezia). Sen sijaan esimerkiksi maannimessä Venezuela on säilytetty z, vaikka se on samaa alkuperää kuin Venetsia.

Toisaalta z-kirjaimen säilyttäminen merkitsee usein sitä, että ääntämys on toinen kuin alkukielessä. Esimerkiksi amerikanespanjassa z ääntyy yleensä samaan tapaan kuin suomen s, mutta suomalainen lausuu ”Venetsuela” eikä ”Venesuela”. Maannimi Zimbabwe ääntynee yleensä ts-alkuisena eikä alkuperäisen ääntämyksen mukaan niin, että Z ääntyy soinnillisena s:nä (foneettinen merkintä [z]).

On myös tapauksia, joissa z tai zz on korvattu ts:llä tai – etenkin uudemmissa nimissä – s:llä tekemättä nimen kirjoitusasuun muita muutoksia. Tavallaan Venetsia kuuluu tähän joukkoon. Muita tapauksia: Hertsegovina, Sambia, Sansibar, Tansania. Nämä ovat suositusten mukaisia suomenkielisiä asuja, mutta z:lla kirjoitettujakin (esimerkiksi Herzegovina) esiintyy yhä, varmaankin lähinnä englannin vaikutuksesta.

Vanhan kirjasuomen tz

Kirjoitetun suomen kielen vanhimmissa muodoissa esiintyy yleisesti z-kirjain aivan suomalaisissa sanoissa yhdistelmässä tz, esimerkiksi metzä, itze, catzo, tai joskus yhdistelmässä dz. Näissä kirjoitusasuissa ei ollut kyse soinnillisesta s:stä, vaan tz ääntyi (niissä murteissa, joihin vanha kirjasuomi lähinnä perustui) kaksoiskonsonanttina [θθ]. Foneettinen IPA-merkki [θ] (UPAssa: ϑ) tarkoittaa soinnitonta dentaalispiranttia, samanlaista kuin esimerkiksi englannin sanassa that.

Myöhemmin ääntämys [θθ] alkoi hävitä. Murteiden tilanne muodostui kirjavaksi: mettä, mehtä, messä jne. Nykyisen yleiskielen mukainen metsä esiintyi vain suppeahkolla alueella kaakkoismurteissa, lähinnä nykyisen itärajan takana eli luovutetussa Karjalassa. Yleiskielen metsä ei johdu näistä murteista vaan siitä, että ruvettiin lukemaan kirjoitusasun metzä mukaan, lausuen z-kirjain ruotsin mukaisesti s:ksi. Vähitellen vaihtelusta tz ∼ dz ∼ ts siirryttiin kirjoittamaan aina ts.

Z-kirjaimen symbolikäyttöä

Mittayksikön etuliitteen tunnuksena Z tarkoittaa tuhannella triljoonalla kertomista, z taas tarkoittaa tuhannella triljoonalla jakamista. Ne vastaavat englannissa etuliitteitä zetta- ja zepto-, suomessa etuliitteitä tsetta- ja tsepto-. Tuhat triljoonaa on eli 1021 = 1 000 000 000 000 000 000 000. Nämä etuliitteet ovat erittäin harvinaisia. Joillakin fysiikan aloilla niille on kuitenkin järkevää käyttöä. Nämä etuliitteet ovat varsin keinotekoisia. Ne selitetään joh­de­tuik­si seitsemää tarkoittavista italian sanasta sette ja latinan sanasta septem sillä perus­teel­la, että kyseessä ovat seitsemännet etuliitteet sarjoissa k, M, G, T, P, E, Z ja m, µ, n, p, f, a, z.

Sähköopissa Z on vaihtovirran impedanssin tunnus.

Suorakulmaista koordinaatistoa käytettäessä z-akseli tarkoittaa akselia, joka on kohtisuorassa x- ja y-akselin muodostamaa tasoa vastaan. Vrt. X:n tarinassa olevaan kuvaukseen x:stä, y:stä ja z:sta. Usein z-kirjain kuvastaa tämän takia ”kolmatta ulottuvuutta”.

Koska Z on englannin aakkoston viimeinen kirjain, käytetään englannissa ilmausta A to Z samassa mielessä kuin me sanomme A:sta Ö:hön.

Matematiikassa käytetään Z:sta kehitettyä symbolia (U+2124) kokonaislukujen joukon (0, 1, 2, … ja −1, −2, …) merkkinä.