Hattu-s š on otettu suomen kieleen vuonna 1907 tšekin kielestä. Päätös tehtiin E. N. Setälän johtamassa oikeinkirjoitusta käsitelleessä kokouksessa. Perusteena oli, että kun suomessa yleisesti merkitään yhtä äännettä yhdellä kirjaimella, tarvittiin suhu-s:llekin oma merkkinsä. Tällöin ajateltiin, että kielessä on suhteellisen paljon sellaisia suhu-s:n sisältäviä vierasperäisiä sanoja, jotka on järkevää mukauttaa suomen kirjoitusjärjestelmään. Ei siis käytettäisi eri lainanantajakielten mukaisia merkintöjä suhu-s:lle, kuten saksan ”sch”, ranskan ”ch” ja englannin ”sh”, vaan yhtä suomalaista kirjainta.
Hattu-s:n rinnalla mainitaan yleensä hattu-z ž, jonka merkitys on paljon vähäisempi, mutta siitä on jäljempänä oma tarinansa.
Suositusta noudatti muun muassa vuosina 1908–1920 julkaistu laaja Tietosanakirja, jolla muutoinkin oli uraauurtava merkitys suomalaiselle tietokirjallisuudelle ja oikeinkirjoitukselle. Toisaalta suositus on usein unohtunut. Etenkin kirjoituskoneita käytettäessä suositusta on ollut vaikeaa tai mahdotonta noudattaa, ja sama koski pitkään myös tietokoneita.
Kielenhuoltajat ovat useaan otteeseen kuitenkin vahvistaneet suosituksen periaatteen, vaikkakin sävyssä ja yksityiskohdissa on ollut eroja. Muun muassa vuonna 2005 suomen kielen lautakunta esitti kannanoton suhuäänteiden merkinnästä vierasnimissä. Kannanotossa vaaditaan š:n ja ž:n käyttöä varsin tiukasti, tosin täsmentämättä, mitä kaikkia nimiä tämä periaate koskee. Verkkosivulla Suomen kielen normien muutoksia on kuvattu muutoksia š:n käytön ohjeisiin.
Tšekin kirjakielen loi Jan Hus (n. 1370 – 1415), joka parhaiten tunnetaan uskonpuhdistajana. Koska uskonpuhdistukseen sisältyi Raamatun saaminen kansan luettavaksi kansan kielellä, Hus oli myös kansallinen herättäjä ja kielen kehittäjä.
Hus otti käyttöön hatun, tšekiksi háček, eräiden kirjainten yhteyteen voidakseen merkitä tšekin kielen äänteitä, joille ei ollut sopivaa merkkiä latinalaisessa perusaakkostossa. Näihin kuuluivat š ja ž, jotka ovat suhu-s:n ja soinnillisen suhu-s:n merkkejä. Samaan tarkoitukseen ne otettiin suomen kieleen. Hus käytti aluksi yläpuolista pistettä (esimerkiksi ċ), mutta myöhemmin siirryttiin hattuun (esimerkiksi č), varmaankin paljolti selvyyden vuoksi.
Monet pitävät š:ää ja ž:aa suomessa tarpeettomina. Niitä käytetäänkin vain suhteellisen harvoissa lainasanoissa ja vieraissa nimissä. Osa suomalaisista ei edes tunne näitä kirjaimia kunnolla muun muassa siksi, ettei niitä juuri ole opetettu koulussa. Moni asia yksinkertaistuisi, jos š ja ž korvattaisiin lainasanoissa s:llä ja siirtokirjoituksessa englannin mukaisilla merkkipareilla sh ja zh.
Nykyisten sääntöjen mukaiseen kieleen š ja ž kuitenkin kuuluvat ja ovat kuuluneet jo sadan vuoden ajan. Tavallisessa tekstinkäsittelyssä ne on nykyisin helppo tuottaa, kunhan kerran selvittää, miten se käytettävässä ohjelmassa onnistuu.
Monissa lainasanoissa esiintyy suhu-s, vaikka niiden kirjoitusasussa ei ole hattu-s:ää, sillä ne kirjoitetaan lainantajakielen mukaisesti. Esimerkiksi sanassa show on suhu-s mutta ei hattu-s:ää, koska tässä englannista peräisin olevassa sanassa on säilytetty sen alkuperäinen kirjoitusasu. Toisaalta hattu-s ei käytännössä suinkaan aina äänny suhu-s:nä, vaan se voi toteutua lähes tai täysin s-äänteen kaltaisena. Nekin, jotka kirjoittavat šeriffi, saattavat sanoa seriffi.
Oikeastaan suhu-s esiintyy paitsi vierasperäisissä sanoissa myös hyssyttelyä tarkoittavassa interjektiossa, joka ääntämyksensä perusteella olisi kirjoitettava lähinnä šš, joskin se useimmiten kai kirjoitetaan shh.
Hattu-s siis kuuluu suomen viralliseen kirjoitusjärjestelmään, vaikka sitä ei kovinkaan hyvin opeteta koulussa. Monelle se on melko tuntematon. Lisäksi asiantuntijatkin saattavat sekoittaa käsitteitä ja puhua tästä kirjaimesta suhu-s:nä. Hattu-s on kirjaimen nimi, suhu-s taas äänteen nimi. Hattu viittaa kirjaimessa olevaan merkkiin, suhu taas äänteen suhisemiseen.
Kirjaimen š nimeksi mainitaan joskus äššä, mutta tämä on pikemminkin teoreettinen ajatus kuin käytössä oleva nimi.
Jos hattu-s:ää on teknisesti mahdotonta käyttää turvallisesti, käytetään sen tilalla kirjainparia sh. Viralliset säännöt eivät tätä sano, mutta pakkohan š on jollain korvata, jos sitä ei voi käyttää, eikä muita järkeviä vaihtoehtoja ole kuin sh.
Turvallisuus viittaa tässä mm. siihen, että kirjoitettaessa sähköpostia on kyllä usein helppoa kirjoittaa š, mutta on hyvin mahdollista, että viestin vastaanottaja näkee sen tilalla muun merkin tai ei mitään merkkiä. Myös muussa tiedon siirrossa järjestelmästä tai ohjelmasta toiseen voi syntyä vastaavia tilanteita. Kirjapainoalalla huolenaiheena on usein se, että š kyllä tulostuu paperille, mutta jälki on rumaa, koska š on peräisin eri fontista kuin muu teksti. Tällaiset ongelmat ovat väistymässä, mutta hitaasti.
Epäselvää on, miten tulisi suhtautua vieraissa nimissä esiintyvään š- tai ž-kirjaimeen silloin, kun tämä kirjain ei ole käytettävissä mutta se kuuluu nimen alkuperäiseen asuun (ei siirtokirjoitukseen) esimerkiksi tšekin tai liettuan kielessä. Korvaaminen sh:lla tai zh:lla ei vaikuta luontevalta. Tavallisinta on käytännössä jättää tarke pois. Täten esimerkiksi nimi ”Žīgure” typistetään yleensä muotoon ”Zigure”, jos joudutaan käyttämään suppeaa merkkivalikoimaa.
Kielenhuollon nykyisen kannan mukaan kirjaimia š ja ž ei tule korvata sh:lla ja zh:lla. Aiemmin kanta on ollut sallivampi eli sh ja zh on sallittu vaihtoehtoina.
Tiukkaa linjaa on perusteltu muun muassa sillä, että suomen kielessä yleisesti merkitään yhtä äännettä yhdellä kirjaimella. Suomen kielessä esiintyy myös kirjainyhdistelmä sh siten, että s ja h ääntyvät erikseen. Tällaisia tapauksia on yhdyssanoissa (esim. perushoito, mieshormoni), sanan ja liitepartikkelin rajalla (esim. tuloshan) ja joissakin lainasanoissa (esim. pasha ’eräs ruokalaji’). Kun lukija kohtaa sanan puoshaka, hän ei ehkä tiedä, että tämä on vanha suomen kielen sana, jossa sh:ta ei missään tapauksessa pidä ääntää suhuäänteenä.
Lisäksi suhuässä voi esiintyä kaksoiskonsonanttina, mikä ei aiheuta ongelmia hattuässää käytettäessä, mutta esimerkiksi vanhaa kirjoitusasua revanshi käytettäessä piti lukijan vain jostakin tietää, että se on tarkoitettu lausuttavaksi revanšši eikä revanši. Toisaalta kyllä nykyisin jo suositellaan asua revanssi.
Suhuässän merkitseminen sh:lla voi myös aiheuttaa virheellisen tavutuksen. Tavutuksen hoitavat nykyisin yleensä tietokoneohjelmat, eikä niiden voi olettaa ymmärtävän, ettei sanaa matkashekki saa jakaa s:n ja h:n välistä (matkas-hekki).
Jos teksti painetaan tai sen ulkoasu on muutoin erityisen tärkeä, on syytä tarkistaa erikseen, että siinä esiintyvät š ja ž näkyvät oikeanlaisina. On tavallista, että ovat ulkoasultaan huonoja esimerkiksi siksi, että ne ovat peräisin eri fontista kuin muu teksti (esim. šakissa) tai ne ovat huonosti suunniteltuja (esim. hattu väärässä kohdassa). Joskus voi olla tarpeen jopa vaihtaa koko tekstin fontti paremmaksi tämän takia.
Toisaalta usein vielä esiintyy pakkotilanteita, joissa nämä merkit eivät ole käytettävissä, jolloin ne joudutaan korvaamaan sh:lla ja zh:lla. Näin on yleensä syytä tehdä muun muassa sähköpostia kirjoitettaessa. Vaikka š:n ja ž:n kirjoittaminen siinä onnistuisikin, ei ole mitään takeita, että vastaanottajan sähköpostiohjelma osaa esittää ne oikein. Sen sijaan sähköpostin liitetiedostona lähetettävässä asiakirjassa voi yleensä hyvin käyttää hattu-s:ää ja hattu-z:aa.
Lainasanoissa käytettävää š-kirjainta vastaavat eri lainanantajakielissä eri kirjaimet ja kirjainyhdistelmät, etenkin sh, ch ja sch, joskus harvoin š. Sitaattilainoina kirjoitettavissa sanoissa suhu-s:kin kirjoitetaan alkukielen mukaan, joten niitä suositus hattu-s:n käytöstä ei yleensä koske. Esimerkkejä:
Kahdessa viimeksi mainitussa esimerkissä š ei kuulu alkuperäiseen kirjoitusasuun vaan siirtokirjoitukseen (translitteraatioon). Sen sijaan esimerkiksi sana šoguni on lainasana; vastaava sitaattilaina olisi japanin kielen mukainen siirtokirjoitettu asu shōgun (tai shogun tai šogun, sen mukaan, mitä siirtokirjoitusta käytetään).
Sitaattilainan ja kieleen mukautuneen lainasanan välillä ei ole selvää rajaa, kuten C:n tarinassa kuvattiin. Vaikka sitaattilainat tavallisesti mukautuvat suomen omaan kirjoitusjärjestelmään, kun ne leviävät yleiseen käyttöön, jotkin sanat tuntuvat olevan suojassa tällaisilta muutoksilta. Show ja chic tuskin muuttuvat kirjoitusasuihin šou ja šik.
Sitaattilainojen johdoksissakin käytetään yleisesti alkukielen kirjoitusasua, vaikka johdoksen muodostaminen jo osoittaa, että kyseessä on pikemminkin varsinainen lainasana kuin sitaattilaina. Toisaalta tällaiset sanat ovat yleensä arkisia, eikä niitä juuri huolitellussa kielessä, paitsi erisnimien johdoksia. Esimerkkejä: shoppailla, charmikas.
Erikoistapaus on sana šakki. Kielenhuollon käsikirja toteaa oudosti: ”Kirjainyhdistelmä sh on säilytettävä englanninkielisissä sitaattilainoissa sherry (voidaan suomalaisemmin kirjoittaa serri), shetlandinponi, venäläislainassa pasha ja – shakinpelaajien toivomuksesta – myös pelinnimessä shakki.” Kuitenkin Kieli%toimiston sanakirja esittää päähakusanana muodon šakki, joskin mainitsee asun shakki rinnakkaismuodoksi, ja kielitoimiston kannanotto vuodelta 1998 esittää sanan šakki yhtenä esimerkkinä tapauksesta, jossa on käytettävä merkkiä š.
Tavallisissa lainasanoissa suhuässä on laajasti korvautunut tavallisella ässällä, ja tällöin kirjoitetaan s-kirjain. Lisäksi käytännössä äännetään varsin yleisesti tavallinen ässä silloin, kun normien mukaista olisi kirjoittaa š ja lausua suhuässä.
Jo Nykysuomen sanakirjaan omaksuttiin tavallinen s eräisiin tapauksiin, joissa aiemmin oli ainakin periaatteessa äännetty suhuässä, nimittäin
Vuonna 1968 kielilautakunta lisäksi suositteli s:n käyttöä
Suuntaus on jatkunut. Esimerkki nykyisin kirjoitetaan jo usein sekki ja sokki, joskin varsinkin jälkimmäiseen sopii monien mielestä paremmin suhuässä sanan merkityksen takia. Lisäesimerkkejä: esimerkiksi sakaali ja samppanja kirjoitetaan sääntöjen mukaan tavallisella s:llä, vaikka ääntämyksessä on usein vielä suhu-s.
Sen sijaan š on säilytetty mm. seuraavissa sanoissa: šakki, šeikki, šeriffi.
Tilanne on epävakaa, eikä aina ole helppoa sanoa, mikä olisi viralliseen kielenkäyttöön sopivin muoto. Ääntämys vaihtelee paljolti kirjoitusasusta riippumatta, puhujan ja puhetilanteen mukaan. Varsin monissa edellä mainituissa s:llisiksi jo päätetyissäkin sanoissa äännetään usein suhuässä, samoin (ehkä tyylisyistä) esimerkiksi sanassa samppanja.
Š-kirjain esiintyy myös viron kielessä samassa tehtävässä kuin suomessa, siis lainasanoissa suhu-s:n merkkinä. Se otettiin käyttöön hiukan myöhemmin kuin suomessa, vuonna 1918.
Š on virossa jonkin verran yleisempi kuin suomessa, lähinnä siksi, että viro on usein säilyttänyt š:n tapauksissa, joissa suomessa on (ainakin virallisessa oikeinkirjoituksessa) nykyisin s. Esimerkkejä: šaakal ’sakaali’, šampanja ’samppanjaˇ’, šimpans ’simpanssi’, šrift ’kirjoitus’ (vrt. saksan sanaan Schrift.).
Jos vieraskielisessä, esimerkiksi englanninkielisessä tekstissä esiintyy muunkielisessä nimessä yhdistelmä sh (tai ch), se on usein korjattava š:ksi (tai tš:ksi) suomea kirjoitettaessa. Tämä voi johtua siitä, että š kuuluu nimen alkuperäiseen kirjoitusasuun, tai siitä, että kielen siirtokirjoitukseen on suomessa sovellettava eri sääntöjä kuin englannissa. Vastaavasti saksankielisen tekstin sch, ranskankielisen tekstin ch, ruotsinkielisen teksti sj jne. on usein korvattava š:llä.
Ei kuitenkaan pidä ruveta kaavamaisesti tekemään sellaisia muutoksia. Jos esimerkiksi englanninkielisessä uutisessa esiintyy vietnamilainen nimi, jossa on ch, sitä ei saa korjata tš:ksi, koska ch kuuluu alkuperäiseen vietnaminkieliseen kirjoitusasuun. On tiedettävä, mitä kieltä nimi on ja mitä sääntöjä suomenkielisessä tekstissä sovelletaan kyseistä kieltä oleviin nimiin. Jos nämä ehdot eivät täyty, on parempi jättää nimi ennalleen. Parasta on tietysti tarkistaa asia, jos mahdollista. Luvussa 6 olevat kuvaukset eri kielten merkistöistä ovat tässä avuksi. Seuraavassa on tiivistettynä muutama perussääntö:
Etenkin arabiankielisissä nimissä on tavallista käyttää sh-yhdistelmää mm. siksikin, että aina ei tiedetä, onko kyseessä varsinaisesti arabialainen nimi vai arabialaisperäinen mutta englanninkieliseen ympäristöön mukautunut nimi (esim. Omar Sharif, ei Omar Šarif).
Useat ohjeet mainitsevat, että š on šillingin lyhenne. Tämä on kuitenkin aika teoreettista. Šillinki rahayksikkönäkin on käynyt harvinaiseksi: suomalaisille se oli tutuin Britannian punnan osana (poistui v. 1971) ja toiseksi tunnetuin Itävallan rahayksikkönä (poistui euroon siirryttäessä v. 2002). Nykyisin se on käytössä vain eräissä Itä-Afrikan maissa (Keniassa, Somaliassa, Tansaniassa ja Ugandassa). Teoriassa suomalaiset Itä-Afrikan matkojen tekijät ja järjestäjät voisivat tarvita lyhennettä šillingille, mutta liekö miten realistista saada heidät käyttämään š:ää, jota paikallisissa hintalapuissa ei taatusti esiinny? Jos šillingille jotain lyhennettä tarvitaan, englannin mukainen ”sh” on varmasti tavallisin.