Kuten muutkin vokaalien merkit, omikron kehittyi konsonantin merkistä, nimittäin seemiläisestä ain-merkistä 𐤏. Sen nimi alkoi konsonantilla, jota voidaan kuvata nieluntauksessa ääntyväksi soinnilliseksi hankausäänteeksi, karkeasti sanoen voimakkaaksi kurkku-h:ksi tai kurkku-g:ksi. Nimi tarkoitti silmää. Ain-merkistä ovat kehittyneet heprean ayin ע ja arabian ʿayn ع.
Emme tiedä, miksi kreikkalaiset ottivat ain-merkin juuri o-vokaalia tarkoittamaan. Kenties alun kurkkuäänne sai a-vokaalin kuulostamaan hiukan o:lta. Joka tapauksessa kreikkalaiset kehittivät omikronista myös pitkän o:n merkin Ω, joka siis alkujaan oli Ο:n muunnelma ja joka sijoitettiin aakkoston loppuun Kreikkalaiset antoivat uudelle kehitelmälleen nimen ō mega ’suuri o’ ja alkuperäiselle Ο:lle nimen o mikron ’pieni o’. Versaali-oomegasta kehitettiin uudella ajalla sähkönvastuksen (resistanssin) tunnus, ohmin merkki Ω; se perustuu saksalaiseen henkilönnimeen Ohm, jossa ääntyy alussa pitkä o.
Latinalainen o, kreikkalainen omikron ja kyrillinen o ovat keskenään aivan samanlaiset. Versaalimuoto on enemmän tai vähemmän soikea (O), gemenamuoto yleensä lähes täysin pyöreä (o). antiikvafonteissa o:n täydellisen pyöreyden kuitenkin ”rikkoo” viivanpaksuuden vaihtelu, joka näkyy selvästi, kun merkkiä suurennetaan.
Äänteinä o ja u muistuttavat toisiaan melko lailla. Erona on lähinnä se, että u on suppeampi. Monissa kielissä, mm. ranskassa ja italiassa, esiintyy toisaalta sekä suppeampi o että väljempi o, jonka foneettinen merkki IPAssa on [ɔ]. Toisaalta niiden välille ei yleensä tehdä eroa kirjoituksessa, ei ainakaan millään järjestelmällisellä tavalla.
Suomen o-äänne kuvataan yleensä suppeammaksi o:ksi, IPA-merkein esitettynä [o]. Koska suomesta puuttuu suppeamman ja väljemmän o:n vastakohtaisuus, saattaa o:n ääntämys kuitenkin vaihdella. Yleensä pitkät vokaalit ovat ainakin hiukan suppeampia kuin lyhyet.
Varsinkin suppeampi o on kielten kehityksessä usein muuttunut u:ksi tai toisinpäin. Ruotsissa (ja norjassa) o-kirjain, joka aiemmin edusti o-äännettä, edustaa nykyisin usein u-äännettä. Kirjoitusasusta ei voi tietää, missä sanoissa o on muuttunut u:ksi. Joitakin yleisiä sääntöjä voidaan muotoilla, mutta niiden oppiminen ja soveltaminen on ehkä hankalampaa kuin sanojen oppiminen sellaisenaan. On vain osana ruotsin sanaston oppimista opittava, että o äännetään esimerkiksi sanassa blomma u:na, sanassa komma o:na.
O-kirjaimen ääntämyksessä esiintyy paljon muutakin vaihtelua, mutta siitä otetaan tässä esille vain venäjän niin sanottu akanje-ilmiö. Sillä tarkoitetaan, että o-kirjain ääntyy painottomissa asemissa joko väljänä a:n tapaisena äänteenä (foneettisesti lähinnä [ʌ] eli sama kuin esimerkiksi brittienglannin sanassa cup) tai neutraalina vokaalina eli švaana (foneettisesti [ə] eli sama kuin englannin sanan about alussa). Molemmat saattavat suomalaisesta kuulostaa lähinnä hiukan epämääräiseltä a:lta.
Esimerkiksi venäjän sana хорошо ’hyvä’, translitteroituna horošo, ääntyy [xərʌˈʃɔ]. Painollisen lopputavun edellä olevan tavun o ääntyy siis a:n tapaisena ja vielä painottomammassa asemassa švaana. Suomalainen kuulee tämän ehkä suunnilleen harašoo, ja š helposti korvautuu s:llä.
Akanje esiintyy vain joissakin venäjän muodoissa, mutta sen katsotaan kuuluvan venäjän yleiskielen mukaiseen ääntämykseen. Akanjen alkuperästä ei ole varmuutta. Kirjoitusasu viittaa siihen, että o-äänne olisi muuttunut a:n tapaisiksi äänteiksi, mutta kehityssuunta on saattanut olla toisenkinlainen.
Versaali-O ja numero 0 ovat molemmat muodoltaan soikioita ja saattavat sekaantua toisiinsa. Sekaannusta ikään kuin käytettiin hyväksi varhaisissa kirjoituskoneissa, samaan tapaan ja samoista syistä kuin gemena-l ja numero 1 yhdistettiin toisiinsa. Näppäimistöistä usein jätettiin numero 0 pois, ajatuksena, että sen tilalla käytetään versaali-O:aa.
Tästä toisaalta seurasi tarve versaali-O:n ja numeron 0 pitämiseen samanlaisina. Ne ovatkin yhä joissakin fonteissa häiritsevän samanlaisia. Etenkin koodimerkinnöissä, joissa on sekaisin kirjaimia ja numeroita, sekoittuvuus voi olla erittäin harmillista.
Myöhemmin kun versaali-O ja numero 0 erotettiin toisistaan merkistöissä, saatettiin tehdä 0:sta sellainen, että siinä on poikkiviiva, siis tanskalaisen ö:n Ø tapainen. Syynä oli mm. se, että alkeellisilla tulostusvälineillä ei voitu toteuttaa kovinkaan hienostuneita muotoja, vaan ero oli tehtävä karkealla tavalla. Hämmennystä toisaalta aiheutti, että joissakin merkkien esityksissä poikkiviiva olikin O-kirjaimen päällä!
Useimmissa nykyisissä fonteissa numero 0 erottuu selvästi versaali-O:sta lähinnä siten, että numero 0 on paljon kapeampi.
O-kirjaimella on suhteellisen vähän käyttöä erikoissymbolina, ehkä sen takia, että se sekoittuu helposti nollaan 0.
Kemiassa O on hapen (latinaksi oxygenium) tunnus. Merkintä O2 tarkoittaa vapaan, ilmassa esiintyvän hapen tavallisinta, kaksiatomista muotoa. Merkintä O3 tarkoittaa kolmiatomista muotoa eli otsonia.
Matematiikassa merkintä O(n) tarkoittaa suuretta, joka on samaa kertaluokkaa (suuruusluokkaa) kuin n siinä mielessä, että se kasvaa tai pienenee suhteessa n:n arvoon. Tässä yhteydessä O johtuu englannin sanasta order ’suuruusluokka’.
Irlantilaisten sukunimien etuliitteenä O’ ei ole lyhenne, vaan jälkeläistä tarkoittava sana. Esimerkiksi O’Connor tarkoittaa siis suunnilleen ’Connorinpoika’.