Kirjainten tarinoita, luku 3 Kirjainten A–Ö tarinoita:

Nn

Murtoviivakirjain

N-kirjain on peräisin kreikan aakkosten nyy-kirjaimesta. Latinalainen N ja kreikkalainen N (nyy) ovat käytännössä edelleen samanlaiset. Gemenakirjaimissa muodot ovat eriytyneet: meidän ”pientä n:äämme” vastaa kreikkalainen ”pieni nyy” ν, jonka muoto siis muistuttaa v:tä. Gemena-n lienee syntynyt siitä, että N:n jälkimmäinen pystyviiva jätettiin pois kirjoittamisen nopeuttamiseksi, ja jäljelle jäänyt osa pyöristyi.

Kreikan nyy N puolestaan on peräisin muinaisseemiläisestä nun-kirjaimesta 𐤍, jonka seuraajia ovat heprean nun-kirjain נ ja arabian nun ن . Alkuperäisin muoto on ilmeisesti ollut mutkalla olevan käärmeen tai ankeriaan kuva, ja nun-sana on tarkoittanut jotain niiden tapaista eläintä. Myöhemmin kaarevuus muuttui murtoviivaksi, mutta hyvällä mieli­kuvi­tuk­sel­la voi vielä ajatella N:n tyylitellyksi käärmeeksi. Murtoviivan muoto vaihteli, kunnes se vakiintui nykyisenkaltaiseksi N:ksi.

nun1nun2

N-kirjaimen alkumuotoja

Kyrillistä kirjaimistoa muodostettaessa kreikan nyyn vino viiva muuttui vaakasuoraksi ja tuloksena oli meidän H:mme näköinen kirjain. Siksi ”Kekkonen” kirjoitetaan kyrillisin kirjaimin näin: Кекконен.

Monia äänteenmuutoksia

Kirjaimen n äännearvo on eri kielissä yleensä varsin samanlainen ainakin silloin, kun se esiintyy sanan tai tavun alussa. Muissa asemissa on saattanut tapahtua äänteenmuutoksia. Äännearvoa eli n-äännettä voidaan kuvata sanomalla, että kielen asema on sellainen, että ulos virtaava ilma kulkee pääasiassa nenän kautta. Tämä ilmaistaan sanomalla, että n-äänne on nenä-äänne eli nasaali. Suomen kielen sana nenä onkin äänneasultaan varsin kuvaava, koska siinä on kaksi n-äännettä. Monissa muissakin kielissä nenää tarkoittava sana alkaa n:llä: nose, näs jne.

Nasaaleja on muitakin kuin n, ja ilman kulkeminen nenän johtuu eri syistä. Se johtuu n:ää äännettäessä siitä, että kielen kärki on kiinni hammasvallissa (ylähampaiden yläpuolella).

Suomen kielessä n-äänne on yleensä muuttunut m-äänteeksi, jos se on joutunut p:n (tai b:n) edelle. Tämä johtuu siitä, että ihmiset ovat pyrkineet helpottamaan ääntämystä. Koska p äännetään niin, että huulet koskettavat toisiaan, on n:n ääntämistapaa mukautettu tähän aina siihen asti, että huulet jo valmiiksi koskettavat toisiaan – jolloin syntyy m-äänne. Ilmiöstä käytetään nimitystä assimilaatio (samankaltaistuminen).

Suomen kirjoitusjärjestelmän periaatteisiin kuuluu, että tällaista assimilaatiota ei merkitä kirjoituksessa, jos n ja p kuuluvat eri sanoihin. Tällöin sanoiksi lasketaan myös yhdyssanan osana oleva sana ja liitepartikkelit -pa ja -pä. Niinpä kirjoitetaan pojan pallo, pojanpoika ja pojanpa vaikka lausutaan pojam pallo, pojampoika ja pojampa. (Hitaassa puheessa assimilaatiota ei aina tapahdu, jos sanojen välissä on tauko: voidaan lausua myös pojan pallo.)

Toisenlainen assimilaatio on n:n muuttuminen äng-äänteeksi k:n edellä; tätä tarkastellaan hiukan jäljempänä. Vielä yksi assimilaatiotapaus on se, että sekä n että m saattavat muuttua f:n tai v:n edellä erikoiseksi äänteeksi, jolla ei ole suomen kirjoitusjärjestelmässä omaa merkkiä, mutta josta foneettisessa kirjoituksessa käytetään merkkiä µ (myy-kirjain). Täten siis m:n ja n:n ero saattaa hävitä f:n tai v:n edellä, ja tämä selittää myös eräitä kirjoitusasun vaihteluita kuten sen, että suomessa kirjoitetaan sinfonia, mutta englannissa symphony.

Nasaalistuminen

Monissa kielissä n-äänne on heikentynyt silloin, kun se sijaitsee vokaalin jäljessä sanan tai tavun lopussa. Esimerkiksi viron kielestä se on usein hävinnyt: suomen sananmuotoa pojan vastaa viron poja. Nykykreikassa saattaa kirjoitusasussa vielä esiintyä sanan lopussa n:n vastine (nyy), vaikka sitä ei enää äännetä. Kirjoitettaessa kreikkaa latinalaisin kirjaimin saatetaan toimia joko vanhan kirjoitusasun mukaan (esimerkiksi Iraklion) tai äänneasun mukaan (Iraklio).

Kuitenkaan ei n-äänne aina ole kadonnut jälkiä jättämättä, vaan se on saattanut ensin muuttaa edeltävän vokaalin nenä-äänteeksi eli nasaaliksi. Tällainen vokaalin nasaalistuminen on sekin eräänlaista assimilaatiota.

Esimerkiksi ranskan sanassa chanson ei äänny minkäänlaista n-äännettä, vaikka se on peräisin muodosta, jossa oli kaksi n:ää. Sen sijaan a ja o ääntyvät nasaalisina eli ilmavirta kulkee nenän kautta. Nasaalisuus ei ole suomalaisellekaan kovin outoa, sillä saatamme ääntää vokaalit ainakin osittain nenän kautta varsinkin silloin, kun ne esiintyvä nasaalisten konsonanttien välissä, esimerkiksi sanassa mannan tai mangun. Tästä johtuu, että ranskan nasaalivokaaleja on yritetty kuvata ikään kuin niiden yhteydessä ääntyisi äng-äänne, esimerkiksi ääntämisohjeella ”shangsong”.

Nasaalivokaalin ja tavallisen, suun kautta äännettävän (oraalisen) vokaalin välillä ei ole selvää rajaa, koska ilmavirta voi kulkea osittain suun, osittain nenän kautta. Niiden välillä on silti olennainen ero joissakin kielissä. Esimerkiksi ranskassa sanojen bas ’sukka’ ja banc ’pankki’ ainoa ero ääntämyksessä on se, että jälkimmäisessä vokaali on nasaalinen. (Näiden sanojen loppukonsonantit eivät äänny.) Tällaisia kieliä puhuttaessa pitää siis osata tehdä riittävä ero nasaalisen ja tavallisen vokaalin välillä: ilmavirta kulkee kokonaan tai lähes kokonaan joko nenän tai suun kautta, ei siltä väliltä.

Miten n:stä tuli tilde

Johtunee paljolti juuri n:n heikosta ääntämyksestä, että n-kirjain ruvettiin usein kirjoittamaan vain pieneksi lisukkeeksi edeltävän kirjaimen päälle. Mikael Agricolakin saattoi kirjoittaa esimerkiksi colmẽ (tai colmē, sen mukaan miten hänen merkintänsä tulkitaan), kun hän tarkoitti sanaa kolmen. Syynä oli osittain varmaankin myös tilan säästämisen tarve aikana, jolloin kirjoitusmateriaali oli kallista.

Vokaalin päälle kirjoitetusta pienestä n-kirjaimesta kehittyi tilde, joka on käytössä muun muassa portugalin kielen kirjoituksessa. Siinä esimerkiksi ã tarkoittaa nasaalivokaalina ääntyvää a:ta. Viron kielen õ-kirjain on kuitenkin erilainen tapaus: se ei tarkoita nasaali­vokaa#lia, vaan on lähinnä kuten o mutta ilman huulien pyöristystä (foneettinen merkki [ɤ]). Sen taustasta kertoo verkkosivu Kun Õ tuli viron kirjakieleen.

Samaan tapaan mutta vokaalin alle kirjoitetusta n:stä on kehittynyt toinen tarke, ogonek, joka esiintyy esimerkiksi e-kirjaimen alla puolalaisessa nimessä Wałęsa. Ogonek on alkujaan osoittanut vokaalin nasaalisuutta, mutta nykykielissä se saattaa osoittaa myös vokaalin pituutta.

Tildestä kehittyi myös erillinen merkki. Tietokoneajan alussa ajateltiin, että tarkkeelliset merkit tulostettaisiin niin, että tulostetaan kirjain, siirretään kirjoituskohtaa merkin verran taaksepäin ja tulostetaan tarke erillisenä merkkinä. Tällainen päällepainaminen johtaa kuitenkin varsin rumiin tuloksiin, eikä siitä koskaan tullut yleistä. Muistoksi tästä jäi kuitenkin muun muassa tilde, ja kun se kerran oli merkistöissä ja näppäimistöissä, sille keksittiin käyttöä. Melkoisen mielivaltaisesti tilde otettiin esimerkiksi viittaamaan käyttäjän omaan hakemistoon (kansioon) tietokoneessa. Tästä on peräisin tilden käyttö www-osoitteissa, esimerkiksi http://users.teilar.gr/~g1951d/. Erillisenä merkki tilde muodostui erityyliseksi kuin tarkkeena käytetty tilde; vertaa esimerkiksi tildeä ~ merkissä ã esiintyvään tildeen.

Palataalinen n

Espanjan kielessä ruvettiin kirjoittamaan tilde n-kirjaimen päälle eli kirjainpari nn lyhennettiin muotoon ñ. Se tarkoittaa palataalista nasaalia, jota voidaan karkeasti merkitä kirjainparilla ”nj”. Kyse on kuitenkin yhdestä äänteestä eikä kahden äänteen yhdistelmästä. (Ks. Palatalisoituminen.) Useissa tapauksissa ñ on peräisin nn-yhdistelmästä; esimerkiksi espanjan sana año ’vuosi’ on kehittynyt latinan sanasta annus (tai annum). Yhtenäisyyden vuoksi espanjassa kuitenkin merkitään palatalisoitunutta n:ää ñ:llä alkuperästä riippumatta.

Palatalisoitunutta n:ää voidaan kuvata sanomalla, että suu ja kieli pannaan sellaiseen asentoon kuin j:tä äännettäessä, mutta äännetäänkin n. Tulos kuulostaa tavallaan j:n ja n:n yhteensulautumalta. Esimerkiksi espanjan sana España lausutaan siis hiukan toisin kuin suomen Espanja.

Joissakin muissa kielissä palatalisoituneen n:n merkiksi on otettu yhdistelmä nj tai ni taikka n, jossa on jokin muu tarke. Seuraava taulukko esittää tarkkeellisia n-kirjaimia, jotka voidaan tuottaa laajennetulla suomalaisella näppäimistöllä tarkenäppäinten avulla (esimerkiksi ń-kirjain näppäilyllä ´n).

 

 

Merkin nimi

Kieli

Esimerkkejä

ñ

tilde-n

espanja, katalaani, baski

Buñuel, señor

ń

akuutti-n

puola

Gdańsk, Poznań

ň

hattu-n

tšekki, slovakki

Plzeň, Mňačko

ņ

sedilji-n

latvia

Akmeņrags, Zariņš

Eurooppalaisissa kielissä n:ään liittyvä tarke osoittaa palataalisuutta. Afrikkalaisissa kielissä n:n tarkkeella on muitakin merkityksiä.

Palataalisen nasaalin merkki kansainvälisessä foneettisessa kirjoituksessa on ɲ, joka siis muistuttaa n:ää, jossa on vasemmalla alauloke. Suomalaisten hakuteosten ääntämisohjeissa käytetään kuitenkin yleensä merkintää nj joko sellaisenaan tai niin, että j on yläindeksinä (nj). Palataalisuutta saatetaan merkitä myös heittomerkillä: n’.

Äng-äänne ja äng-kirjain

Edellä mainittiin n:n assimiloituminen äng-äänteeksi k:n edellä. Tämä on varsin tavallista maailman kielissä, joskin on myös kieliä, joissa ”nk” lausutaan kirjaimellisesti. Yleistä on myös assimiloituminen g:n edellä. Ilmiö on usein niin säännöllinen, ettei koeta olevan mitään tarvetta erikseen merkitä sitä. Kun kielen puhujat tietävät, että n-kirjain yhdistelmissä ”nk” ja ”ng” ääntyy aina äng-äänteenä, ei epäselvyyksiä synny.

Suomen kielessä oli aiemmin g:n tapainen äänne, joka ääntyi myös yhdistelmässä ”ng”. Kun tämän yhdistelmän ääntämys myöhemmin muuttui kaksois-äng-äänteeksi, syntyi uudenlainen tilanne. Johdonmukaisuus vaatisi, että äng-äänteellä olisi oma merkkinsä, esimerkiksi ŋ, ja kirjoitettaisiin esimerkiksi ”raŋka” ja ”raŋŋan” eikä ”ranka” ja ”rangan”. Uuden kirjaimen tuominen kieleen olisi kuitenkin ollut hankalaa.

Usein mainitaan, että suomen kirjoitusjärjestelmä on ihanteellinen: jokaisella äänteellä on oma merkkinsä. Tämän jälkeen mainitaan yleensä, että sääntöön on vain kaksi poikkeusta: äng-äänne ja niin sanotun loppukahdennuksen merkitsemättä jättäminen (sanotaan ”menep pois” mutta kirjoitetaan ”mene pois”). Todellisuudessa poikkeuksia on monia muitakin. Joka tapauksessa äng-äänne on edelleen vailla omaa merkkiään, vaikka tämä koetaankin ikäväksi tahraksi kielen muutoin lähes ihanteelliseksi luullussa järjestelmässä.

Käytännössä ongelmia aiheuttaa jonkin verran se, että jotkut luulevat, että yhdistelmässä ”ng” pitäisi ääntää jonkinlainen g-äänne. Tosin tämä yleensä jää vain luuloksi, jota ei yritetä toteuttaa, paitsi ehkä suomea opettelevien ulkomaalaisten puheessa. Toisaalta muissa kielissä yleensä g ääntyy tässä yhdistelmässä. Englannin sanassa finger pitäisi ääntää selvä g-äänne äng-äänteen jälkeen. Joissakin harvoissa suomen lainasanoissa esiintyy samanlainen tilanne. Esimerkiksi pangermanismi jäsentyy yhdyssanaksi (pan+germanismi) ja ääntyy luon­te­vim­min [pɑŋgermɑnismi]. Kun ng-yhdistelmä esiintyy sanan lopussa tai konsonantin edellä (esimerkiksi doping tai englanti), se yleensä ääntyy suomen kielessä äng-äänteenä. Sen sijaan esimerkiksi englannin sanassa English ääntyy myös g: [ɪŋɡlɪʃ].

Toisentyyppinen ongelma syntyy siitä, että monissa murteissa ”nk” ei ole astevaihtelussa, vaan taivutetaan esimerkiksi kenkä : kenkän. Tällaisilta alueilta peräisin olevien puheessa saattaa tämä murrepiirre säilyä silloinkin, kun he yrittävät puhua yleiskieltä, ehkä jopa kirjoituksessakin. Koska g-kirjain yleensä ääntyy suomessa melko lailla k-äänteenä, saattaa murteenpuhuja kirjoittaa kengän mutta lukea kenkän.

Pieniä ongelmia syntyy myös vierasperäisten sanojen ääntämisessä: ääntyykö yhdistelmässä ”gn” esimerkiksi sanoissa magnum ja kognitio n-äänteen edellä g-äänne vai äng-äänne? Kumpaakin esiintyy, ja ääntämys vaihtelee myös sanoittain. Oikeana pidettävä ääntämys on siis tarvittaessa opeteltava erikseen sivistys- tai tietosanakirjasta. Käsitykset saattavat myös muuttua; g:llinen ääntämys on ilmeisesti yleistymässä. Ääntämyksen horjuvuus on osittain syynä myös kirjoitusvirheisiin. Esimerkiksi oikean asun magneetti sijasta saatetaan kirjoittaa mangneetti tai mangeetti.

Äng-kirjaimen käyttö

Edellä mainittu ŋ-merkki, äng-kirjain, on alkujaan kehitetty ääntämistä suhteellisen tarkoin kuvaavan eli foneettisen kirjoituksen tarpeisiin. Sitä käytetäänkin yleisesti sanakirjoissa, kieliopeissa ja tietosanakirjoissa. Esimerkiksi finger-sanan ääntämystä britti­englan­nis­sa kuvataan merkinnällä [fiŋgə], ja suomen signaali-sanan tavallisinta ääntämystä kuvaa [siŋnaali].

Äng-kirjain on siis hyvä tuntea; sen voi jopa sanoa kuuluvan yleissivistykseen. Sen sijaan se ei kuulu suomen aakkostoon, vaikka tällaistakin on jopa kouluopetuksessa joskus väitetty. Syynä on ollut lähinnä kirjaimen ja äänteen käsitteiden sekoittaminen toisiinsa. Osasyynä on saattanut olla se, että joissakin vanhoissa aapisissa ei esitetty G-kirjainta erillisenä merkkinä vaan vain yhdistelmässä NG, ja tästä yhdistelmästä on ehkä puhuttu äng-kirjaimena.

Äng-kirjaimen sijasta on ääntämisohjeissa käytetty usein sitä hiukan muistuttavaa kreikkalaista eeta-kirjainta η. Tämä on johtunut painoteknisistä syistä: eeta on ollut käytettävissä, koska sitä tarvitaan kreikankielisiä tekstejä varten, kun taas äng-kirjain on uudempi keksintö. Käytäntö on kuitenkin epäjohdonmukaista, koska kreikassa eeta on vokaalin merkki – vanhassa kreikassa pitkän e:n, nykykreikassa lyhyen i:n.

Foneettisesta kirjoituksesta ŋ-merkki on otettu myös joidenkin kielten varsinaiseen kirjoitusjärjestelmään. Kyse on kielistä, joille on kehitetty kirjakieli melko myöhään. Niihin kuuluu joitakin saamen kieliä (pohjoissaame, inarinsaame ja kolttasaame) ja useita afrikkalaisia kieliä. Tällöin on syntynyt ongelma, joka on eri tahoilla ratkaistu eri tavoin: millainen tulisi äng-kirjaimen olla versaalina? Tätä käsitellään Vierasnimikirjan kohdassa Äng.

R-sävyinen n

Foneettisessa kirjoituksessa käytetään myös kirjainta ɳ, joka merkitsee ns. retrofleksista n:ää. Tämä tarkoittaa äännettä, joka muistuttaa n-äännettä, mutta jota lausuttaessa kielen kärki on kaartunut taaksepäin. Tämän voidaan sanoa antavan n:lle ja myös edeltävälle vokaalille r:n tyyppistä sävyä. Esimerkiksi riikinruotsin sanassa barn ei ole r-äännettä, vaan ”rn” ääntyy retrofleksisenä n:nä.

Retrofleksisen n:n merkissä ɳ oikealla oleva alapidennys kaartuu hiukan oikealle, kun taas ängässä ŋ se kaartuu vasemmalle.

N-kirjaimen symbolikäyttöä

N-kirjain on kemiassa typen (latinaksi nitrogenium) tunnus. Tähän ja siihen, että kirjaimen nimi lausutaan joskus ”en” eikä ”än”, perustuu kulunut koululaisvitsi: ”– Tiedätkö, mikä on typen kemiallinen merkki? – En. – Aivan oikein!”

Matematiikassa gemena-n:ää käytetään (kursivoituna: n) usein muuttujana, jonka arvot ovat luonnollisia lukuja (0, 1, 2, …). Tämä johtuu latinan sanasta naturalis ’luonnollinen’. Matemaattisesti suuntautuneet opiskelijat käyttävät usein n:ää arkipuheessakin, yleensä tarkoittamaan jotain suurehkoa tuntematonta tai ainakin mainitsematonta lukua. Esimerkiksi ”Tässä on n eri vaihtoehtoa” tarkoittaa tällöin suunnilleen samaa kuin ”Tässä on monta eri vaihtoehtoa.”

Merkintätapa NN voi sekin tarkoittaa tuntematonta, nimittäin tuntematonta tai nimeämätöntä henkilöä, mutta asian tausta on toinen. Esimerkiksi asiakirjakaavassa tai valan kaavassa se tarkoittaa, että sen tilalle on kirjoitettava tai lausuttava asianomaisen henkilön nimi. Merkinnän synnylle on kaksi selitystä: latinan sanat nomen nescio ’nimeä en tiedä’ ja samoin latinaa olevat sanat nomen notetur ’nimi merkittäköön [tähän]’.

Muita tavallisia n-kirjaimen symbolimerkityksiä ovat seuraavat:

– n mittayksikön tunnuksen etuliitteenä tarkoittaa miljardisosaa ja luetaan nano, joka johtuu kääpiötä tarkoittavasta kreikan sanasta. Esimerkiksi nm tarkoittaa siis nanometriä eli metrin miljardisosaa.
– n on fysiikassa myös erään alkeishiukkasen, neutronin, tunnus.
– N mittayksikön tunnuksena tarkoittaa newtonia, joka on voiman yksikkö kansainvälisessä mittayksikköjärjestelmässä. Yksikkö on saanut nimensä suuresta englantilaisesta fyysikosta Isaac Newtonista.
– N on myös toisen mittayksikön, neperin, tunnus. Tämä vanhentunut yksikkö tarkoittaa tehosuhteiden luonnollista logaritmia (Neperin logaritmia). Sen sijasta käytetään nykyisin beliä tai desibeliä.
– N kompassisuunnan tunnuksena tarkoittaa pohjoista, englanniksi north.
– N šakkipelin merkinnöissä englannin kielessä tarkoittaa ratsua. Se johtuu sanasta knight ’ritari’, jossa alku-k ei äänny, mutta N-kirjain on valittu symboliksi lähinnä siksi, että K tarkoittaa kuningasta.
– Pro gradu -tutkielman arvosanana N tai n tarkoittaa kolmanneksi alinta hyväksyttävää arvosanaa. Se johtuu latinan sanoista non sine laude approbatur, sananmukaisesti ’ei ilman kiitosta hyväksytään’.

N-kirjaimesta kehitettyjä erikoissymboleja on melko vähän. Niihin kuuluvatu (U+2115), joka on matematiikassa luonnollisten lukujen joukon merkki, ja , joka tarkoittaa Nigerian rahayksikköä nairaa.