Kirjainten tarinoita, luku 3 Kirjainten A–Ö tarinoita:

Aa

Tässä luvussa kerrotaan ns. tavallisen suomalaisen kirjaimiston A–Ö kirjainten historiasta. Mukana on 31 kirjainta, koska mukana ovat myös Š ja Ž. Tarkkeellisia kirjaimia kuten É käsitellään seuraavassa luvussa, latinalaisen kirjaimiston lisäkirjaimia kuten Þ ja Ŋ sitä seuraavassa.

Alkumuotona häränpää

A-kirjain on peräisin kreikan aakkosten alfa-kirjaimesta ja versaalikirjaimena itse asiassa täsmälleen samannäköinen kuin se. Sen sijaan gemenakirjaimissa muodot ovat eriytyneet: meidän ”pientä a:tamme” vastaa kreikkalainen ”pieni alfa” α. Tämä johtuu siitä, että gemena-a ja gemena-alfa ovat kehittyneet eri tahoilla toisistaan riippumatta.

Alfa puolestaan on peräisin muinaisseemiläisestä alf-kirjaimesta 𐤀, jonka nykyisin käy­tös­sä olevia seuraajia ovat heprean alef א ja arabian alif ا. Heprean alef on käytössä myös mate­ma­tii­kan erikois­symbolina, joka tarkoittaa ”pienintä ääretöntä lukumäärää”.

Alef-kirjain on kehittynyt sarvekasta häränpäätä esittävästä kuvasta, joka luultavasti toimi aluksi härkää tarkoittavana sanamerkkinä, myöhemmin kirjainmerkkinä, joka esitti härkää tarkoittavan sanan ensimmäistä merkkiä. Hyvällä mielikuvituksella voi A:mme muodossa vielä nähdä härän. Etenkin jos A:n kääntää ylösalaisin, mikä on lähempänä alkuperäistä tilannetta, voi kolmion nähdä härän päänä ja haarat sarvina.

oxheadaleph

A-kirjaimen alkumuotoja

Kyrillisen kirjaimiston ensimmäinen kirjain eli kyrillinen A on aivan samannäköinen kuin meidän A:mme. Myös gemena-a on samannäköinen kuin latinalainen a.

Konsonantin merkistä vokaalin merkiksi

Muinaisseemiläisessä kielessä, jonka aakkostosta A:mme polveutuu, ei alef ollut a-äänteen eikä minkään muunkaan vokaalin merkki. Kirjoitus oli konsonanttikirjoitusta, ja alef-kirjain esitti härkää tarkoittavan sanan ʔalef alkukonsonanttia. Tässä on symbolilla ʔ merkitty ns. glottaali­klusiilia eli kurkunpäässä, tarkemmin sanoen ääniraossa (latinaksi glottis), ääntyvää katkoäännettä. Sitä lausuttaessa ilmavirta keuhkoista katkeaa kuten klusiilia k, p tai t äännettäessä, mutta eri kohdassa. Myös heprean sana alef ja arabian sana alif ääntyvät konsonanttialkuisina, vaikka konsonanttia ei merkitäkään näkyviin yleiskielisessä siirto­kirjoituksessa.

Suomen kielessäkin saattaa esiintyä glottaaliklusiili. Esimerkiksi huudahdus Anna olla! saattaa ääntyä niin, että ensimmäisen sanan lopussa ja toisen sanan alussa on glottaaliklusiili. Tällöin kyseinen konsonantti siis esiintyy kaksoiskonsonanttina, koska sanojen välissä ei ole taukoa, ja ääntämystä voidaan merkitä näin: [annaʔ ʔolla] Ilmiö esiintyy vain joissakin murteissa. Käytännössä se liittyy ns. loppukahdennukseen, mutta usein esiintyvä väite, jonka mukaan loppukahdennuksessa tai joidenkin sanojen lopussa yleisesti esiintyisi glottaali­klusiili, on perätön. Esimerkiksi huudahdus Anna pois! ääntyy joko ilman mitään loppu­kahden­nuk­sen tapaistakaan (joissakin murteissa, yleiskielen säännöistä poiketen) tai niin, että kahdentuvana konsonanttina on p: [annap pois].

Glottaaliklusiilin foneettinen merkki IPA-järjestelmässä on edellä käytetty kysymysmerkkiä muistuttava symboli: [ʔ]. Symbolia ʾ käytetään joissakin tarkan siirtokirjoituksen järjes­tel­mis­sä alef-kirjaimen vastineena. Käytännössä glottaaliklusiilia usein merkitään muillakin tavoin, esimerkiksi heittomerkillä ’. Tämä on ollut omiaan luomaan mielikuvaa, jonka mukaan kyseessä olisi vain ”pois heittynyt” äänne tai jotain muuta epämääräistä eikä aito kon­so­nant­ti, joka on täysin rinnastettavissa esimerkiksi k-äänteeseen.

Kun kreikkalaiset omaksuivat seemiläisen kirjaimiston ja muokkasivat sitä, heillä ei ollut käyttöä glottaaliklusiin merkille. Tokkopa he edes tunnistivat sananalkuista glottaaliklusiilia kovin selvästi äänteeksi. He kuulivat kirjaimen nimen alef niin, että se alkaa a-vokaalilla. Kreikassa vokaalien merkitseminen on paljon tärkeämpää kuin seemiläisissä kielissä, joten alfasta tuli a-äänteen merkki. Tähän saattoi vaikuttaa se, että ehkä jo tuolloin seemiläisissä kielissä joskus käytettiin alefia vokaalin merkkinä, nimittäin pitkän a-vokaalin.

Gemena-a:n kaksi perusmuotoa

Gemena-a poikkeaa versaali-A:n muodosta melkoisesti. Voimme kuvitella, miten A:n muoto nopeassa kirjoittamisessa pyöristyy ja alaosa supistuu, jolloin päädytään suunnilleen muotoon ɑ, josta taas päästään muotoon a, kun silmukkaa pienennetään ja oikealta vedetään kaari sen ylle.

Joka tapauksessa gemena-a:lla on kaksi olennaisesti erilaista perusmuotoa, joista muoto a esiintyy fonteissa perusmuotona, muoto a taas kursiivi­fonteissa. (Edellä esimerkkeinä esitetyt muodot ovat fontista Alegreya Sans.)

Monissa nykyisissä ns. groteskeissa (pääte­viivat­to­mis­sa) fonteissa a:n perusmuoto säi­lyy kursiivissakin. Esimerkkinä tästä on Roboto-fontin a-kirjaimen kursiivi­versio a. Lisäksi on fontteja, joista ei ole lainkaan kursiivia, vaan niillä kirjoitetun tekstin kursivointi voi tuottaa ns. vale­kursiivia eli ohjelmallisesti kallistettua kursiivia, jolloin a:n perus­muoto säilyy samana. Joka tapauksessa gemena-a:han kannattaa kiinnittää erityistä huomiota, kun vertailee fontteja.

Toisaalta a:n tällaisten muotojen erosta on tavallaan kehitetty myös merkkitason ero. Joissakin merkintä­tavoissa ja myös Unicode-merkistössä käytetään nimittäin a:sta kehitettyä erillistä kirjainta ɑ (U+0251), jolle on annettu nimi latinalainen alfa sen alfaa (α) muis­tut­ta­van muodon takia.

Vaihteleva ääntämys

Latinassa A-kirjaimen ääntämys oli samanlainen kuin suomessa nykyisin. Samantapainen ääntämys on tavallinen monessa muussakin kielessä, mutta äänteen laadussa on vaihtelua. Kahta tyypillistä muunnelmaa merkitään foneettisessa IPA-kirjoituksessa gemena-a:lla, [a], toista taas latinalaisella alfalla, [ɑ]. Suomen a-äänne on itse asiassa lähempänä jälkimmäistä, joten esimerkiksi suomen sana haara pitäisi IPA-kirjoituksella merkitä [hɑːrɑ].

Suomen a, siis [ɑ], on takaisempi kuin monissa kielissä esiintyvä [a]. Tämä on sikäli ymmärrettävää, että suomessa a:n ja ä:n eli foneettisesti merkittynä [ɑ]:n ja [æ]:n ero on olennainen. Siksi a äännetään selvästi takana, ä selvästi edessä. Äänteet [a] ja [æ] ovat aika lähellä toisiaan eivätkä kovin hyvin viihtyisi samassa kielessä, jos niiden eron pitäisi olla merkitsevä. Ne ovat molemmat etuvokaaleja mutta [æ] on jonkin verran suppeampi eli kielen ja kitalaen välinen ääntämisväylä on kapeampana.

Esimerkiksi ranskan kielessä on periaatteessa erikseen [a] ja erikseen [ɑ], mutta ne ovat paljolti sekoittuneet toisiinsa, lähinnä niin, että [a] on yleistynyt.

Unkarin kielessä a-kirjain tarkoittaa labiaalivokaalia. Sitä äännettäessä siis huulet ovat pyöristyneet (kuten o:ta ja u:ta lausuttaessa), ja se voidaan kuvata lähinnä avoimeksi o:ksi, foneettisena merkkinä [ɔ]. Sen sijaan unkarin kielen aksentillinen á tarkoittaa pitkää etistä a-äännettä [].

Englannin kielessä a-kirjaimella on tunnetusti monia äännearvoja. Diftongiääntämys [ei] esimerkiksi sanassa hate johtuu siitä, että muinaisenglannissa a-kirjain tällaisissa sanoissa tarkoitti pitkää a-vokaalia. Myöhemmin tämän vokaalin ääntämys muuttui mainituksi diftongiksi, mutta kirjoitusasua ei muutettu. Englannin sanassa hat a-kirjain taas edusti lyhyttä vokaalia, jonka ääntämys ei vastaavalla tavalla muuttunut, vaan siitä muodostui suomen ä-äännettä vastaava, foneettisena merkkinä [æ]. Kolmas tavallinen a:n ääntämys on ns. neutraalivokaali eli švaa, foneettisena merkkinä [ə].

Englannissa ei ole suoranaisesti suomen a:ta vastaavaa äännettä. Lähimmäs tulee pitkä a sentapaisten sanojen kuin father ”virallisessa” brittiääntämyksessä.

A, B, C – kirjaimet numeroina

Kirjaimia on varhaisista ajoista alkaen käytetty myös numerointiin. Muinaisilla kreikkalaisilla ei muita numeromerkkejä ollutkaan kuin kirjaimet. Nykyisin pitäisimme sellaista käytäntöä hankalana muun muassa siksi, että kirjainten jonosta ei aina näkisi, milloin se pitääkin tulkita luvuksi.

Käytämme kuitenkin edelleen yleisesti kirjaimia järjestyslukujen tehtävissä. Kirjan luvut kyllä yleensä numeroidaan, mutta liitteissä käytetään usein kirjaimia numeroiden sijasta: liite A, liite B jne. Yhdysvalloissa kirjaimia A:sta F:ään käytetään kouluarvosanoina siten, että A on paras eli vastaa suomalaista arvosanaa 10.

Selvästä numerokäytöstä on kyse heksadesimaalisessa eli 16-kantaisessa luku­järjes­tel­mäs­sä, joka on tietotekniikassa hyvin yleinen. Tällöin numeromerkeillä 0:sta 9:ään on tavalliset merkityksensä, ja kirjaimia A:sta F:ään käytetään merkitsemään lukuja 10:stä 15:een. Kun kymmenjärjestelmässä numerot tarkoittavat lopusta lukien ykkösiä, kymmeniä, satoja, tuhansia jne. eli 10:n potensseja, niin heksadesimaalijärjestelmässä ne on vastaavasti ajateltava kerrotuiksi luvuilla 1, 16, 16×16, 16×16×16 jne. Esimerkiksi heksadesimaalinen esitys 2B7 tarkoittaa samaa kuin kymmenjärjestelmän mukainen lauseke 2×16×16 + 11×16 + 7 = 695.

Kirjaimia käytetään usein numeroinnin apumerkkeinä. Lain pykälillä on numerot, esimerkiksi 5 § ja 6 §, mutta jos lakia muutettaessa pitää lisätä pykälien väliin uusia pykäliä, otetaan kirjaimet avuksi: 5 a §, 5 b § jne. Näin vältetään vanhojen pykälien uudelleen­numerointi. Samaa menettelyä käytetään muissakin yhteyksissä esimerkiksi. Esimerkiksi jonkin tuotemallin numero 42 parannettu versio voidaan nimetä 42a:ksi jne.

Kirjaimia käytetään usein monitasoisessa jaotuksessa, jotta vältettäisiin liiallinen numeroiden esiintyminen. Esimerkiksi luetelman kohdat numeroidaan 1, 2 jne. mutta alakohdat a, b jne. ja niiden alakohdat ehkä taas 1, 2 jne. Kerrostalojen raput voitaisiin numeroida, mutta kun taloon jo viitataan numerolla, käytetään rappujen numerointiin kirjaimia.

Sävelten niminä käytetään kirjaimia a:sta g:hen, osassa Eurooppaa (mm. Suomessa) h:hon. Alkujaan kyse on eräänlaisesta järjestysnumeroinnista, mutta tätä on hämärtänyt mm. se, että sävelasteikkojen perussäveleksi on otettu c. Lisäksi kirjaimet toistuvat oktaavin vaihtuessa. Sävelten kirjainnimiin perustuvat myös sävellajien nimet kuten C-duuri ja a-molli.

Sävelten kirjainnimiin perustuvat myös nuottiavaimet, jotka ovat alkujaan kirjainten koristeellisia muotoja. Esimerkiksi G-avain 𝄞 on kehitetty voimakkaasti tyylitellystä G-kirjaimesta. Nuottiavaimet on jopa määritelty Unicode-merkeiksi, esimerkiksi G-avain on U+1D11E, mutta käytännössä niitä kirjoitetaan yleensä erityisillä nuottienkirjoitusohjelmilla, ei tekstinkäsittelyohjelmilla. Syynä tähän on myös se, että vain harvat fontit sisältävät näitä merkkejä.

Parasta A-luokkaa?

Siitä, että A tai alfa tarkoittaa ensimmäistä jonkin järjestyksen mukaan, on lyhyt matka siihen, että se tarkoittaa parasta tai hienointa. Tällöin ei välttämättä ajatella mitään erityistä järjestystä, johon jotkin kohteet olisi pantu, vaan yleistä laadukkuutta. Usein kuitenkin A:n vastakohtana on B niin, että ”kaiken” ajatellaan jakautuvan A- ja B-luokkaan, esimerkiksi A- ja B-kansalaisiin.

Parhaimmuudesta johtajuuden mielessä on kyse silloin, kun puhutaan susilaumaan alfa­uroksesta ja alfanaaraasta. Käytännössä tarkoitetaan lauman johtajaurosta ja sitä naarasta, jonka kanssa se parittelee. Ne ovat yleensä lauman ainoat lisääntyvät yksilöt.

Mielikuvaa siitä, että A tarkoittaa parasta, on käytetty hyväksi ja toisaalta hämärretty sellaisessa melko yleisessä käytännössä, että usealla A:lla tarkoitetaan jotain vielä parempaa kuin A:lla. Niinpä esimerkiksi luottoluokituksessa AAA on paras, AA toiseksi paras ja A vasta kolmas. – Eri alkuperää on AA järjestön nimen lyhenteenä. Se johtuu englannin sanoista Alcoholics Anonymous ’nimettömät alkoholistit’.

Toisaalta ei ole mitään yleistä sääntöä tai lakia, jonka mukaan luokituksessa A, B, C jne. A olisi aina paras, B toiseksi paras jne. Ensinnäkin kirjaimia voidaan käyttää ikään kuin niminä, kuten seuraavassa kohdassa kuvataan. Toiseksi luokitus saattaa kyllä merkitä erityistä järjestystä, mutta esimerkiksi kalojen fileointiluokituksessa A-leikkaus tarkoittaa vähintä käsittelyä (ja A-leikattu file on ruotoisinta ja halvinta), B-leikkaus pitemmälle menevää jne.

Kirjaimet niminä

Kirjaimia käytetään myös asioiden nimeämiseen ilman, että kirjainten aakkosjärjestystä vastaa mikään erityinen asioiden tärkeys- tai muu järjestys. Esimerkiksi eräät veriryhmät on nimetty kirjaimilla A, B ja O. Kirjaimia käytetään myös rinnakkaisten koulu­luokkien nimeä­mi­seen, esimerkiksi 7A, 7B ja 7C (kirjoitettuna myös tyyliin 7 A, 7.A tai 7. A, aiemmin myös VII A). Tosin voidaan sanoa, että varsin usein aakkosjärjestys ilmaisee jotain järjestystä, mutta ehkä vain sitä järjestystä, jossa kohteille on annettu nimet. Esimerkiksi vitamiinien nimitykset A-vitamiini, B-vitamiinit jne. kuvastavat vain nimeämisjärjestystä, ei esimerkiksi tärkeyttä taikka kemiallisen rakenteiden suhteita.

Vastaavaan nimeämiseen käytetään usein myös kreikkalaisia kirjaimia tai niiden nimiä, kuten kohdassa 2.4 kerrottiin.

Kaiken A ja O

”Kaiken A ja O” tarkoittaa kaikkein tärkeintä ja olennaisinta, mutta miksi? Taustalla on kreikankielinen ilmaus, joka puhuu alfasta ja oomegasta eli kreikkalaisen aakkoston ensimmäisestä ja viimeisestä kirjaimesta. Alfaa vastaa A, ja oomega lausutaan pitkänä o:na, joten ruvettiin puhumaan A:sta ja O:sta, vaikka meidän olisi loogisempaa puhua A:sta ja Ö:stä – kuten nykyisin joskus puhutaankin (ks. kohtaa ”A ja Ö”, ”Ä ja Ö”).

Puhe kaiken A:sta ja O:sta on levinnyt yleiseen käyttöön Raamatusta: ”Minä olen A ja O, ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu.” (Ilmestyskirja 22:13.) Kreikankielisessä alku­teks­tis­sä on ”το α και το ω”, ’alfa ja oomega’; joissakin versioissa kirjainten tilalla on niiden nimet. Luther käänsi sen epäloogisesti ”das A und das O”, ja suomennoksissa on noudatettu samaa linjaa. (Sen sijaan esimerkiksi englanninnoksissa on yleensä alpha ja omega.) Ilmauksen merkityskin on sittemmin muuttunut, ja ”A ja O” tarkoittaa yleensä vain keskeisintä, asian ydintä.

Lainakirjain à

Suomen kieleen on lainattu ranskasta pikkusana à, jota käytetään sekä vaihteluvälien merkinnöissä, esimerkiksi 5 à 10 ’viidestä kymmeneen, 5–10’, että yksikköhintaa ilmoi­tet­taes­sa, esimerkiksi 5 kg à 8 € ’viisi kilogrammaa, kukin (hinnaltaan) kahdeksan euroa’. Näissä merkityksissä à-sanan ja sitä myötä à-kirjaimen jopa voisi sanoa kotiutuneen suomen kieleen. Sana à on tavallaan lainattu suomeen prepositioksi, josta on hyötyä silloin, kun suomen mukainen taivutuspäätteiden käyttö olisi hankalaa. Esimerkiksi ilmauksen 28–31 lukutapa kahdeksastakymmenestä kolmeenkymmeneen yhteen on hankala, joten usein kirjoitetaan 28 à 31, jossa luvut luetaan perusmuodossaan. Tosin nykyisin on luvallista lukea ajatusviiva ”–” myös sanana viiva.

Sana à esiintyy selvemmin sitaattilainana (vieraan kielen sanana, jota käytetään sel­lai­se­naan) esimerkiksi ilmauksissa à la carte ’ruokalistalta, tilauksesta’ ja à la maison ’talon tapaan’. Ranskan kielessä à on hyvin monikäyttöinen prepositio, joka vastaa mm. suomen sanoja (postpositioita) luo, kohti, lähelle, sisään, luona, lähellä, sisällä.

Erittäin usein à kirjoitetaan virheellisesti á, siis käyttäen akuuttia eikä gravista (ks. lukua 4). Syynä lienee lähinnä se, että suomalaisessa näppäimistössä on ns. tarkenäppäin, johon on kaiverrettu akuutti (´) ja gravis (`) ja jonka painaminen tuottaa seuraavaksi kirjoitettavaan kirjaimeen akuutin. Graviksen tuottaminen vaatii lisäksi vaihto- eli shift-näppäimen käyt­tä­mis­tä.

Merkit ª ja º

Espanjan kielessä käytetään merkkejä ª (U+00AA) ja º (U+00BA) numeroin kirjoitettujen lukujen yhteydessä osoittamaan ne järjestysluvuiksi. Merkkiä ª käytetään, jos lukusana on kieliopillisesti feminiinisukuinen (a-loppuinen), ja merkkiä º, jos se on maskuliinisukuinen (o-loppuinen). Esimerkiksi 2ª = segunda ja 2º = segundo tarkoittavat ’toinen’ ja vastaavat suomen kielen merkintää ”2.”. Merkeissä ª ja º on joissakin fonteissa alleviivaus kirjaimen alla (ª, º). Jälkimmäistä ei pidä sekoittaa asteen merkkiin °, jossa ei koskaan ole alleviivausta.

Näiden merkkien nimet ovat maskuliinisen järjestysluvun merkki ja feminiinisen järjestys­luvun merkki. Jotkut käyttävät niitä myös muissa kielissä kuin espanjassa. Koska merkit ovat muodoltaan yläindeksi-a ja yläindeksi-o, niitä saatetaan käyttää väljemminkin edustamassa (sananlopun) a:ta tai o:ta, esimerkiksi portugalissa lyhenteessä Sr.ª = senhora ’rouva’ (vrt. Sr. = senhor ’herra’). Maskuliinisen järjestysluvun merkkiä º ei pidä sekoittaa asteen merkkiin ° (U+00B0); nämä merkit ovat joissakin fonteissa aivan samannäköiset, joissakin aivan erilaiset.

A-kirjaimen symbolikäyttöä

Tässä kirjassa kerrotaan kunkin kirjaimen tarinan lopuksi kirjaimen käytöstä symbolina eli tunnuksena, joka edustaa jotain asiaa tai käsitettä ja jota käytetään sanan tavoin. Tämän lisäksi kirjaimia käytetään laajasti lyhenteinä, etenkin monikirjaimisen lyhenteen osana (esimerkiksi ASP, alv) mutta myös erillisenä, jolloin siihen usein liittyy lyhentämistä osoittava piste. Esimerkiksi ”A.” voi ihmisen etunimen paikalla tarkoittaa mitä tahansa A-alkuista. Lyhennekäyttöä ei tässä kirjassa juuri käsitellä mm. siksi, että yksikirjaimisilla lyhenteillä on usein hyvin monia merkityksiä.

Yksikirjaimisen tunnuksen ja lyhenteen ero on joskus tulkinnanvarainen. Tyypillistä tunnukselle on, että käyttö on melko vakiintunutta, usein erikseen (esimerkiksi standardissa) määriteltyä ja tavallisesti kielestä riippumatonta – vaikka tunnus alkujaan yleensä onkin jonkin kielen jonkin sanan lyhenne. Tunnuksissa versaalin ja gemenan ero on yleensä merkitsevä: esimerkiksi fysiikassa A ja a ovat aivan eri mittayksiköiden tunnuksia.

Sähköopissa A tarkoittaa ampeeria, sähkövirran voimakkuuden yksikköä, jonka nimi johtuu ranskalaisesta matemaatikosta ja fyysikosta A. M. Ampèresta. Se esiintyy esimerkiksi sulakkeissa: ”16 A” tarkoittaa, että sulake kestää 16 ampeerin virran. Usein käytetään myös tunnusta mA, joka tarkoittaa milliampeeria eli ampeerin tuhannesosaa.

Mittayksikön tunnuksena a tarkoittaa aaria eli sataa neliömetriä (100 m²). Sitä käytetään lähinnä puutarhojen ja pienten peltojen tms. pinta-alojen ilmoittamiseen. Joissakin yhteyksissä a on vuoden tunnus, jonka tarkka merkitys vaihtelee.

Geometriassa ja fysiikassa A (kursivoituna) tarkoittaa pinta-alaa. Tämä merkitys, kuten myös a-tunnuksen merkitys ’aari’ ja sana aari, johtuu latinan sanasta area ’alue’.

Mittayksikön etuliitteen tunnuksena a tarkoittaa etuliitettä atto-, joka merkitsee kertomista luvulla 1018. Toisin sanottuna se tarkoittaa jakamista triljoonalla. Esimerkiksi attosekunti (as) on täten sekunnin triljoonasosa. Nimi johtuu tanskan sanasta atten ’18’ (vrt. ruotsin sanaan aderton).

Fysiikan merkintäsopimusten mukaan tulee suureiden tunnukset kirjoittaa kursiivilla aina, kun kursiivin käyttö on mahdollista, siis esimerkiksi pinta-alan tunnus ”A”. Sen sijaan suureiden arvojen ilmaisemiseen käytettyjen yksiköiden ja etuliitteiden tunnuksia, esimerkiksi ”a” (aari) ja ”m²” (neliömetri) ei koskaan saa kursivoida. Tämä vaatii huolellisuutta, mutta se auttaa lukijaa nopeasti hahmottamaan, onko kyse suureesta vai yksiköstä.

Pelikorttien merkinnöissä A tarkoittaa ässää. Tämä johtuu englannin sanasta ace. Ässä on useimmissa korttipeleissä joko maansa korkein tai maansa pienin kortti, jos korteilla on arvojärjestys.

Paperikokojen merkinnät A0, A1 jne. perustuvat yhtenäiseen järjestelmään, jossa lähtö­kohtana on A0-koko, joka vastaa määrätynlaista suorakulmiota, jonka pinta-ala on yksi neliömetri. Koko A1 saadaan leikkaamalla A0-kokoinen suorakulmio kahtia jne. Kuitenkin paperikokojen mitat pyöristetään täysiksi millimetreiksi. Tutuin koko on A4, joka on 210 mm × 297 mm. Kirjain A tarkoittaa tässä vain ensimmäistä (ja käytännössä tavallisinta) paperi­koko­sarjaa.

Ylioppilastutkinnon ja yliopistollisen pro gradu -tutkielman arvosanana A tai a tarkoittaa alinta hyväksyttävää arvosanaa. Lisäksi se tarkoitti ennen oppiaineen alinta yliopistollisen oppi­määrää. Nämä merkitykset eivät johdu siitä, että A on ensimmäinen kirjain, vaan kysees­sä on lyhenne latinan sanalle approbatur ’hyväksytään’. Usein käytetään puhekielenomaista nimitystä appro.

Kirjaimista on usein kehitetty uusia symboleita esimerkiksi siten, että kirjaimen jollekin erityiselle ulkoasulle on annettu oma merkityksensä ja se on määritelty erilliseksi merkiksi. Tällainen on esimerkiksi aiemmin mainittu ääntämismerkinnöissä käytetty ɑ. Vaikka sen nimeksi on annettu latinalainen alfa, se on käytännössä muodostettu a-kirjaimen toisesta perusmuodosta (kursiivimuodosta).

Nykyisin useimmille jo tuttu @-merkki näyttää lähinnä ympyröidyltä a:lta. Se kuitenkin lienee saanut alkunsa latinan prepositiosta ad, joka ruvettiin kirjoittamaan niin, että d:n pystyviiva kaartui taaksepäin ja d muutoin sulautui a:han. Alkuperäksi on selitetty myös ranskan à ja englannin at, ja joka tapauksessa englanninkielinen nimi on at sign. Epä­viral­li­ses­ti merkkiä on kutsuttu mm. nimellä kissanhäntä. Viralliseksi suomen­kieliseksi nimeksi päätettiin v. 1997 ät-merkki.

Symbolin luomisen yhteydessä on merkkiä saatettu muuntaa monellakin tavalla. Logii­kas­sa ja matematiikassa käytetään yleisesti kaikki-merkkiä eli kaikkikvanttoria eli universaali­kvanttoria, joka on muodostettu ylösalaisin käännetystä A-kirjaimesta. Se johtuu englannin sanasta all ’kaikki’. Kaikki-merkkiä käytetään seuraavantapaisissa tiiviissä merkintätavoissa: (x∊ℕ)(y∊ℕ)(x + y = y+x).

Ympyrässä oleva A, Ⓐ, on käytössä anarkismin symbolina. Anarkismilla tarkoitetaan tällöin erilaisia poliittisia suuntauksia, jotka vastustavat järjestäytynyttä hallitusvaltaa.