Kirjainten tarinoita, luku 2 Kirjaimiston synty :

2.10 Foneettinen kirjoitus

Foneettisen kirjoituksen periaate

Foneettinen eli ääntämyksenmukainen kirjoitus tarkoittaa kirjoitusjärjestelmää, joka pyrkii kuvaamaan ääntämystä yksiselitteisesti ja riittävän tarkasti. Puhtaasti foneettisessa jär­jes­tel­mäs­sä kutakin äännettä merkitään omalla merkillään, aina samalla. Tästä usein poike­taan käytännön syistä niin, että joitakin äänteitä merkitään merkkiyhdistelmillä; tällai­nen­kin järjestelmä voi olla riittävän yksiselitteinen.

Useimpien kielten kirjoitusjärjestelmät poikkeavat foneettisesta, mikä enemmän, mikä vähemmän. Suomen kirjoitusjärjestelmä on suhteellisen lähellä foneettista, mutta mekin kirjoitamme kunpa vaikka sanomme kumpa ja anna se vaikka sanomme annas se jne.

Mikään kirjoitus ei voi kuvata ääntämyksen kaikkia vivahteita ja yksityiskohtia. Esimerkiksi ääntämisohjeissa käytetty foneettinen kirjoitus on kielentutkimuksen kannalta varsin kar­keaa ja ylimalkaista, mutta täyttää oman tehtävänsä. Periaate yksi äänne – yksi kirjain muuttuu ongelmalliseksi, kun huomataan, että äänteen käsite on epäselvä.

Esimerkiksi suomen kielen sanoissa hera ja herätä ääntyvät e:llä merkityt äänteet varsin eri tavoin. Sanojen muut vokaalit vaikuttavat siihen, miten etisenä (suun etuosassa) e ääntyy. Niinpä sanassa hera äännämme e:n lähinnä suun keskiosassa, sanassa herätä taas etuosassa, suunnilleen yhtä edessä kuin e. Kumpaakin äännettä – ja muita ”e:n muunnelmia” – mer­ki­tään kuitenkin samalla kirjaimella. Tarvetta erotteluun ei ole, koska suomessa ei ole sanoja, joissa ero olisi erotteleva (distinktiivinen) eli ainoa ero kahden sanan välillä. Tämä ilmaistaan myös sanomalla, että nämä erilaiset e-äänteet edustavat samaa foneemia, josta käytetään merkintää /e/.

Suomen kielen e-kirjaimen ääntämisessä on muutakin vaihtelua. Erityisesti r:n edellä ja ä-äänteiden yhteydessä (esimerkiksi sanassa herätä, vastakohtana ääntämykselle esimerkiksi sanassa ei) se saattaa ääntyä avoimempana kuin muutoin. Tämä tarkoittaa, että suu ja ennen muuta ääntämisväylä, jossa ilmavirta kulkee, on hiukan avonaisempi. Tälläkään erolla ei ole distinktiivistä merkitystä suomen kielessä.

Suljetumman ja avoimemman e:n välinen ero on kuitenkin monissa kielissä olennainen ja erotteleva, vaikka sitä ei useinkaan osoiteta kirjoituksessa ainakaan järjestelmällisellä tavalla. Esimerkiksi ranskan sanat ja lait ovat kirjoitusasultaan varsin erilaiset, mutta ään­tä­myk­ses­sä erona on vain e-vokaalin avoimuusaste, Tämä tuottaa kielenopiskelijoille usein suuria vaikeuksia. Niihin auttavat ääntämismerkinnät, joissa merkitään esimerkiksi suljetumpaa e:tä tavallisella e:llä ja avoimempaa e:tä kirjaimella ɛ. Esimerkiksi edellä mainittujen ranskan sanojen ääntämykset foneettisella IPA-kirjoituksella esitettyinä ovat [le] ja [].

IPA, kansainvälinen foneettinen aakkosto

IPAn yleinen luonne

IPA (International Phonetic Alphabet) on foneettinen aakkosto ja kirjoitustapa, jota käytetään kielitieteessä, kielenopetuksessa ym. Siitä on muutamia hiukan erilaisia versioita, koska IPAa on historiansa aikana jossain määrin muutettu. Tuorein versio on vuodelta 2015. IPA on kuvattu sitä ylläpitävän järjestön International Phonetic Association (lyhennettynä myös IPA) verkkosivuilla.

Suomessa monet IPA-merkinnät ovat suhteellisen tunnettuja, vaikka sen nimeä ei yleensä tiedetä. Kielten oppikirjoissa, sanakirjoissa, kieliopeissa ja tietosanakirjojen ääntämisohjeissa käytetään nimittäin yleisesti IPAa, joskin usein yksinkertaistettuna ja ehkä muokattunakin. IPAn hyvästä tuntemisesta on siis paljon apua, kun opiskellaan vieraita kieliä tai yritetään lausua vieraita nimiä oikein. Tosin hakuteosten ääntämisohjeissa on valitettavan paljon virheitä mm. siksi, että käytetyt erikoismerkit ovat tuottaneet ongelmia latojille ja ladonta­järjes­tel­mil­le. IPAa käyttää myös wikipohjainen verkkosanakirja Wiktionary, ja Wikipediassa ääntämistiedot (joita siinä on varsin hajanaisesti) on yleensä esitetty IPAlla.

Seuraavassa on englannin sanan international erään ääntämyksen (brittienglannin mukainen ”virallinen” ääntämys) kuvaus IPA-merkein:

ɪntəˈnæʃənəl

IPA käyttää tuttujen kirjainten a–z lisäksi monenlaisia tarkkeita (diakriittisiä merkkejä) ja lisämerkkejä kuten suhuässää tarkoittava ʃ ja epämääräistä (neutraalia) vokaalia tarkoit­ta­va ə.

IPAssa on paljon merkkejä, jotka on muodostettu muuntamalla latinalaisia tai muita kir­jai­mia. Esimerkiksi ɑ-merkki on alkuperältään vain a-kirjaimen fonttimuunnelma, mutta IPAs­sa sille on annettu erityinen merkitys ja se tulkitaan omaksi merkikseen. Tällaisista syistä joh­tuu, että IPA-tekstin sisällä ei tulisi vaihtaa fonttia eikä käyttää kursivointia, lihavointia tms.

Ääntämismerkintä on tapana kirjoittaa hakasulkeisiin etenkin, jos se esitetään sanan normaalin kirjoitusasun jäljessä. Esimerkki: international [ɪntəˈnæʃənəl]. Myös vinoviivoja käytetään, mutta periaatteessa vinoviivojen väliin kirjoitetaan vain foneemit. Voidaan siis puhua esimerkiksi suomen kielen /s/-foneemista, kun taas [s] tarkoittaa tietynlaista äännettä riippumatta siitä, mikä on sen asema jonkin kielen äännejärjestelmässä.

Suomen kieli ja IPA

Suomen kielen useimpia äänteitä merkitään IPAssa samoilla kirjaimilla kuin suomen kirjoitusjärjestelmässä. Poikkeukset ovat:

– Suomen a on IPAssa ɑ. (Joidenkin esitysten mukaan suomen a on IPAssakin a, joka kuitenkin tarkoittaa etuvokaalia, lähellä ä:tä olevaa äännettä.)
– Suomen š on IPAssa ʃ.
– Suomen ž on IPAssa ʒ.
– Suomen ä on IPAssa æ.
– Suomen ö on IPAssa ø.

IPAssa kirjoitetaan kaikki ääntämyksen mukaisesti. Esimerkiksi sydämen kirjoitetaan [sydæmmen] ja onpa kirjoitetaan [ompɑ].

Painon merkitseminen

IPAssa sanan pääpaino osoitetaan painollista tavua edeltävällä ˈ-merkillä, joka on Unicodessa U+02C8 (modifier letter vertical line). Koska tämä merkki puuttuu monista fonteista, sen tilalla käytetään usein Ascii-merkistön heittomerkkiä ' (U+0027), joka on varsin saman­näköi­nen. Esimerkiksi englannin sanan about ääntämys on IPAssa [əˈbaut], jossa painomerkki siis ei liity edeltävään vokaaliin vaan seuraavaan tavuun. Monissa muissa ääntämis­merkinnöissä käytetään painomerkkinä akuuttia aksenttia, joka kirjoitetaan painollisen tavun vokaalin jälkeen erillisenä merkkinä ´ (U+00B4), esimerkiksi əba´ut, tai vokaalin päälle, esimerkiksi əbáut.

Sanan sivupaino voidaan IPAssa osoittaa merkillä ˌ (U+02CC, modifier letter low vertical line). Sivupainollisuus on usein ääntämyksen vivahde ja tulkintakysymys. Esimerkiksi sanassa international voidaan tulkita olevan sivupaino ensimmäisellä tavulla, jolloin IPA-merkintä sanalle on [ˌɪntəˈnæʃənəl].

Pitkät vokaalit ja kaksoiskonsonantit

Vokaalin pituus, joka suomessa osoitetaan kahdentamalla kirjain (esim. pitkää e:tä merkitään ee:llä) merkitään IPAssa merkillä ː, joka kirjoitetaan vokaalin jälkeen. Tämä merkki (U+02D0, modifier letter triangular colon), puuttuu useimmista fonteista, ja siksi sen tilalla käytetään usein kaksoispistettä (:). Kaksoiskonsonantteja ei IPAa käytettäessä yleensä käsitetä pitkiksi konsonanteiksi vaan konsonanttiyhdistelmiksi. Niinpä suomen sana luukku kirjoitetaan [luːkku] tai (harvinaisemman tulkinnan mukaan) [luːkːu]. Tavallisempaan kirjoitustapaan varmaankin vaikuttaa se, että suomea kirjoitettaessa ja opetettaessa tulkitaan kaksois­konso­nan­tin osien kuuluvan eri tavuihin (luuk-ku).

Ääntämisen yksityiskohdat

Monet äänteiden erot, joita ei osoiteta eri kielten normaaleissa kirjoitusjärjestelmissä, ilmaistaan IPAssa käyttämällä kokonaan eri merkkejä. Edellä mainittu ovat e:n ja ɛ:n ero on tästä yksi esimerkki. Siinä, kuten monissa muissakin tapauksissa, latinalainen peruskirjain on käytössä IPAssakin, mutta sen ohella on sitä jossain määrin muistuttava merkki, joka tar­koit­taa samantapaista mutta erilaista äännettä. IPAn kirjaimet ovat gemenakirjaimia, mutta jotkin on johdettu latinalaisten merkkien versaalimuodoista, esimerkiksi ʀ, joka tarkoittaa ”ranskalaista r:ää”.

IPAssa on myös koko joukko erilaisia tarkkeita ja lisä­merkkejä, joilla voidaan osoittaa ääntämisen hienompia vivahteita ja erikoisäänteitä osittain hyvinkin tarkasti. Ääntämisohjeissa yms. tavallisimpia niistä ovat ns. aspiraation merkki ʰ (U+02B0, superscript letter small h, korvataan usein yläindeksityylillä esitetyllä h-kirjaimella), ja ns. palatalisaation merkki ʲ (U+02B2, superscipt letter small j). Aiheesta kerrotaan lisää kirjainten H ja J tarinoissa.

IPAn vokaalit

Seuraava taulukko esittää IPAn perusvokaalit. Taulukossa vasemmalta oikealle mentäessä siirrytään etuvokaaleista takavokaaleihin. Ylhäältä alas mentäessä taas siirrytään suppeista (suljetuista) vokaaleista väljiin (avoimiin). Kussakin solussa eli laatikossa voi olla lavea eli illabiaalinen vokaali tai (sulkeissa) pyöreä eli labiaalinen vokaali tai molemmat. Erona on se, että pyöreää vokaalia äännettäessä huulet ovat pyöristyneet.

 

tiukat
etuvokaalit

höllät
etuvokaalit

keskivokaalit

höllät
takavokaalit

tiukat
takavokaalit

suppea

i (y)

ɪ (ʏ)

ɨ (ʉ)

(ʊ)

ɯ (u)

puolisuppea

e (ø)

 

 

 

ɤ (o)

 

 

 

ə (ɵ)

 

 

puoliväljä

ɛ (œ)

 

 

 

ʌ (ɔ)

 

æ

 

ɐ

 

 

väljä

a (Œ)

 

 

 

ɑ (ɒ)

Vokaalien luokittelusta huomattakoon vielä:

Etuvokaaleiksi sanotaan vokaaleja, jotka tuotetaan suuontelon etuosassa siten, että kielen kärki on noussut hiukan perusasemaansa ylemmät. Takavokaalit taas tuotetaan suun taka­osas­sa siten, että kielen takaosa nousee ylös. Keskivokaalit ovat välimuotoja eli tuotetaan suun keskiosassa. Suomen kielessä etu- ja takavokaalien ero on olennainen ns. vokaali­soin­nun takia, ja niiden pitämistä erillään auttaa se, että suomessa ei ole keski­vokaa­leita.

Tiukat vokaalit tuotetaan jäntevämmällä äänne-elinten käytöllä kuin vastaavat höllät vokaalit. Esimerkiksi englannin sanojen beat ja bit olennaisin ero ääntämyksessä on tiukan ja höllän vokaalin ero, vaikka suomalainen usein kuuleekin sen enemmänkin pitkän ja lyhyen vokaalin erona. Käytännössä höllät vokaalit ovat myös hiukan vähemmän suppeita kuin vastaavat tiukat vokaalit.

Suppea ja väljä (aiemmin usein: suljettu ja avoin) vokaalin määritteinä kuvaavat sitä, miten ahdas tai laaja ääntämisväylä. Tämä tarkoittaa sitä väylää, jota kautta ilma kulkee ja joka jää kielen ja kitalaen väliin. Esimerkiksi suomen i:n ja e:n olennaisin ero on siinä, että i:tä lausuttaessa ääntämisväylä on ahtaampi, suppeampi.

Taulukossa mainitut vokaalit ovat tarkemmin kuvattuina seuraavat. Toisessa sarakkeessa on Unicode-koodinumero.

 

Unicode

Selityksiä, esimerkkejä

i

U+0069

suomen i-äänne

y

U+0079

suomen y-äänne

ɪ

U+026A

englannin ”lyhyt i” esim. sanassa bit

ʏ

U+028F

y ruotsin sanassa fylla ja ü saksan sanassa fünf

ɨ

U+0268

venäjän ”taka-i” (oik. keski-i, kyrillinen ы, translitteroidaan y:llä)

ʉ

U+0289

ruotsin u

ʊ

U+028A

englannin ”lyhyt u” esim. sanassa full

ɯ

U+026F

turkin ”taka-i” (kirjoitetaan ı)

u

U+0075

suomen u

ɤ

U+0264

(tulkinnanvaraisesti) viron õ (kuten o mutta ilman huulien pyöristystä)

o

U+006F

suomen o

ə

U+0259

švaa-vokaali, neutraalivokaali, esim. a englannin sanassa about

ɵ

U+0275

edellistä vastaava pyöreä (labiaalinen) vokaali

ɛ

U+025B

”avoin e” esim. ruotsin sanassa väg ja ranskan sanassa mais

œ

U+0153

”avoin ö” esim. ruotsin sanassa höst ja ranskan sanassa fleur

ʌ

U+028C

kuten u brittienglannissa sanassa cup

ɔ

U+0254

”avoin o” esim. brittienglannissa sanassa not

æ

U+00E6

suomen ä

ɐ

U+0250

hiukan epäselvän a:n kaltainen, esim. usein r:n ääntämys saksassa

Œ

U+0152

”hyvin avoin ö” esim. ruotsin sanassa dörr

a

U+0061

ä:tä lähellä oleva mutta ”avoimempi”, esim. ruotsin sanassa kall

ɑ

U+0251

suomen a

ɒ

U+0252

kuten a huulet pyöristettyinä, esim. unkarin lyhyt a

IPAn konsonantit

Seuraava taulukko esittää tärkeimmät IPAn peruskonsonantit. Jako vaakariveille on tehty ääntämistavan mukaan, jako pystyriveille taas ääntämispaikan mukaan. Kussakin solussa voi olla äänteen soinniton ja soinnillinen muunnelma; soinnillinen on sulkeissa.

 

bilab.

labiod.

dent.

alv.

postalv.

retr.

palat.

vel.

uvul.

far.

glott.

klusiili

p (b)

 

t (d)

ʈ (ɖ)

c (ɟ)

k (ɡ)

q (ɢ)

 

ʔ

nasaali

(m)

(ɱ)

(n)

(ɳ)

(ɲ)

(ŋ)

(ɴ)

 

 

tremul.

(ʙ)

 

(r)

 

 

 

(ʀ)

 

 

yksitär.

 

 

(ɾ)

(ɽ)

 

 

 

 

 

frikatiivi

ɸ (β)

f (v)

θ (ð)

s (z)

ʃ (ʒ)

ʂ (ʐ)

ç (ʝ)

x (ɣ)

χ (ʁ)

ħ (ʕ)

h (ɦ)

approks.

 

(ʋ)

(ɹ)

(ɻ)

(j)

(ɰ)

 

 

 

lat. appr.

 

 

(l)

)

(λ)

(ʟ)

 

 

 

Taulukossa mainitut konsonantit ovat tarkemmin kuvattuina seuraavat. Toisessa sarakkeessa on Unicode-koodinumero.

 

Unicode

Selityksiä, esimerkkejä

p

U+0070

bilabiaalinen (huulilla äännettävä) klusiili (umpiäänne, sulkeuma-äänne), kuten suomen p

b

U+0062

edellisen soinnillinen vastine, kuten b englannin sanassa big

t

U+0074

lähinnä alveolaarinen klusiili, so. kielenkärki ja hammasvalli muodostavat sulkeuman

d

U+0064

edellisen soinnillinen vastine, kielenkärki yleensä kuitenkin taempana

ʈ

U+0288

t, jota äännettäessä kielen kärki on kääntynyt taaksepäin, esim. rt riikinruotsin sanassa kort

ɖ

U+0256

edellistä vastaava soinnillinen äänne, esim. rd riikinruotsin sanassa hård

c

U+0063

palataaliklusiili, hiukan kuin tj:n ja kj:n yhdistelmä, esim. ty unkarin sanassa kutya

ɟ

U+025F

edellisen soinnillinen vastine, hiukan kuin ”dj”, esim. gy unkarilaisessa nimessä Nagy

k

U+006B

velaarinen (kitapurjeella eli pehmeällä kitalaella äännettävä) klusiili, kuten suomen k

ɡ

U+0261

edellisen soinnillinen vastine, kuten g englannin sanassa good

q

U+0071

uvulaarinen (kitakielekkeellä äännettävä) klusiili, esim. arabiassa q nimessä Qatar

ɢ

U+0262

edellisen soinnillinen vastine

ʔ

U+0294

glottaaliklusiili (kurkunpääsulkeuma); esim. anna olla saattaa ääntyä [ɑnnɑʔ ʔollɑ]

m

U+006D

bilabiaalinen nasaali (nenä-äänne), kuten suomen m

ɱ

U+0271

labiodentaali eli alahuulen ja hampaiden avulla äännettävä, esim. usein n sanassa info

n

U+006E

dentaalinen nasaali, kuten suomen n

ɳ

U+0273

retrofleksinen nasaali: kielenkärki kaartuu taaksepäin; esim. rn riikinruotsin sanassa barn

ɲ

U+0272

palataalinen eli kitalakea vasten ääntyvä nasaali, hiukan kuten nj, esim. espanjan ñ

ŋ

U+014B

äng-äänne, esim. suomessa n sanassa kenkä

ɴ

U+0274

uvulaarinen nasaali, t.s. kurkunpää sulkee ilmavirran niin, että se ohjautuu pääosin nenään

ʙ

U+0299

bilabiaalinen tremulantti eli täryäänne, ”huulien päristys”, kuten lausuttaessa ”ptruu!”

r

U+0072

tavallinen r, täry-r, kuten suomessa

ʀ

U+0280

kurkunpäässä ääntyvä täry-r, ”ranskalainen r”

ɾ

U+027E

yksitäryinen r, ”kevyt-r”, kuten usein amerikanenglannissa

ɽ

U+027D

yksitäryinen retrofleksinen r, siis ”kevyt-r”, jossa kielenkärki kaartuu taaksepäin

ɸ

U+0278

frikatiivi eli spirantti eli hankausäänne, joka tuotetaan huulilla, ”huuli-f”

β

U+03B2

edellisen soinnillinen vastine, esim. b espanjan sanassa saber

f

U+0066

alahuulella ja ylähampailla tuotettava hankausäänne, kuten englannin f

v

U+0076

edellisen soinnillinen vastine, kuten englannin v

θ

U+03B8

soinniton dentaalispirantti, kuten englannin soinniton th (esim. sanassa think)

ð

U+00F0

soinnillinen dentaalispirantti, kuten englannin soinnillinen th (esim. sanassa the)

s

U+0073

soinniton sibilantti, esim. s englannin sanassa see ja (varauksin) suomen s

z

U+007A

soinnillinen sibilantti, esim. englannin z sanassa zero

ʃ

U+0283

suhu-s, suomen oikeinkirjoituksen š, englannin sh

ʒ

U+0292

soinnillinen suhu-s, suomen oikeinkirjoituksen ž, ranskan j

ʂ

U+0282

retrofleksinen s-mäinen äänne, esim. rs riikinruotsin sanassa kors

ʐ

U+0290

edellisen soinnillinen vastine

ç

U+00E7

palataalinen frikatiivi, t.s. kielen ja kitalaen välissä voimakas hankaus, saksan ”ich-äänne”

ʝ

U+029D

edellisen soinnillinen vastine

x

U+0078

velaarinen frikatiivi: kielen ja kitapurjeen välissä voimakas hankaus, saksan ”ach-äänne”

ɣ

U+0263

edellisen soinnillinen vastine, esim. g espanjan sanassa pagar

χ

U+03C7

kitakielekkeellä äännettävä hankausäänne, esim. j:llä merkitty äänne espanjassa

ʁ

U+0281

edellisen soinnillinen vastine, ”hankaus-r”, ranskalaisen r:n yksi yleinen vaihtoehto

ħ

U+0127

faryngaalinen, nielussa ääntyvä hankausäänne, esiintyy mm. arabiassa

ʕ

U+0295

edellisen soinnillinen vastine, myös arabiassa

h

U+0068

glottaalinen eli kurkunpäässä ääntyvä hankausäänne, suomen h

ɦ

U+0266

edellisen soinnillinen vastine, usein suomen vokaalienvälinen h (esim. sanassa viha)

ʋ

U+028B

approksimantti eli lähestymä-äänne, jossa alahuuli lähestyy, mutta ei kosketa hampaita; suomen v:n tavallisin ääntämys

ɹ

U+0279

eräänlainen r, jossa kielen kärki vain lähestyy hammasvallia, esim. amerikanenglannissa

ɻ

U+027B

retrofleksinen approksimantti, s.o. kielen kärki kaartuu taaksepäin ja lähenee kitalakea

j

U+006A

palataalinen approksimantti, suomen j

ɰ

U+0270

velaarinen approksimantti, s.o. kieli lähestyy kitapurjetta eli pehmeää kitalakea

l

U+006C

lateraalinen approksimantti (ilma virtaa kielen sivuitse), dentaalisena, suomen l

ɭ

U+026D

retrofleksinen l-äänne, esim. riikinruotsin rl

λ

U+03BB

palataalinen lateraalinen approksimantti, hiukan kuin lj, esim. espanjan ll

ʟ

U+029F

velaarinen lateraalinen approksimantti

Jotkin IPA-merkeistä ovat kreikkalaisia kirjaimia (esimerkiksi lambda λ), jotkin taas kreik­ka­lai­sis­ta kirjaimista muodostettuja, mutta Unicodeen erikseen koodattuja merkkejä (esi­mer­kik­si ”latinalainen gamma” ɣ, joka tulkitaan eri merkiksi kuin kreikkalainen gamma γ). Tässä ei ole mitään selvästi hahmotettavissa olevaa logiikkaa.

Usein – osittain myös tässä esityksessä – käytetään yleisnimitystä dentaali (hammas­äänne) äänteistä, jotka voidaan tarkemmin jakaa varsinaisiin dentaaleihin (kieli koskettaa tai lähenee ylähampaiden takaosaa), alveolaareihin (kieli on yhteydessä ylähampaiden yllä olevaan hammasvalliin) ja postalveolaareihin (kieli koskettaa hammasvalliakin taempana olevaa kitalaen osaa). Kaavioon on merkitty esimerkiksi t ja d laajassa mielessä dentaalisiksi, koska niiden ääntämys voi vaihdella laajalla alueella. Käytännössä esimerkiksi suomen t on yleensä selvästi dentaalinen suppeassa mielessä ja d sen sijaan alveolaarinen.

Taulukossa käytetyn kaavion ulkopuolelle jäävät mm. seuraavat äänteet:

w (U+0077), soinnillinen labiaalis-velaarinen approksimantti, siis äänne, jossa huulet lähestyvät toisiaan mutta eivät sulkeudu ja kieli on lähellä kitalakea; esimerkiksi englannin w:llä merkitty äänne

ʍ (U+028D), edellistä muistuttava soinniton frikatiivi eli hankausäänne (siis soinniton labiaalis-velaarinen frikatiivi), hiukan kuin wh; eräiden ääntämistapojen mukaan englannin wh:llä merkitty äänne

ɥ (U+0077), soinnillinen labiaalis-palataalinen approksimantti, siis äänne, jossa huulet lähestyvät toisiaan ja samalla kieli lähestyy kitalakea, jolloin syntyy y-mäinen vaikutelma; esimerkiksi ranskan sanan huit alussa.

IPAn tarkkeet

Sekä perusvokaaleihin että -konsonantteihin voidaan liittää tarkkeita, jotka kuvaavat ään­tä­myk­sen yksityis­kohtia. Tarke tulee perusmerkin ylle, alle tai oikeaan yläkulmaan. Seu­raa­vas­sa esitetään eräitä IPAn tarkkeita, jotka suomalaisesta näkökulmasta tärkeitä, koska niillä voidaan kuvata Suomessa usein opiskeltujen kielten äänneilmiöitä. Tarkkeet esitetään esi­merkki­kir­jai­meen, nimittäin vokaaliin a tai konsonanttiin t tai d, liittyvinä:

– ã nasaalisuus (ääntäminen nenän kautta)
–  r-sävyisyys eli roottisuus (kieli on hiukan r:n ääntämistä muistuttavassa asennossa)
– aspiraatio (”hankaava”, h:n tapainen laukeama)
– t’ ejektiivisyys (kurkunpää nousee nopeasti ylöspäin, mikä vauhdittaa ilman kulkua)
– palatalisaatio (kieli lähellä kitalakea j-mäisesti)
– labialisaatio (huulien pyöristys)
– d̥ soinnittomuus (esim. viron d: ääntämispaikka kuten d:ssä mutta soinniton kuten d)

Tavunraja voidaan haluttaessa osoittaa IPAssa pisteellä. Esimerkiksi suomen sanan luen kaksi­tavui­nen ääntämys voidaan merkitä [lu.en] Toisaalta voidaan vokaalin alle merkityllä ylöspäin osoittavalla kaarella (combining inverted breve below, U+032F) osoittaa, että vokaali muodostaa diftongin viereisen vokaalin kanssa eli vokaalien välissä ei ole tavunrajaa. Esimerkiksi suomen sanan luen kaksi eri ääntämystä, kaksitavuinen ja yksitavuinen, voidaan osoittaa merkinnöillä [lu.en] ja [lue̯n].

Konsonantin alla olevalla pienellä pystyviivalla (combining vertical line below, U+0329) voidaan osoittaa, että konsonantti on tavuamuodostava (syllabic) eli hoitaa vokaalin tehtävää. Esimerkiksi englannin sanan certain ääntämys amerikkalaisen ”standardi­ääntä­myk­sen” (General American) mukaan kirjoitetaan [sɹ̩tʔn̩], joten siinä ei ole yhtään varsinaista vokaalia, vaan siinä eräänlainen r (approksimantti-r) ja n – jotka ovat luonteeltaan melko lähellä vokaaleja – toimivat tavuamuodostavina.

Lisätietoja IPAsta on IPA-järjestön International Phonetic Association sivustossa, jossa on mm. IPA-merkistön täydellinen kuvaus. Sivulla The International Phonetic Alphabet in Unicode kuvataan IPAn suhdetta Unicodeen, ja sivulla Easily confused phonetic symbols kuvataan eräitä helposti toisiinsa sekoitettavia IPA-merkkejä, kuten θ ja ɵ.

Palatalisaatio

Palatalisaatio eli palatalisoituminen eli palataalistuminen tarkoittaa konsonantin ääntymistä niin, että kielen keski­osa on lähellä kita­lakea (latinaksi palatum). Ilmiö esiintyy muun muassa virossa, venäjässä ja osassa suomen murteita. Esimerkiksi suomen yleis­kielen sanan susi vastineena voi murteessa olla [susʲ], josta siis puuttuu loppu-i ja toinen s on palatalisoitunut.

Palatalisaatiosta on kielitieteessä käytetty sanaa liudennus, mutta nykyisin sanan merkitys on hämärtynyt: liudentuminen tarkoittaa yleensä heikentymistä, huonontumista tms. Sel­lai­ses­ta palatalisaatiossa ei suinkaan ole kyse, vaan ääntämyksessä on pikemminkin jotain lisää.

Palatalisaatiossa tai palataalisuudessa on tavallaan useita eri asteita, joita voidaan merkitä seuraavasti (esimerkkiäänteenä l-äänne):

– lj jossa l ja j ääntyvät erikseen ja kielen asento muuttuu ääntämisen aikana, vaikka j jonkin verran palatalisoikin l:ää. Esimerkiksi suomen sanassa vilja.

– lʲ jossa l ääntyy selvästi palatalisoituneena eikä erillistä j:tä äänny. Esimerkiksi l (л) venäjän sanassa jesli (если).

– λ jossa ääntyy palataalinen äänne, jossa kieli on hyvin lähellä kitalakea ja joka muutoin muistuttaa l:ää. Näin ääntyy mm. ll usein espanjan ääntämyksessä (esim. sanassa paella) ja lh portugalissa; tosin espanjan ll ääntyy murteissa muillakin tavoin, kuten j-äänteenä.

Edellä mainituista tyypeistä viimeinen, palataaliset konsonantit, muodostavat oman ryhmänsä, jota yhdistää ääntämispaikka (kitalaki) ja jotka saattavat merkittävästi poiketa ääntämistavaltaan samoista palatalisoituneista konsonanteista. Esimerkiksi palataali­klusiili [c] on tavallaan sekä palatalisoituneen t:n että palatalisoituneen k:n täysin palataalinen vastine.

Käytännössä erilaisten palataalisuuksien merkintä on kirjavaa. Lisäksi palatalisoituneen ja palataalisen äänteen ero on osittain tulkintakysymys. Esimerkiksi italian sanan aglio ’valkosipuli’ ääntämystä saatetaan kuvata [aljo], [alʲo] tai (oikeimmin) [aλo], osittain senkin mukaan, mitä merkkejä pystytään käyttämään tai millaisia merkintöjä lukijan oletetaan ymmärtävän.

IPA-Ascii

IPA-merkistö sisältää paljon sellaisia merkkejä, joita ei ole useimmissa fonteissa ja joiden kirjoittaminen tietokoneella on hankalaa. Tämän takia IPAsta on kehitetty muunnelmia, joissa tullaan toimeen paljon suppeammalla merkistöllä, yleensä Ascii-merkeillä. Tällaisia muunnelmia on useita, mm. eräillä Internetin kieliaiheisilla keskustelufoorumeilla – joilla merkistö täytyy yleensä rajoittaa Asciihin – käytetty IPA-Ascii, joka on kuvattu määrittelyssä Representing IPA phonetics in ASCII.

Esimerkiksi edellä mainittu sanan international ääntämyksen IPA-kuvaus ɪntəˈnæʃənəl on IPA-Asciilla kirjoitettuna Int@'n&Sn@n@l.

Suomalais-ugrilainen tarkekirjoitus

Suomensukuisten kielten tutkimuksessa on pitkään käytetty erityistä suomalais-ugrilaista tarkekirjoitusta (SUT), joka sopii erityisesti näiden kielten ääntämyksen kuvaamiseen ja joka on muodostunut tieteenalan perinteeksi. Siitä on käytetty myös englanninkielistä nimitystä Fenno-Ugrian Phonetic Alphabet ja lyhennettä FUPA.

SUT on osittain lähempänä suomen kirjoitusjärjestelmää kuin IPA. Muun muassa ä, ö, š ja ž tarkoittavat samoja äänteitä kuin suomen kirjoituksessa. Mukana on myös muista aakkos­tois­ta otettuja kirjaimia, osittain vähän erikoisella tavalla. Äng-äännettä merkitään eetalla (η), soinnillista dentaalispiranttia (IPA: ð) deltalla (δ), ja soinnittoman dentaali­spirantin merkkinä (IPAssa theeta θ) on theetan erityisestä kirjoitusasusta muodostettu theetasymboli ϑ (U+03D1).

Nyttemmin tämä tarkekirjoitusjärjestelmä on kuvailtu myös nykyisen tietotekniikan käsitteitä käyttäen eli määritellen merkkien Unicode-arvot. Tämä työ on vielä osittain kesken, vaikka valtaosa merkeistä on jo määritelty Unicodessa. Tässä yhteydessä on myös, tavallaan poliittisista syistä, siirrytty käyttämään nimitystä uralilainen tarkekirjoitus, englanniksi Uralian Phonetic Alphabet, lyhennettynä UPA. Uralilaisiin kieliin luetaan suomalais-ugrilaisten kielten lisäksi joitakin niiden etäisiä sukukieliä, joiden puhujamäärä on pieni, mutta kieli­histo­rial­li­nen merkitys huomattava.

UPAa käytetään paitsi suomalais-ugrilaisten kielten tutkimuksessa ja kielitieteellisessä opetuksessa myös yleistajuisiksi tarkoitetuissa kirjoituksissa suomesta ja sukukielistä. Silloin yleensä kirjassa selostetaan siinä käytetyt merkinnät, koska niitä ei voi olettaa yleisölle tutuiksi.

UPA käyttää vielä enemmän tarkkeita kuin IPA. UPA-tekstissä saattaa olla esimerkiksi kaksi tarketta merkin alla ja kaksi sen yläpuolella. UPAn kirjoittaminen tietokoneella onkin hanka­laa, ellei käytettävissä ole ohjelmaa, jossa UPAn erityisvaatimukset on otettu huomioon. Yhtä ratkaisua kuvailee verkkosivu Suomalais-ugrilainen tarkekirjoitus (SUT) ja näppäimistö­asettelu sille

Englanninkielisten teosten ääntämismerkinnät

Englanninkielisessä maailmassa ääntämisohjeet esitetään – ainakin yleistajuisiksi tarkoite­tuis­sa teoksissa – useimmiten kirjoittamalla sanan ääntämys käyttämällä kirjaimia ja kirjain­yhdistelmiä, joilla ajatellaan olevan ”tyypilliset” englannin mukaiset äännearvot. Esimerkiksi suhuässä merkitään yleensä yhdistelmällä ”sh”, ja yhdistelmällä ”ee” saatetaan merkitä suppeaa (ja pitkää) i-vokaalia kuten englannin sanoissa see, feed jne.

Tällaiset merkintätavat ovat englantia äidinkielenään puhuville helpommin ymmär­ret­tä­vis­sä kuin IPA, mutta kovinkaan tarkkaan ja varmaan ääntämyksen esit­tä­mi­seen niillä ei päästä. Lisäksi käytössä on hyvin monia erilaisia järjestelmiä. Jos englannin­kielisessä teoksessa on ääntämismerkintöjä, on syytä katsoa merkintätapojen selitykset, sillä on hyvin mahdollista, että kyseessä on kirjan kirjoittajan tai kustantajan ikioma järjestelmä.

Lisäksi englanninkielisessä maailmassa käytetään myös foneettisia järjestelmiä, joissa ääntämystä kuvataan osittain tarkkeiden ja lisämerkkien avulla. Seuraavassa on esimerkkinä tästä Merriam-Webster-sanakirjan (laaja yksikielinen englannin sanakirja) verkkoversion www.m-w.com ääntämismerkintöjen selitysten keskeinen osa:

\&\ as a and u in abut

\&\ as e in kitten

\&r\ as ur/er in further

\a\ as a in ash

\A\ as a in ace

\ä\ as o in mop

\au\ as ou in out

\ch\ as ch in chin

\e\ as e in bet

\E\ as ea in easy

\g\ as g in go

\i\ as i in hit

\I\ as i in ice

\j\ as j in job

\[ng]\ as ng in sing

\O\ as o in go

\o\ as aw in law

\oi\ as oy in boy

\th\ as th in thin

\th\ as th in the

\ü\ as oo in loot

\u\ as oo in foot

\y\ as y in yet

\zh\ as si in vision

Merriam-Websterin järjestelmässä siis käytetään tarkkeellisia merkkejä ä ja ü, joilla on aivan eri merkitys kuin suomessa. Lisäksi siinä käytetään &-merkkiä & sekä tavallisena että ylä­indeksi­tyylil­lä kirjoitettuna (&), hakasulkeita [ ] ja alleviivausta sekä gemenan ja versaalin eroa. Järjestelmä on sekavan tuntuinen mutta sen opetelleille käytännöllinen.

Esimerkiksi international-sanan ääntämyksen Merriam-Webster esittää seuraavasti: "in-t&r-'nash-n&l, -'na-sh&-n&l. Tässä yhdysmerkit osoittavat tavurakenteen, ' osoittaa seuraavan tavun pääpainolliseksi ja " sivupainolliseksi. Ääntämyksestä siis kuvataan kaksi vaihtoehtoa. Amerikkalaisen ääntämyksen mukaisesti on r-kirjain osoitettu ääntyväksi, r-kirjaimella merkityksi; se kuitenkin on eri äänne kuin suomen r, kuten R-kirjaimen tarinassa kerrotaan.