Voitaisiinko rumat rivija-
ot vihdoin kyseena-
laistaa?

Terho Itkonen
Kielikello 4/1992.

Vuoden 1970 seuduissa alkoi useampaa kuin yhtä lukijaa askarruttaa uudenlainen ilmiö: kirjoissa, lehdissä ja muissa painatteissa oli ruvennut näkymään rivijakoja, joita hiukankaan oppia saanut latoja ei ennen olisi tehnyt. Kirjoituksessaan ”Omituista tavujakoa” (Virittäjä 1970 s. 512–513) sai Veikko Ruoppila aiheen ihmetellä, olivatko sellaiset jaot kuin ilmastointia- siat, käsia- laa tai nimeno- maan, maana- lainen tai sama- naikainen, maa- nosamme peräisin ladontatekniikan muutoksesta vai vain huolimattomasta korjausluvusta. Marjatta Vasaran vastaus hänen kirjoituksessaan ”Tavataanko yök- lubilla?” (Virittäjä 1971 s. 114–115) oli: molemmista. Perimmäisenä syynä olivat ATK-alan asiantuntijoiden laatimat tietokoneladonnan ohjelmat. ”Tarkistus on korjauslukijoiden huolena”, hän jatkoi. ”Mutta heille tämä virhe on niin uusi, etteivät he osaa sitä vielä tehokkaasti tarkkailla.”

Tuon jälkeen siirtyivät kaikki Suomen kirjapainot tietokoneladontaan noin kymmenessä vuodessa, kahdeksankymmenluvun alkuun mennessä. Ruoppilan ja Vasaran ajatustenvaihdosta on kulunut jo kaksikymmentä vuotta. Sen muistoa verestääkseni otin silmäilläkseni, miten asia hallitaan vaikkapa parissa hyvämaineisessa ja laajalti luetussa aikakauslehdessä. Olen lukenut läpi kummankin 1. numeron vuodelta 1992.

”Alka- en”, ”alu- eet” ja ”puuraa- ka-aine”

Ensimmäinen lehdistä tuntuu suurin piirtein hallitsevan asian. 60-sivuisesta numerosta osui silmään vain muutama rike: yhdysmerkki on sattunut vokaalien väliin sellaisissa tapauksissa kuin alka- en, tärke- ää, ylijäämäenergi- aa, alu- een, dyynialu- eet, päävastuualu- eenaan, Urugu- ayn.

Vokaaliparien tavuttamisessa on tietysti aste-eroja. i-loppuiset parit ovat miltei aina (ensi tavua edempänä aina) diftongeja, ja jo tietokoneohjelmat estävät niiden jakamisen kahdelle riville. Miltei yhtä huonolta jako tuntuu u, y -loppuisissa vokaalipareissa: vapa- utua, tila- ukset, määrä- ys. Myös tällaisissa tapauksissa on diftonginen ääntämys yleistä tai yksinomaistakin. Tärkeintä on nyt kuitenkin muistaa se vanha typografinen käytänne, ettei eri riveille mielellään jaeta muitakaan vokaaliyhtymiä, sellaisia kuin äskeisissä esimerkeissä. Jakoa ”tavallisesti vältetään”, kuten Osmo Ikola asian ilmaisee Nykysuomen käsikirjassaan. Ennen 1970-lukua ilmestyneestä painotekstistä sitä tuskin tapaa muuten kuin satunnaisesti, eräänlaisena hätäkeinona.

Kaikkien vokaalijonojen säilyttämiseen rivityksessä ehyinä on käsittääkseni aivan järkevä peruste. Vaikka aapisesta alkaen on opittu tavaamaan ra-ossa, korke-at jne., niin tällaisten vokaaliyhtymien ääntämys on yleisesti hyvin legatomainen ja lähenee helposti diftongia. Rivijako maksa- essa töksähtää, vaikka maksa- massa on luonnollinen, ja rivinloppuisen jakson uppo- jälkeen lukijan silmät hiukan rävähtävät, kun jatkoksi seuraavan rivin alussa ei olekaan si, rikas, tukki tai muu semmoinen vaan an, aa tai amassa. Vielä suurempi on rävähdys, jos rivin alussa seuraa utua, udun tai umassa.

Tavutus vokaalien välistä tässä ensimmäisessä aikakauslehdessä on ehkä hiukan ylittänyt kohtuuden rajat, mutta tuskin pahasti. Rivinloppuisista tavuviivoista töksäyttää lukijaa kaikkiaan joka tuhannes, eikä joukossa ole yhtään varsinaisesti luvatonta tapausta. Luvallisuuden rajoissa pysyy niukasti sellainen yhdyssanankin jako kuin puuraa- ka-aineesta. Se panee kuitenkin muistuttamaan, että jako yhdysosien rajalta on sanahahmon selventämiseksi aina parempi kuin jako tavun päässä tuosta rajasta – vanha kultainen ohje, joka taitaa jo olla unohtumassa.

”Kau- an”, ”tunteeno- mainen” ja ”ylio- piston”

Toisessa lukemassani aikakauslehdessä rivitystapa on melkoista huolettomampaa. Yhdysmerkin sijoitusta vokaalien väliin ei ole vältetty tavallisesti, tokko ollenkaan, kun suunnilleen joka kahdessadas rivinloppuinen yhdysmerkki 64-sivuisessa numerossa on tämmöinen: ja- on, vä- estönkasvun, toimitta- essa, korke- ammat, tärke- ämpi, lyhy- ellä, riippu- en, puhu- essaan, lii- an, kau- an, komissi- ota, spesi- alisteille, versi- osta, liittovalti- osta, Torni- onjokilaakson, asi- antuntijoiden, oppositi- on, filosofi- an, sopimusvalti- ot, traditi- osta, ide- oiden, asi- oissa, tosiasi- oiden, suuryhti- öiden, elämänalu- eilla, uteli- aasti, intellektu- aalista, oike- aan, vastustaji- aan, utopi- aa, tarjo- aa, hävi- ää. Erään palstan alin rivi päättyy sanoihin että markkinatalous tuho-, ja seuraavan palstan ylin rivi alkaa sanoilla aa luonnonvarat.

Tuoreeksi vahvistukseksi Ruoppilan 21 vuotta sitten tekemille havainnoille liittyvät joukkoon tapaukset, joissa yhdyssanan alkuosan loppuvokaali on pudotettu alemmalle riville tai (tavallisemmin) jätetty jälkiosan alkuvokaali yksikseen ylemmän rivin loppuun: valti- omiehiä; jäsenyysa- nomus, talouse- lämän, tunteeno- mainen, hyökkäysa- seiksi, kyseena- laista, erino- maista, elino- losuhteiden; ylio- piston, yhdistelmäo- pintoja, sosiaalia- pua. Vieraskielisten nimien tavutuksesta suomalaisessa tekstissä ei Ruoppilalla ollut havaintoja. Vuonna 1992 lehtemme taivuttaa Buc- kley ja Zwisc- heneuropa.

Onko tekniikka kehitettävissä?

Jatkuvasti näyttää pitävän paikkansa Ruoppilan epäilemä ja Vasaran varmistama asiaintila: huonoa rivijakoa synnyttämässä ovat huonot rivitysohjelmat. Milloinhan kaikki Suomen kustantajat ja kirjapainot oppivat vaatimaan teettämiltään tai ostamiltaan tietokoneohjelmilta sitä, että ne normaalisti – ilman mahdollisia lisäkäskyjä – hylkäävät jaon kahden vokaalin välistä, elleivät nämä kuulu eri vokaalisointuluokkiin? Pelkästään tämä yksinkertainen parannus takaisi keskimäärin paljon lukukelpoisempaa ja silmälle mieluisempaa tekstiä kuin monet nykyiset ”sallivat” ohjelmat.

Vähäisin lisäsäännöin ohjelma olisi edelleen kehitettävissä. Vokaalisointuluokkia koskeva varaukseni viittasi tietysti sellaisiin tapauksiin kuin poltto- öljy ja yhdistelmä- opinnot. Nämä ovat aina yhdyssanoja, ja siksi jako vokaalien välistä on oikea. Sääntöä voitaisiin laajentaakin: aina kun viimeinen ei-neutraali vokaali ennen kahden vokaalin rajaa kuuluu eri vokaalisointuluokkaan kuin rajaa seuraava ei-neutraali vokaali, jako osuisi tuolle rajalle. Siten mahdollistuisivat poltto- öljyn ja yhdistelmä- opintojen lisäksi esimerkiksi yli- opisto (y – o), käsi- ala (ä – a), koti- etsintä (o – ä), Kauko- itä (o – ä). Muitakin varokeinoja voi ajatella, mutta esimerkiksi ”valti- omiehiin”, ”sosiaalia- puun” ja ”kotio- pettajaan” eivät ohjelmissa juuri tehoa muut kuin sanoittaiset poikkeukset.

Suunnittelijoiden mietittäväksi jää, kuinka pitkälti ohjelmia voidaan raskauttaa erikoissäännöin. Edellä yhdyssanoja käsitellessäni en ole puuttunut esimerkiksi alkuosan loppukonsonantin ongelmaan (”kanna- notto”, ”kaivo- saukko”), jolle periaatteessa olisi tarjolla useitakin pitkälle auttavia ratkaisuja. Selvää joka tapauksessa on, että aukotonta ohjelmaa ei ole eikä tule olemaankaan. Sen tiellä ovat jo teksteissä usein esiintyvät vieraskieliset sanat mutta usein myös omien yhdyssanojen odottamaton temppuilu. Kun pääkaupungin ruotsalaislehden ladontaohjelmassa pantiin esiliite mot erikoisasemaan (tavoitteena oikea tavutus sellaisissa kuin mot- stånd, mot- argument, mot- åtgärd), niin tuloksena oli myös mot- iverad. Kun suuri suomalainen kustantamo antoi erikoisaseman yhdyssanan jälkiosalle auto (tavoitteena oikea tavutus: koululais-, sairas-, yksityis- auto), niin arvokkaassa historiateoksessa on tahatonta hupia: rautakaudella käytettiin pronssikaudelta periytyneitä röykkiöh- autoja. Mahdollisten ”ruumish- autojen” yleistyminen rautakauden lopussa lienee jäänyt kirjassa tarkemmin kuvaamatta.

Ikävä kyllä ei käytännössä aina selvitä silläkään, että väärin rivitetty kohta korjataan vedokseen tehdyn merkinnän mukaan. Automatiikka tuottaa usein korjauslukijan painajaisen: yhdenkin kirjaimen poisto tai lisäys voi ruveta vyöryttämään myöhempiä rivejä, seurauksena uudet jakovirheet kertaalleen jo oikein tulostuneissa tekstijaksoissa. Asiaa auttaisi niin yksinkertainen ja kirjapainojen hallinnassa oleva keino kuin keskimääräisten sananvälien tehokas ennakkosäätö. Mitä enemmän rivillä normaalisti on valmista ”välitilaa”, sitä helpompi siihen on silmää loukkaamatta mahduttaa pari ylimääräistä kirjainta – ja sopii lisätä: sitä miellyttävämmältä ladelma muutenkin näyttää silmään, jollei tyhjää ole aivan ylettömästi. Useimmissa vieraskielisissä teksteissä tuota välitilaa kertyy sanojen pienen keskipituuden tähden riviä kohti paljon enemmän kuin suomalaisissa teksteissä; kapealla englanninkielisellä sanomalehtipalstalla on keskimäärin nelisen sananväliä, ruotsinkielisellä kolme neljä, suomenkielisellä vain kaksi kolme. Koholadonnan aikaan asia ratkaistiin Suomessa sillä, että kaikki tekstit ladottiin nykyistä (ja englantilaistyyppistä) hiukan isommin sananvälein. Näin syntynyt teksti on paitsi silmää lepuuttavan väljää myös helpompaa korjata kuin useat nykyiset sulloladokset.

Lehti ei synny ilman korjauslukua

Tekniikassa on siis kehittämisen varaa. Silti korjausluku pysyy jatkuvasti välttämättömänä osana lehden toimitustyötä. Edellä tarkastelemani aikakauslehdet on nähtävästi ladottu samoin tietokoneohjelmin, koskapa ne ovat saman kirjapainon tekoa. Joutuu siis ainakin korjausluvun osalta päättelemään, että jälkimmäisen toimittamisesta on huolehdittu huonommin kuin aluksi tarkastelemani lehden.

Vuonna 1970 Veikko Ruoppilan vaatimaton loppuponsi tavutuksesta kuului näin: ”Joka tapauksessa lehtien toimitussihteerien olisi kiinnitettävä huomiota asiaan, niin ettei ainakaan suoranaisia virheitä pääsisi syntymään.” Kehityksen nykyvaiheessa sopinee jo esiintyä vaativamminkin ponsin. Uusien tekniikkojen ansiosta typografisella kulttuurilla on meidän päivinämme suotuisammat lähtöasemat kuin koskaan ennen. Miksi jättää se siis oman onnensa nojaan niiltä vähäisiltä osin, joita kone ei yksin pysty hoitamaan?


Tämä dokumentti kuuluu kokoelmaan "Ohjeita ja tietoa suomen kielestä (aineistoa Kielikello-lehdestä)".
Siirretty Webiin v. 1995. Tarkistettu 2003-05-14 ja 2006-01-11.