Kielikello 4/1992

”Varmin tunnistuskeino on sormenjäljet”
Lisää predikatiivilauseiden alalta

Terho Itkonen

Kielikellon 2. numerossa s. 18–19 Marja Lehtinen kertoi, että Perussanakirjan toimitus oli pyytänyt suomen kielen lautakunnan kannanottoa tällaiseen pulmaan: sopiiko kirjoittaa yhtä hyvin Uudistuksen pahin este oli ennakkoluulot kuin Uudistuksen pahin este olivat ennakkoluulot? Tavanomaisen lauseenjäsennyksen mukaan lauseenalkuinen sanaliitto uudistuksen pahin este on predikatiivi, ja jos yksikkö melko yleisen käytännön mukaisesti hyväksyttäisiin, tultaisiin siihen erikoisuuteen, että predikaattiverbi tällaisessa lauseessa noudattaisi predikatiivin eikä subjektin lukua.

Lautakunta oli käsitellyt asiaa loppuvuonna 1991 ja hyväksynyt yksikön. Sen mukaisesti Perussanakirjan II osaan on sitten otettu olla-verbin kohdalle esimerkki Uudistuksen pahin este olivat t. oli ennakkoluulot.

Kannanotossaan lautakunta tuli yhtyneeksi jo aiemmin tehtyyn ratkaisuun. Otin saman asian puheeksi kielilautakunnassa syksyllä 1975, ja lautakunta hyväksyi monikon rinnalle yksikön. Tämä ratkaisu on julkaistuna kohta sen jälkeen ilmestyneessä kirjassani Näillä näkymin s. 116 ja Virittäjän ”Kielemme käytäntö” -osastossa 1977 s. 244. Saman mukaisesti olen esittänyt asian sitten myös Kielioppaassani (1. painos 1982, s. 80): Varmin tunnistuskeino ovat t. on sormenjäljet, Presidentin tulikoe olivat t. oli idänsuhteet. Jos joissakin muissa teoksissa on viime aikoina selvitetty asiaa toisin, niiden tekijöiltä on ehkä jäänyt huomaamatta lautakunnan kanta.

Jutulla on esihistoriansakin. Aikoinaan paljon käytetyssä E. N. Setälän - Kaarlo Niemisen Suomen kielen oppikirjassa (1. painos 1939, s. 163) yksikkö jo esitettiin hyväksyttävänä: Paras esimerkki tästä on (myös: ovat) kansainvaellukset, Ensimmäinen tehokas tulensaantiväline oli tulukset. Tämä (Niemisen) kannanotto ei kai aikoinaan ole kuitenkaan saanut yleistä puoltoa. Minua rohkaisi tyypin vapauttamiseen se huomio, että ”subjekti” ja ”predikatiivi” pyrkivät eräissä muissakin lausetyypeissä kääntymään nurin, jos vain lauseen alussa, sen teemaosana on ”predikatiivi” eikä predikatiivilauseiden normaaliin tapaan ”subjekti”. ”Predikatiiviin” liittyy tällöin tavallisesti jokin rajoittava (superlatiivinen tms.) attribuutti aivan kuten tämän kirjoitelman otsikkonakin olevassa lauseessa. Pari näytettä:

Hän totesi räikeimmän esimerkin olevan Kouvolan lääkäritalon rakentaminen. (Referatiivisen lauseenvastikkeen ”subjekti” rakentaminen nominatiivimuotoinen, ”predikatiivi” räikeimmän esimerkin genetiivimuotoinen.)

Hän kertoi lounaan suosituimman lajin olevan juuri nämä kansalliset herkut. (Samantapainen esimerkki, numerussuhteiltaankin samaa tyyppiä kuin otsikkolause. Vrt. Suosituin laji oli kansalliset herkut.)

Edellä olen pannut ”subjektin” ja ”predikatiivin” lainausmerkkeihin. Kuinka tällaiset lauseet sitten olisi jäsennettävä, ja riittääkö suomen kieliopin tavanomainen käsitteistö niitä kuvaamaan? Pohdiskelin asiaa 1969 Paavo Siron juhlakirjassa (Acta Universitatis Tamperensis A 26) kirjoituksessa ”Katson minulla olevan oikeus”. Puhuin siinä predikatiivilauseen ”prototyypistä”, jonka ”sanajärjestys on subjekti [se josta jotain sanotaan] - kopula - predikatiivi [se mitä subjektista sanotaan]”.

Prototyyppisen predikatiivilauseen ominaisuuksia on tietysti muitakin kuin sanajärjestys. Toisaalta on lauseita, jotka sanajärjestykseltään tai muissa suhteissa poikkeavat prototyyppisistä predikatiivilauseista enemmän tai vähemmän. Tällaisia ovat nyt käsitellyt tapaukset ja useat muutkin. Sikäli kuin niitä kuvattaessa puhutaan subjektista ja predikatiivista, kyseessä eivät liioin ole prototyyppiset subjektit ja predikatiivit. Marja Lehtisen ajatukset näyttävät kulkevan samaan suuntaan. Valaisevasti on nimenomaan subjektiksi käsittämisen pulmia käsitellyt myös Auli Hakulinen hänen mainitsemassaan kirjoituksessa, samoin Pentti Leino kirjoituksessaan ”Miten suhtautua subjektiin?” (Suomen kielittieteellisen yhdistyksen julkaisussa Lauseenjäsennyksen perusteet, 1982) ja viimeksi Lea Laitinen väitöskirjassaan Välttämättömyys ja tekijä (1992).

Erilaiset prototyypit ovat vakiintuneet kieliopillisen ajattelun kannattimiksi - tai kahleiksi - useammin kuin luulisikaan. Jos niihin koneellisesti nojaudutaan, tuloksena on helposti luokitusvaikeuksia ja mm. lauseenjäsennyksessä paljastuvia käytännön hankaluuksia. Toisinaan tuloksena voi olla myös tarpeetonta jäykkyyttä kirjakielen säännöttelyssä. Luulen, että tässä kongruenssitapauksessa oli käymässä niin. Väljennys oli siis paikallaan.

Toimituksen huomautus

Suomen kielen lautakunta käsitteli kokouksessaan 28.10.1975 silloisen puheenjohtajansa professori Terho Itkosen alustusta referatiivisen lauseenvastikkeen subjektin sijasta, jonka muotoon lautakunta hyväksyi väljennyksen: myös päätteetön muoto on hyväksyttävä, esim. ”Arvelin kyseessä olleen poikkeustapaus (tai: poikkeustapauksen).” Samassa yhteydessä oli lyhyt viittaus nyt puheena olevaan asiaan, mutta uutta normia ei lautakunnan pöytäkirjaan tästä asiasta otettu. Senkin jälkeen ovat monet oppaat esittäneet asian entiseen tapaan.

A. R.


Tämä dokumentti kuuluu kokoelmaan "Ohjeita ja tietoa suomen kielestä (aineistoa Kielikello-lehdestä)"