Suomen kielen infinitiivit – uusi tulkinta

Tämä kuvaus esittää -minen-muodot ja -mA-tunnuksiset muodot verbin infinitiiveinä. Kieliopeissa on yleensä kuvattu niistä vain muutamat infiniitiveiksi ja muut verbien substantiivi­johdoksiksi tai agentti­partisiipeiksi.

Tässäkin esityksessä kuitenkin otetaan huomioon, että kaikki tarkastellut muodot eivät ole lauseopillisesti infinitiivejä. Erityisesti ne eivät voi saada objektia, vaan niiden yhteydessä kohde ilmaistaan muulla tavoin. Tällaiset muodot, jotka kuuluvat infinitiivien järjestelmään muodostukseltaan, mutta eivät käytöltään, on seuraavassa taulukossa merkitty sulkeisiin.

Sijamuoto I infinitiivi
(-A)
II infinitiivi
(-E-)
III infinitiivi
(-mA)
IV infinitiivi
(-minen)
V infinitiivi
(-mAisillA-)
nominatiivi (tekemä) tekeminen
latiivi tehdä
genetiivi (tekemän) (tekemisen)
partitiivi (tekemää) tekemistä
translatiivi tehdäkse- (tekemäksi) (tekemiseksi)
essiivi (tekemänä) (tekemisenä)
inessiivi tehdessä, tehtäessä tekemässä (tekemisessä)
elatiivi tekemästä (tekemisestä)
illatiivi tekemään (tekemiseen)
adessiivi tekemällä (tekemisellä) tekemäisillä-
ablatiivi (tekemältä) (tekemiseltä)
allatiivi (tekemälle) (tekemiselle)
abessiivi tekemättä (tekemisettä)
instruktiivi tehden tekemän, tehtämän (tekemisin)
komitatiivi (tekemine) (tekemisine-)

Huomautuksia järjestelmästä

Infinitiivien nimitykset

Aiemmin kieliopeissa puhuttiin I, II, III, IV ja V infinitiivistä. Isossa suomen kieliopissa (ISK) infinitiivien kuvaus on toisenlainen. Siinä käytetään tunnuksiin perustuvia nimityksiä A-, E- ja MA-infinitiivi, ja aiemmin IV ja V infinitiiviksi luetut muodot kuvataan toisin.

ISK:n nimitykset ovat kieltämättä helpommin opittavissa, ja samalla periaatteella voisi IV ja V infinitiiviä kutsua MINEN- ja MAISILLA-infinitiiviksi.

Infinitiivien määritelmä

Infinitiivin määritelmä ISK:ssa on seuraava: ”Infinitiivi on verbin infiniittimuoto, jolla on sekä verbin että substantiivin ominaisuuksia. Verbimäistä on verbikanta ja verbin täy­den­nyk­set, substantiivimaista osittainen sijataivutus sekä se, että infinitiivilauseke esiintyy mm. subjektina, objektina tai adverbiaalina.” Tämä on aika tulkinnanvaraista. Aiemmalle infi­ni­tii­vien kuvaukselle lienee olennaista ollut se, voiko muoto saada objektin (sikäli kuin kyseessä oleva verbi ylipäänsä voi saada). Täten esimerkiksi tehdä, tehdessä, tekemässä ja teke­mäi­sil­lään on luokiteltu infinitiiveiksi, koska ne voivat saada objektin työtä. Sen sijaan tekeminen ei yleensä voi saada objektia, vaan se, mitä tehdään, ilmaistaan genetiivi­määrit­teel­lä, esi­mer­kik­si työn tekeminen. Kuitenkin sen nominatiivi ja partitiivi on tulkittu eräissä yhteyksissä esiin­tyes­sään infinitiiveiksi, koska ne voivat saada objektin, esimerkiksi sitä ei käy tekeminen.

Adverbiaalimääritteisyys kriteerinä

Kaikki edellä olevassa taulukossa esitetyt muodot voivat saada määritteekseen adverbiaaleja kuten verbit yleensäkin, esimerkiksi kotona tekemäni, kotona tekemisessä, asian tekemiseksi eilen. Tässä suhteessa ne poikkeavat useimmista verbikantaisista substantiiveista; esimerkiksi ilmaus kotona teko tai eilen teko ei liene ainakaan luontevaa suomea.

Näin ollen taulukon muotoja, myös sulkeisiin pantuja, voi pitää infinitiiveinä sanan laajassa merkityksessä.

Myös monilla substantiiveilla, etenkin verbeistä johdetuilla, voi olla määritteinä adverbiaalia, etenkin paikallissijaisia. Esimerkiksi ilmauksessa kertomus suuresta tammesta verbinjohdokseen kertomus liittyy elatiivisijainen määrite kuten sen kantaverbiin kertoa. Tässä on kuitenkin ero infinitiiveiksi laskettaviin muotoihin, jotka voivat saada adverbiaaleja laajemmin ja yleisemmin, esimerkiksi ajan ja tavan määritteitä. Esimerkiksi asian kertominen eilen varovaisesti lienee kielenmukainen, kun taas kertomus eilen varovaisesti ei ole.

Produktiivisuus

Yleisesti taivutusmuotojen ja johdosten yhtenä keskeisenä erona pidetään sitä, että taivutusmuoto voidaan muodostaa mistä tahansa tiettyyn sanaluokkaan kuuluvasta sanasta, tai lähes mistä tahansa, kun taas johdosten muodostaminen on rajoitetumpaa.

Erityisesti -minen-muotojen muodostaminen on erittäin produktiivista. Se voidaan muodostaa kaikista verbeistä, pois lukien ilmeisesti vain kieltoverbi, jonka taivutus on muutenkin hyvin rajoittunutta. Sen sijaan muiden tekemistä tarkoittavien johdosten muodostaminen on vaihtelevaa niin, että kutakin johdinta käytetään vain tiettyyn verbien joukkon, esim. tehdäteko, hakatahakkuu, korvatakorvaus.

Produktiivisuutta ilmentää, että -minen-muotoja ei mainita sanakirjoissa paitsi silloin, kun niillä on myös erikoistuneita merkityksiä. Tämä on luonnollista, jos ne tulkitaan verbin paradigmaan kuuluviksi.

III infinitiivin muodot partisiippeina

III infinitiivin muotoja käytetään myös agentti­partisiippeina, jolloin ne käyttäytyvät adjektiivin tavoin, esimerkiksi pojan tekemä vene, pojan tekemässä veneessä. Esimerkiksi -mA-muodon asema ilmauksessa siltä seisomalta on tulkinnan­varainen, koska siinä verbinmuoto näyttäisi esiintyvän substantiivin tehtävässä, vaikka se useimmiten esiintyy partisiippina. Yhdyssanojen alkuosissa saattaa -mA-muoto edustaa verbiä, verbin kompositiivimuotoa (yhdyssanamuotoa, yhdysosamuotoa), esimerkiksi sanassa uimapaikka. Tämä ei itsessään tue -mA-muodon tulkitsemista infinitiiviksi, koska verbien kompositiivimuotoina esiintyy monia erilaisia muotoja, joista useat eivät esiinny missään muussa käytössä.

Suomen kielen partisiipeista olen esittänyt tavanomaisista kieliopeista jossain määrin poikkeavan kuvauksen verkkosivulla Suomen kielen partisiipit: toisenlainen kuvaus.

Laajan infinitiivikäsitteen hyödyllisyys

Tässä esitetty laaja infinitiivin käsite yksinkertaistaa verbien rektioiden kuvaamista. Verbin määritteenä oleva verbi on usein I infinitiivin latiivissa tai III infinitiivin illatiivissa, esimerkiksi alkaa tehdä tai ruveta tekemään. Varsin usein määrite kuitenkin on -minen-muodossa jossakin objektin sijassa, esimerkiksi aloittaa tekeminen.

Jos tällaisessa yhteydessä esiintyvää -minen-muotoa ei tulkita infinitiiviksi, joudutaan toteamaan, että usein verbin määritteenä ei lainkaan voi olla toista verbiä, vaan vain sitä edustava substantiivi­johdos.

Infinitiivien sijamuodot

Taulukosta näkyy, että I, II ja V infinitiivillä on kullakin vain muutama sijamuoto, kun taas III ja IV infinitiivillä on periaatteessa kaikki substantiivien sijamuodot. Niistä tosin vain osa on infinitiivejä sanan suppeassa merkityksessä. Sijamuodoksi on tässä laskettu myös latiivi, jota ei yleensä pidetä suomen kielen sijana, mutta vanhasta latiivista on muutama muukin jäänne.

Vanha nimitys ”I infinitiivin lyhyt muoto” on toki edelleen käytännöllinen nimitys, eikä ISK:n nimitystä ”A-infinitiivin perusmuoto” voi myöskään moittia.

Muita huomautuksia


Jaakko Leinon kurssin Kielioppi 2: lauseen rakenne luento Infiniittiset rakenteet