Hyvän ongelma: miksi hyvyyttä on olemassa?

Sisällys:

Teologiassa on paljon käsitelty kysymystä siitä, miksi pahuutta on olemassa eli miksi hyvä Jumala sallii pahan. Usein tämä kysymys esitetään nimenomaan kärsimyksen ongelmana, koska pahuus ilmenee aiheuttamansa kärsimyksen kautta. Tämä kirjoitus käsittelee vastakkaista ongelmaa: Miksi maailma sallii hyvyyden? ”Maailma” viittaa tällöin niin sanotun evoluution todellisuuteen. Miten on mahdollista, että asennoitumis- ja käyttäytymistavat, jotka selvästi vähentävät kantajansa kelpoisuutta olemassaolon taistelussa, ovat säilyneet ja joiltakin osin jopa yleisiä?

Käytännöllisempi vastine tälle kysymykselle on: miksi ihmeessä on niinkin tavallista, että ihmiset auttavat toisiaan, vaikka heillä ei ole mitään syytä odottaa mitään hyötyä siitä? Esimerkiksi Internetin erilaiset keskustelu­foorumit sisältävät roskan paljouden lisäksi niin paljon pyyteetöntä toisten auttamista, että on syytä ihmetellä, miksi. Ja miksi maailmassa on tehty miljoonia www-sivuja, joiden tekijä ei voi odottaa mitään hyötyä itselleen siitä, että on nähnyt vaivaa muiden hyödyksi tai iloksi? Tai miksi ihminen yleensä auttaa toista ihmistä, joka etsii tietä? Auttamisen vaiva on usein pieni, mutta miksi vaivautua, kun siitä ei ole itselle mitään hyötyä?

Taustaa: miksi ”pahan ongelmaa” on pidetty ongelmana?

Vanhasta kysymyksestä, miksi pahuutta on olemassa, on myös maallistuneita, sisällöltään latis­tu­nei­ta mutta muodoltaan hienostuneita muunnelmia, joissa ongelma on lähinnä estetisoitu. Sel­lai­sia tarkastelee esimerkiksi Tiina Arppen väitöskirja Pyhä ja kirottu. Pahan ongelma ranskalaisessa Yhteiskuntateoriassa. Toisaalta voimme sanoa, että kärsimyksen ongelma on usein ymmärretty yksinkertaisesti kysymykseksi siitä, miksi ”me”, oikean tien kulkijat, kärsimme ja ”ne” menestyvät. Tätä voisi sanoa vanhatestamentilliseksi kärsimyksen ongelmaksi, joka ilmenee ehkä selvimmin Jobin kirjassa, jonka syvälliset tulkintayritykset luultavasti ohittavat sen olennaisimman sisällön. Vertaa Timo Eskolan luentoon Viisaus­kirjal­li­suus ja aikakaudelle ominaiset teologiset piirteet, jossa kuvataan, mikä käytännöllinen ratkaisu omaksuttiin: ”Kärsimyksen ongelma ratkaistiin viisaus­teologiassa historiallisen dualismin avulla. Jumala tulisi lopulta rankaisemaan jumalattomia, ja lain säilyttäjät tulisivat kestä­väi­syy­del­lään perimään uuden elämän.”

Mutta kristillisessä teologiassa kärsimyksen ongelma sai aika ajoin aivan toisenlaisen sisällön: Miksi Jumala ylipäänsä sallii pahan? Useimmiten tämä esiintyy yksinkertaisena kysymyksenä, milloin ihmettelynä, milloin tuskaisena huutona, elämäntilanteen mukaan. Filosofoivassa tar­kas­te­lus­sa otetaan mukaan ajateltu looginen ristiriita Jumalan kaikki­valtiu­den kanssa. Harvoin tätä ky­sy­mys­tä on esitetty niin kärjistyneesti, kuin se Raamatussa (ja Lutherilla) monin paikoin esiin­ty­vän ajatuksen takia pitäisi esittää: miksi Jumala, joka ”kaiken kaikissa vaikuttaa”, tekee pahaa? – Tar­koi­tan tämän kysymyksen teologista muotoilua. Monikin on varmaan sen muutoin kysynyt.

Sivuhuomautus: Ongelma on osittain luotu sillä, että kaikkivaltius on käsitetty täydelliseksi kaikkivoipuudeksi. Tämä taas osittain johtuu siitä, että juutalainen ajatus Jahvesta ”maailman kuninkaana” tulkittiin ensin kreik­ka­lai­ses­sa kulttuurissa termillä pantokrátōr ’kaiken hallitsija’, joka sitten käännettiin latinaksi sanalla omnipotens ’kaikki­voipa’. Suomen kielen sana ”kaikkivaltias” on siis lähempänä alkuperäistä sisältöä.

Tässä täytynee mainita lyhyesti se, että siellä, missä kysymystä ei väistetä julistamalla se rat­kai­se­mat­to­mak­si arvoitukseksi, vastaus on yleensä se, että paha on seurausta vapaasta tahdosta. Täten Jumala loi mahdollisuuden pahaan, mutta ei pahaa.

Mutta jos jätämme teologiset tarkastelut sikseen, pahan ongelma on näennäisongelma. Kiin­nos­ta­vaa on lähinnä se, miksi pahan olemassaoloa on pidetty jotenkin selitystä vaativana. Mitä lopul­ta­kin on paha? Minun kannaltani pahaa on se, mikä loukkaa minun etujani tai sellaisen ryhmän etuja, johon samaistun. Miksi olisi jotenkin teoreettinen ongelma, että muut, ajaessaan omaa etuaan tai ryhmänsä etua, tekevät ”pahaa” eli jotain, joka ei minun tai ryhmäni edun mukaista, vaan suo­ras­taan sille vastakkaista? Onhan tavattoman luonnollista, että sellaista tapahtuu. Rajallisessa maail­mas­sa kilpaillaan rajallisista voimavaroista. Lisäksi on ilmeistä, että luonnon­valinta suosii sel­lai­sia geenejä, jotka ohjaavat käyttäytymään niin, että kilpailevien geenien leviämis­mahdollisuus pie­ne­nee.

Hyvän ongelma: miksi hyvät eivät karsiudu?

Hyvän ongelma on lyhyesti sanottuna tämä: miten maailmassa, jossa vallitsee jatkuva taistelu olemassaolosta, on voinut vähimmässäkään määrin menestyä tai edes säilyä taipumus tehdä hyvää? Hyvän tekeminen voidaan määritellä vaikkapa tarkoitukselliseksi toiminnaksi, joka auttaa toista olentoa tuottamatta tekijälle etua.

Eliöillä ei yleensä ole tarpeettomia elimiä, paitsi mitättömiksi surkastuneina. Turhan elimen kasvattaminen vaatii voimavaroja, ravintoaineita, ja olemassaolon taistelussa erittäin pienikin ero voimavarojen käytön tehokkuudessa on ratkaiseva, sukupolvien kuluessa. Miten sitten käyt­täy­tymis­taipu­mus voi säilyä, jos se vie resursseja tuottamatta mitään? Vaikka kyse olisi vain ajan­käytöstä, niin jokainen hetki, joka käytetään turhaan toimintaan, on pois ajan käyttämisestä ruuan hankkimiseen, suojan rakentamiseen, lisääntymis­kumppa­nin etsimiseen tai oman aseman parantamiseen yhteisön sisällä.

Miksi ihminen, joka näkee toisen tarvitsevan apua, tarjoaa sitä? Tätä kysymystä ei voi selittää kuvitteelliseksi sillä, että suurkaupungissa ei apua tarjota, eikä sillä, että muutenkin apu niin usein jää tarjoamatta ja jopa nimenomainen avunpyyntö jää vaille vastausta. Emme yritä selittää sitä, miksi ihminen ei aina ole epäitsekäs, vaan sitä, että hän milloinkaan toimii epäitsekkäästi.

Hyvyyden ongelman vesittäminen

Kuten pahuuden ongelma, myös hyvän probleema usein banalisoidaan: kuvataan sitä, miten evo­luu­tio niin sanotun sukulais­valinnan kautta suosii niin sanottua altruismia. Altruismilla tar­koi­te­taan tällöin geenien määräämää käyttäytymis­taipumusta, siis jotain, joka on todellisuudessa täysin vastakkainen sille, mitä altruismi, epäitsekkyys, uhrautuvuus on perinnäisesti tarkoittanut.

Altruismi sanan vanhassa merkityksessä tarkoittaa käyttäytymistä vastoin sitä, mihin vahvat geneettisesti määräytyneet käyttäytymistaipumukset vetävät. Ja vaikka uhrautuminen usein voi­daan­kin vielä jotenkin uskottavasti selittää sukulais­valinnalla, selitykseltä menee pohja silloin, kun katsotaan ihmisissä olevaa taipumusta olla hyvä jokaiselle ihmiselle. Yhtä totta kuin on, että tämä taipumus jää usein idulleen tai kokonaan tukahtuu ja että se jää vahvempien impulssien jal­koi­hin, yhtä totta on, että se on osa ihmisen todellista käyttäytymistä.

Hyvyyden suhteellisuus

Vaikka hyvyyttä yleisesti ei siis voi selittää sukulais­valin­nal­la, on selvää, että hyvyys on varsin suhteellista. Asiaa hämärtää se, että tarinoissa – saduissa, eepoksissa, romaaneissa, elokuvissa ja niin edelleen – yleisesti kuvataan asioita yhden yhteisön kannalta ja usein esitetään se hyvänä ja jotkin muut pahoina. Hyvät asiat ovat lähtökohtaisesti niitä, mitkä edistävät oman yhteisön etua, pahoja ne, jotka uhkaavat sitä. Ahkeruus, rohkeus, uhrautuvaisuus ja uskollisuus ovat yleisiä ihmisen hyvinä pidettyjä ominaisuuksia, mutta tarinoissa ne yleensä esitetään hyveinä vain oman puolen ihmisissä.

Joissakin modernin ajattelun juonteissa esitetään hyvä jotenkin absoluuttisena ja yhteisöjen välisten ristiriitojen ulkopuolella. On konstruoitu esimerkiksi ”ritarillisuus”, jolla on tuskin mitään tekemistä todellisen ritariajan ilmiöiden tai muunkaan todellisuuden kanssa. Se kuitenkin kelpaa tarinoihin ja viihteeseen. Käytännössä sillä lähinnä mystifioidaan oman puolen sankarit.

Suurille kertomuksille on ominaista, että osapuolet esitetään niin, että kuulija, lukija tai katsoja voi samastua vain yhteen niistä, ”hyvänä” esitettyyn. Yksi karkeimmista tavoista on esittää ”pahat” esimerkiksi rumina kuin örkit.

Ihminen tekee hyvää ensi sijassa hänelle kaikkein läheisimmille ihmisille, toissijaisesti ystäville, sitten ehkä naapureille tai johonkin omaksi koettuun yhteisöön kuuluville. Kun ei ole enää kyse ihmisistä, joihin on jokin todellinen yhteys, asetetaan kuitenkin yleensä omaan kansaan tai ainakin omaan kulttuuri­piiriin kuuluvat etusijalle.

Hyvän tekeminen ”ihmisille yleensä” on todellisuudessa harvinaista. Kun esimerkiksi kerätään avustuksia kaukaisten kohteiden hyväksi, kerääjät esittävät kohteet sellaisina, joihin voi samaistua tai jotka voi jotenkin kokea läheisiksi. ”Lähimmäisen­rakkaus” edellyttää yleensä kohteen jonkin­laista tuomista lähelle, jopa lähimmäs.

Niinpä hyvän selittämisessä ei olekaan kyse jonkin abstraktin, yleisen hyvyyden selittämisestä. Pikemminkin on kysyttävä, miksi teemme hyvää puolisolle, omille lapsille, sydänystävälle, lähi­suku­lai­sil­le ja niin edelleen. Miksi ihmisellä on ikään kuin sisäkkäisiä hyvyyden piirejä siten, että halu tehdä hyvää vähenee siirryttäessä kauemmas, mutta ei välttämättä missään vaiheessa täysin häviä. Moni on valmis auttamaan tuiki tuntematontakin ainakin, jos ei tarvitse varsinaisesti uhrata mitään. Palkaksi ehkä odotetaan kiitosta, mutta ei juuri muuta.

Valinta vaikuttaa

Ihminen on luonnonvalinnan tuote, mutta hän ei yleensä tiedosta itseään luonnonvalinnan tuotteeksi. Jos kysymme, miksi ihminen pitää makeista ruuista, useimmilla ei ole muuta vastausta kuin että makea maistuu hyvältä. Vain pieni vähemmistö osaa ja haluaa päätellä, että esi-isillemme on kehittynyt taipumus suosia makeaa, koska luonnossa makeat ruuat sisältävä paljon energiapitoisia ravintoaineita. Ja luultavasti vielä pienempi vähemmistö on sisäistänyt asian.

Me emme pidä makeista ruuista siksi, että ne ovat hyviä. Vaan me pidämme makeaa hyvänä, koska esi-isämme olivat sattuman kautta saaneet sellaisen perinnöllisen käyttäytymis­piirteen, että niiden mielihyväkeskusta kutkutti, kun ne söivät ruokaa, jossa oli tietynlaisia aineita. Ja nämä aineet olivat niiden elintavan mukaan sekä hyödyllisiä että suhteellisen harvinaisia että myös tavoiteltavia. Jos olisimme lannansyöjiä, sonta olisi meistä ”makeaa”.

Millaista lajinsisäistä käyttäytymistä sitten valinta vastaavalla tavalla ”suosii”, eli millä tavoin käyttäytyvät muita todennäköisemmin lisääntyvät ainakin hiukan muita tehokkaammin? Ilmeinen vastaus on, että valinta suosii paitsi itsekkyyttä myös pahuutta. Ei riitä huolehtia omasta edusta, vaan on myös vahingoitettava muiden etuja.

Ajatellaanpa leijonaurosta, joka valloittaa itselleen lauman. Sen etujen mukaista on tappaa pennut, kahdestakin syystä: Se vähentää alueellaan olevia vieraiden geenien kantajia, ja se nopeut­taa lauman naaraiden tulemista kiimaan. Onko siis ihmeellistä, että vieraan heimon tais­te­lus­sa voittaneet ihmisenkaltaiset olennot tai ihmiset surmaavat vastustajan urokset ja pennut ja raiskaavat naaraat?

Se, mitä kutsumme pahuudeksi, on ainakin ilmeisimmän tarkastelutavan mukaan äärim­mäi­sen luonnollista. Ne, jotka eivät ole pahoja, saavat vähemmän jälkeläisiä kuin muut. Joten sikäli, kuin pahuus on perinnöllistä, geeneissä, se yleistyy. Ajan oloon se muodostuu yksinomaiseksi, osaksi ihmistä kuten selkäranka tai sydän. Ne, joilta fyysisessä mielessä puuttuu selkäranka tai sydän, eivät selviä elämässä ainakaan niin pitkälle, että tuottaisivat jälkeläisiä. Miksi sitten hyvät pär­jää­vät?

Näennäinen hyvyys: vahvan vastustajan välttäminen

Suuri osa siitä, mitä luulemme jonkinlaiseksi hyvyydeksi ihmisten tai eläinten käyt­täy­ty­mi­ses­sä, on yksinkertaisesti tilanteenmukaista itsekkyyttä. Jos eläimellä ei ole mitään mah­dol­li­suuk­sia me­nes­tyä tappelussa laumanjohtajaa vastaan, sen kannattaa toimia tavalla, joka meistä voi näyttää kunnioitukselta tai ystävyydeltä. Jos sen mahdollisuudet ovat epävarmat, sen luultavasti myös kannattaa olla kaivamatta verta nenästään. Luonnossa ei ole Punaista ristiä, ja pienikin haava voi olla kohtalokas.

Hyvän alkuperä: puolison valinta

Hyvän mysteeri on parhaiten selitettävissä sillä, että jossain ihmisen kehityksen vaiheessa muodostui puolison valinta ratkaisevan tärkeäksi. ”Puoliso” ei tällöin tietenkään tarkoita yksin­omaan eikä alkujaan aviopuolisoa yhteiskunnallisessa mielessä mutta ei myöskään pelkkää parittelu­kumppania. Olennaista on, että jälkeläiset tarvitsevat hoivaa ja hoitoa, eikä niitä ollut tarjoamassa mikään yhteis­kunnal­li­nen organisaatio.

Se, miksi ihmiselle tai ihmisen edeltäjälle kehittyi sellainen sosiaalinen suhde, jota puolisoi­den välinen suhde merkitsee, on tavattoman kiinnostava kysymys. Se on kuitenkin aiheemme kannalta toissijainen, joten otamme sen tässä tosiasiana. Jollakin tapaa esi-isiemme jälkeläiset rupesivat tarvitsemaan enemmän hoitoa, kuin naaras mitenkään voi antaa, ja tästä jotenkin syntyi perhe. Ja siihen sisältyy, että uros on jotenkin mukana siinä, että naaras hoitaa poikasia. Uroksen osallisuus voi olla pelkkää vartiointia, vieläpä vain muiden urosten pitämiseksi loitolla, tai siihen voi sisältyä ruuan tuomista naaraalle ja poikasille. Mikä tämän suhteen luonne lieneekin alun perin ollut, se on ilmeisesti melko varhain muodostunut sekä mutkikkaaksi että olennaiseksi.

Hyvyyden alkuperä on alkuperäisessä yksinhuoltajan dilemmassa. Kädellislajin naaras joutui huolehtimaan poikasesta, joka jostain syystä vaati aivan erityistä hoivaa ja huoltoa, ja jos se joutui tekemään sen yksin, se ei pärjännyt. Me emme tietenkään polveudu niistä, jotka eivät selvinneet, vaan niistä, jotka jotenkin saivat uroksen osallistumaan perheen huoltamiseen.

Naaraan tarve: kiltti uros

Tässä on muistettava, että nisäkäsuroksen suhde lajin nuoriin yksilöihin ei yleensä ole mitenkään herttainen. Jos kyseessä on laumaeläin, uros saattaa sietää nuoria yksilöitä. Mutta nyt oli kyse paljon enemmästä. Jotta olisi selvitty, uroksen piti käyttää merkittävä osa toimintakyvystään naaraan ja poikasen suojelemiseen ja ruokkimiseen. Tämä merkitsee, että uroksen täytyi voittaa sisäinen, luonnollinen taipumuksensa kohdella kaikkia lajinsa jäseniä mahdollisina kilpailijoina. On muistettava, että tämä tapahtui kauan ennen kuin kukaan kertoi urokselle (tai naaraalle) kukista ja mehiläisistä. Uroksella ei ollut mitään tietoa siitä, mitkä lauman jäsenet ovat sen jälkeläisiä.

Naaraalle epäitsekäs käytös ei ollut mitään uutta. Naarashan hoitaa jälkeläisiään vaivaa nähden, jopa oman henkensä uhalla. Miten saada uroksen kalloon taotuksi sama idea? Naaraassa hoi­vaa­mis­käyt­täy­ty­mi­nen on jo jossain määrin yleistynyttä siinä mielessä, että se kohdistuu muihinkin kuin omiin jälkeläisiin. Apina saattaa jopa adoptoida vieraan poikasen.

Luonnolliselta voisi tuntua, että luonnonvalinta johtaa siihen, että urokset hoivaavat itsensä kaltaisia lajin nuoria yksilöitä. Sehän todennäköisesti merkitsee, että ne hoivaavat omia jälkeläisiään. Mutta ensinnäkin tämä vaatii melko mutkikkaita tunnistusmekanismeja, ja luonto kaikessa kekseliäisyydessään yrittää selvitä yksinkertaisilla ratkaisuilla. Lisäksi naaras tarvitsi hoivaa. Itse asiassa on usein tehokkaampaa, että uros suojelee, hoitaa ja ruokkii naarasta, joka hoitaa poikasia, kuin että se sekaantuu suoraan poikasten hoitoon.

Naaras siis tarvitsi uroksen, jolla on suhteellisen erilaistumaton taipumus hoitaa ja suojella muita – olla hyvä, niin sanoaksemme. Ja ajan oloon siksi uroksiin syntyi perinnöllinen taipumus sellaiseen. Ne, joilla ei sellaista ollut, saivat keskimäärin vähemmän jälkeläisiä kuin muut.

Kyseinen taipumus muodostui ymmärrettävästikin sellaiseksi, että se kohdistuu voi­mak­kaim­min heikkoihin ja avuttomiin, etenkin naisiin ja lapsiin. Sellaisena se on erikoinen. Normaa­lis­ti­han eläi­men kannattaa käydä selvästi heikomman kimppuun, koska silloin hyökkääjällä on varsin pieni riski itse vahingoittua kamppailussa. Mutta mainittu taipumuksemme on luonut jopa ilmiön, jota sanotaan antautumiseksi: ihminen alistuu toisen valtaan, luottaen toisen taipumukseen pidättyä tappamasta heikkoa ja avutonta. (Usein esitetyt väitteet, jopa kuvauk­set vastaavista ilmiöistä eläin­ten keskuudessa perustuvat lähinnä tarkoitus­hakuiseen väärin­tulkintaan. Tosin niissä voi lauma­eläin­ten osalta olla jossain määrin perää, ja ihmi­sen­kin osalta asiaan voi osittain vaikuttaa se, että yksilön ei ole edullista elää liian pieneksi käyvässä laumassa.)

Taipumus hyvyyteen tietenkin periytyi myös naaraspuolisille jälkeläisille. Se luonnollisestikin vahvisti äidinvaistoa, ja samalla se lisäsi – yleensä suhteellisen harmittomasti – taipumusta suun­na­ta hoivaamistarvetta oman perheen ulkopuolelle.

Hyvyyteen tietenkin liittyy suuntautuneisuutta: olemme ystävällisempiä niille, jotka ovat meille läheisiä ja muistuttavat meitä. Mutta olennaista on, miksi hyvyys ei rajoitu aivan lähimpään piiriin vaikka onkin siinä ehdottomasti voimakkainta. Yksi tärkeä syy tähän on luultavasti se, että hyvyys vaatii varsin vahvojen toisensuuntaisten taipumusten kumoamista. Tarvittiin yleinen mekanismi, joka toimi vastapainona pyrkimykselle kohdella jokaista lajikumppania mahdollisena kilpailijana. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisi ehkä käynyt toisin. Mutta esi-isämme olivat ilmeisesti jossakin evoluution kannalta kriittisessä tilanteessa, jossa ei ollut aikaa kehittää kovin hienostunutta käyt­täy­ty­mis­tä. Niin, hyvyys on itse asiassa kovin suoraviivaista ja yksinkertaista.

Idyllistä ei tietenkään tullut täydellistä. Taipumus hyvyyteen on vain yksi ihmisen luke­mat­to­mis­ta taipumuksista, eri suuntiin vetävistä impulsseista. Mutta se kulkee vahvana pohja­vireenä silloin, kun mikään voimakas pyrkimys ei kumoa sitä. Se on myös yksi osa idyllin käsitettämme: on aika vähän sellaista, mikä on yhteistä kaikille erilaisille taivas- tai paratiisi­kuvitelmille, mutta rauha ja riitojen puute lienee sellainen, myös sotaisten kansojen kes­kuu­des­sa.

Suhde muukalaisiin: hyvyyden aitouden testi

Hyvyyden yksi ongelma on, että sitä osakseen saava haluaa sitä lisää. Naaras, joka saa urokselta suojaa ja ruokaa, haluaa sitä jatkuvasti, ja tämä merkitsee, että se haluaa uroksen omakseen. Urokselle tämä taas merkitsee omien lisääntymismahdollisuuksien rajoittumista. Luonnonvalinta siis on omiaan suojaamaan huijaamista, kuten ”rakastajattarien” pitämistä. Mutta vastaavasti luonnonvalinta suosii sitä, että naaras valitsee kumppanikseen sellaisen uroksen, joka sitoutuu naaraaseen eikä salaa vie osaa saaliista muille naaraille. Kuinka naaras sitten pystyy tekemään sen? Miten voi valita puolison, joka ei salaa petä?

Suhtautuminen ”muukalaisiin” eli oman yhteisön ulkopuolisiin voi paljastaa sen, onko ”hyvyys” aitoa. Aitous on olennaista sen kannalta, onko hyvyydestä hyötyä kumppanille. Siinä ilmenee laskel­moi­ma­ton hyvyys. Tämä on naaraalle tärkeää siksi, että uroksen ja naaraan suhde on moni­mut­kais­ta peliä, kuten edellä hahmoteltiin. Uros lisääntyy tehokkaammin, jos sillä on useita seksi­suhteita. Tämä ei sinänsä kiinnostaisi naarasta, elleivät muut naaraat vaatisi osakseen huomiota, siis voimavaroja urokselta. Eri asia sitten on, että kun evoluutio on kehittänyt ihmiseen taipumuksen mustasukkaisuuteen, se tunnetasolla koetaan toisen persoonaan liittyväksi, ei omien etujen valvomiseksi.

”Hyvyys” tarkoittaa tässä lähtökohtaisesti sitä, mikä uroksen käyttäytymisessä on naaraalle eduksi. Mutta juuri aitouden testaamisen tarve tekee siitä ainakin jollakin tapaa todella hyvyyttä, yleistä epäitsekkyyttä, muiden ihmisten huomioon ottamista.

Tähän kehitelmään voidaan huomauttaa, että ihmisnaaraat eivät suinkaan yksinomaisesti valitse hyviä, kilttejä uroksia. Päinvastoin tilanne on usein aivan toinen: naaraat tuntevat vetoa hallitseviin uroksiin, jopa viettelijöihin. Itse asiassa naaraan kannalta olisikin evoluutiossa edullisinta, jos sen jälkeläiset kantaisivat sellaisten urosten geenejä mutta naaraasta ja jälkeläisistä huolehtimassa olisi kiltti mies. Ja monesti sellainen onnistuukin. Mutta nämä ovat mutkikkaita asioita. Koska miehellä on useita vaihtoehtoisia lisääntymisen strategioita, jotka voivat menestyä eri tavoin eri olosuhteissa, naaraan kannattaisi tuottaa erilaisia jälkeläisiä tässä suhteessa.

On selvää, että hyvyys ei ole mikään yksinomaisesti hallitseva piirre ihmisessä. Eikä tämä vaadi mitään erityistä selitystä. Selitystä huutaa se kummallisuus, että hyvyyttä ylipäänsä esiintyy. Ja edellä on hahmoteltu yksi mahdollinen selitys.

Hyvyyden yleistyminen: luottamuksen synty

Kun hyvyyttä oli ruvennut esiintymään edellä kuvatuista syistä, siis naaraan suorittaman kump­pa­nin­valin­nan takia, sille löytyi muutakin käyttöä. Monimutkaistuvissa sosiaalisissa, talou­del­li­sis­sa ja teknisissä oloissa kävi yhteistyö hyödylliseksi. Ja yhteistyön on usein perustuttava pitkä­jän­tei­syy­teen: on monestikin tehtävä jotain, josta ei ole itselle hyötyä, jotta myöhemmin voisi olla saavana osapuolena.

Hyvyys vetää puoleensa. Hyvästä ihmisestä haluavat kaikki hyötyä. Mutta ne hyvät ihmiset, jotka ovat hyviä erottelematta, menestyvät huonommin kuin ne, jotka odottavat toiselta osapuolelta hyvyyttä. Kaikissa sosiaalisissa suhteissa ei voi harrastaa kaupankäyntiä, mutta olemme oppineet luonnostamme olemaan hyviä hyville ihmisille. Ja tämä on eräänlaista toisen kertaluvun kaupan­käyntiä.

Kaiken huijauksen keskellä luottamus vallitsee. Huijaus on mahdollista vain siellä, missä luot­ta­mus on yleistä, sillä huijaushan on yksinkertaisesti luottamuksen pettämistä. Ja luottamus on olen­nai­ses­ti luottamusta jonkinasteiseen hyvyyteen, edes laskelmoivaan, vastavuoroiseen hyvyyteen.

Näin hyvyys muodosti perustan koko ihmisyhteiskunnan kehitykselle. Kaikki valloittaja­kansat, sortokoneistot ja ahneet suuryritykset rakentuvat perustalle, jonka hyvyys ja luottamus ovat luo­neet. Sillä keskuudessaan ne toimivat paljolti hyvyyden varassa. Tietenkin mukana on paljon väli­tön­tä pakkoa ja yksinkertaista laskelmointia, mutta kaikki valta rakentuu myös sille, että sitä pal­ve­le­vat luottavat edes jossain määrin siihen, että valtiaat ovat hyviä, edes jotenkin suopeita, edes ”omilleen”, enemmänkin kuin yksinkertaisesti palkkaa maksaen.

Muna vai kana: oliko hyvyys ennen pitkää lapsuutta?

Erään käsityksen mukaan ihmiseksi kehittyminen ja siihen liittyvä aivojen kasvu johtui siitä, että lajin sosiaaliset suhteet olivat muodostuneet niin keskeisiksi ja mutkikkaiksi. Fiksuimmat menes­tyi­vät, koska fiksut onnistuivat paremmin hankkimaan lisääntymiskumppaneita ja hyötymään laji­tovereistaan eli pärjäsivät sosiaalisilla kentillä. Tämän ajattelutavan mukaan esimerkiksi kieli ei kehittynyt ensi sijassa tosi­asioiden kertomisen välineeksi, vaan sosiaalisen ohjailun, suostuttelun ja jopa juonittelun välineeksi.

Näyttääkin siltä, että esimerkiksi työkalujen käyttöön ei tarvittu ollenkaan niin moni­mut­kai­sia aivoja kuin ihmiselle kehittyi. Eri asia on, että sitten, kun ihminen ja hänen esi-isänsä olivat satojen tuhansien vuosien ajan selvinneet yksinkertaisella aineellisella tekniikalla ja moni­mut­kai­sel­la ”sosiaalisella tekniikalla” kehittyneillä aivoilla, ruvettiin siellä täällä käyt­tä­mään aivoja myös ruudin keksimiseen.

Mutta mistä kaikki alkoi? Miksi alun perin naaraan piti perustaa perhe ja tätä varten kehittää kyky valita uros perheenisäksi soveltumisen mukaan? Tavallinen selitys on, että jälkeläiset kehittyivät hitaasti ja tarvitsivat vuosien ajan hoitoa ja suojelua, ja lisäksi raskaus ja synnytys muodostuivat hyvin hankalaksi aivojen kasvun takia. Hitaan kehityksen taas oletetaan joh­tu­van lajin monimutkaisesta sosiaalisesta elämästä ja sen vaatimasta vähittäisestä kyp­sy­mi­ses­tä. Mutta entä jos nämä johtuivatkin hyvyyden mahdollistamasta kehityksestä? Tässä näyt­täi­si olevan kehä­päätelmä.

Mutta se, mikä näyttää loogiselta kehältä, onkin ehkä prosessi, tapahtumakulku, joka kerran liikkeelle lähteneenä voimistaa itseään. Kun yhteiskunta ja yleensä ihmisen elämä on ruvennut mutkistumaan, mutkistumiselle ei tunnu loppua olevan, ja kehitys sen kuin kiihtyy. Ja kun ihmisen henkiset kyvyt olivat kerran lähteneet kehittymään, niille löytyi yhä uutta käyttöä, ja hyödyt kasautuivat. Tästä taas seurasi aivojen koon kasvu ja yhä pitempi lapsuus ja nuoruus, jotka puolestaan vaativat isän sitomista perheeseen hyvinkin pitkäksi ajaksi sekä luottamuksen ja yhteistyön verkostoja.

Entä mistä kaikki sitten oikein alkoi? En ole löytänyt tähän mitään muuta vakavasti otettavaa selitysyritystä kuin vesiapinateoria, aquatic ape theory. Se on varsinkin Elaine Morganin esit­tä­mä­nä herättänyt myös paljon vastustusta ja pilkkaakin, mutta huomiota herättävää on, että kritiikki ei yleensä edes yritä esittää vaihtoehtoisia selityksiä. Lyhyesti sanottuna vesiapinateoria lähtee siitä, että esi-isämme ja esiäitimme miljoonia vuosia sitten joutuivat olosuhteiden muuttuessa tilan­tee­seen, jossa ne selvisivät hengissä vain siirtymällä osittain vesi­elämään. Tämä suureksi osaksi teki tehottomiksi monet apinoiden normaalit viestinnän muodot, kuten hajuviestit, ja vaati myös uusien ravinnonhankinnan muotojen kehittämistä. Alkeellinen puheviestintä syntyi siksi, että normaali viestintä oli estynyt, ja työkalujen käyttö alkoi kehittyä, kun apina yritti kivellä hakata simpukan kuorta rikki, ei suinkaan siten, että se yritti keppiä heittämällä metsästää antilooppia.

Minusta vesiapinateoria on varsin uskottava kehitelmä. Mutta tässä kirjoituksessa esittämäni hyvyyden ongelman selitys ei olennaisesti riipu siitä, mistä alun perin lähti liikkeelle se prosessi, jossa luonnonvalinta alkoi suosia hyvyyttä.

Psykopaatin ongelma – vaiko menestyvä strategia?

Psykopaateiksi tai sosiopaateiksi voidaan luonnehtia ehkä noin sadasosaa ihmisistä. Heitä voisi sanoa järjestelmällisiksi huijareiksi, jotka käyttävät hyväkseen ihmisten yleistä tai­pu­mus­ta hyvyyteen, ja he näyttävät olevan vailla aitoa omaatuntoa.

Tyypillisimmillään psykopaatti on näennäisesti miellyttävä, jopa joviaali ihminen, jolla on paljon sosiaalisia suhteita ja joka itse korostaa niiden merkitystä. Häntä voi olla äärimmäisen vaikeaa erottaa aidosti hyvästä ihmisestä lyhyen tuntemisen perusteella. Ja tähän hänen menes­tyk­sen­sä perustuukin.

Voisimme määritellä psykopaatin ihmiseksi, joka kohtelee muita ihmisiä vain välineinä. Tämä ei tarkoita, että psykopaatti olisi kyvytön eläytymään muiden ihmisten tilan­tee­seen ja tunteisiin. Päin­vastoin hän voi olla siinä varsin taitavakin. Hän saattaa hyvinkin tietää ja tuntea, mikä aiheut­taa toisessa tuskaa ja ahdistusta. Mutta hän ei normaalin ihmisen tavoin sen takia vältä aiheuttamasta niitä, vaan päinvastoin tahallaan toimii niin, jos arvioi sillä tavoin saavansa hyötyä.

On kyseenalaista, voiko psykopaattia auttaa. Hän luultavasti haluaa apua yhtä vähän kuin taloudellisesti hyvin menestyvä ihminen haluaa apua menestymisen ongelmaansa tai tavattoman kaunis nainen haluaa apua kauneuden ongelmaansa. Sen sijaan hän kyllä pystyy käyttämään hyväkseen auttajiksi tarjoutuvien pyrkimyksiä. Hän saattaa esimerkiksi olla pitävinään tai­pu­mus­taan ongelmana, jos sillä tavoin saa auttajista jotain hyötyä.

Edellä esitetty arvio psykopatian yleisyydestä, yksi prosentti, on ehkä hiukan liian suuri. Tosin osuus on arvioitu jopa kahdeksi prosentiksi, joka siis merkitsisi sataa tuhatta suomalaista psyko­paat­tia. Mutta tämä on osittain tulkinta- ja määrittelykysymys: mihin vedetään raja toisten häi­käi­le­mät­tö­män hyväksikäytön ja tavanomaisen pikku itsekkyyden välille? Joka tapauksessa psykopatia on itsessään niin menestyvä strategia, että se tuskin tulee häviämään tai vähenemään merkityksettömäksi.

Toisaalta psykopatia ei voi muodostua kovin paljoa yleisemmäksi kuin noin prosentti väestöstä. Jos nimittäin järjestelmällinen huijaus ja hyvyyden teeskentely on yleistä, niin yleistä on myös sen paljastuminen. Ja jos hyviltä näyttävät ihmiset kovin usein paljastuvat huijareiksi, ei kannata luottaa hyvyydeltä näyttävään. Käytännössä tämä johtaa siihen, että ihmisten ei yleensä kannata tees­ken­nel­lä hyvyyttä, elleivät he osaa tehdä sitä todella taitavasti. Eli jos et kuulu siihen pienehköön vähem­mis­töön, joka osaa olla psykopaatti, sinun kannattaa olla suhteellisen normaali ihminen, joka on enimmäkseen melko kiltti eikä yritäkään näyttää kovin paljon paremmalta.

Miten me halunnemmekin moraalisesti tuomita psykopaatin käyttäytymisen, on syytä tiedostaa, että psykopaatti ei ole luonnonoikku. Me normaalit ihmiset olemme luonnon­oikkuja.