Suomen kielen homografeista

Tapauksia, joissa kahdella sanalla on sama kirjoitus­asu, mutta eri äänne­asu ja eri merkitys, on suomen kielessä lähinnä kolmenlaisia:

  1. Kirjainjono voi jäsentyä yhdyssanaksi kahdella eri tavalla taikka toisaalta yhdys­sanaksi, toisaalta yhdistämättömäksi sanaksi. Esimerkki: piilevä.
  2. Tavuraja voi sijaita eri paikoissa kolmen eri vokaalin yhdistelmissä. Esimerkki: hauissa.
  3. Rajakahdennus voi aiheuttaa äänneasuun konsonantin, jota ei merkitä kirjoituksessa. Esimerkki: teekin.

Lisäksi vierasperäinen sana saattaa olla kirjoitus­asultaan sama kuin sellainen sana, jonka kirjoitus­asu noudattaa suomen yleisiä sääntöjä. Esimerkki: ale.

Homografin käsite

Sanaa homografi käytetään tässä samassa merkityksessä kuin Tieteen termipankin kuvauksessa:

Määritelmä sana, joka on kirjoitus­asul­taan toisen sanan kaltainen mutta äänteellisesti ja merkitykseltään siitä poikkeava
Selite Esimerkkejä homografeista: englannin verbi tear [tea] ‘repiä’ ja substantiivi tear [tier] ‘kyynel’; suomen substantiivi+liitepartikkeli teekin [te:kin] ja verbin imperatiivi­muoto teekin! [te:kkin].

Määritelmän kuvaukset englannin tear-sanojen ääntämyksestä ovat outoja, mutta olennaista on, että ne äännetään eri tavoin.

Eri käsitteitä ovat homonyymi (sekä kirjoitus­asu että ääntämys sama, merkityksessä ero, esimerkiksi kuusi, joka voi tarkoittaa lukua tai puulajia) ja homofoni (ääntämys sama, mutta kirjoitusasu ja merkitys erilaiset (esimerkiksi englannissa I ja eye).

Määritelmässä sana tarkoittaa sananmuotoa, jossa siis voi olla taivutuspäätteitä, liite­partikkeleita ym. Määritelmä ei sulje pois erisnimiä, yhdyssanoja ja vierasperäisiä nimiä. Tulkinnan­varaisinta määritelmässä on, milloin sanan voidaan sanoa olemassa: kattaako se vain kielessä todella käytetyt sanat vai kattaako se myös sanat, joita kielessä voitaisiin muo­dos­taa sen taivutuksen, sanojen johtamisen, yhdys­sanojen muodostamisen ym. keinoin.

Koska erisnimissä käytetään isoa alku­kirjainta, erisnimi ja yleisnimi eivät voi olla toistensa täysin homografeja. Ne voivat kuitenkin olla homografeja joissakin tilanteissa: virkkeen alussa ja kokonaan versaaleilla kirjoitetussa tekstissä.

Homografien merkityksestä

Homografin käsitteellä ja kielen homografien valikoimalla ei ole suurtakaan käytännön merkitystä. Homografit saattavat aiheuttaa vaikeuksia kieltä opiskelevalle ja muillekin, ja niistä saattaa saada vitsien aiheita. Sama toisaalta koskee paljon laajempaa sanojen joukkoa, homonyymeja. Homografeja voisi sanoa siinä mielessä petollisiksi, että ne eivät aiheuta kaksi­tulkintaisuutta puheessa, mutta kylläkin kirjoituksessa. Lisäksi kirjoitetun tekstin ääneen lukemisessa voi syntyä virheitä sen takia, että kirjoitettu sana tulkitaan väärin ja siksi lau­su­taan väärin.

Omalla tavallaan kiinnostavia homografit ovat siksi, että niitä ei olisi lainkaan, jos kirjoitus­järjestelmä olisi täydellinen siinä mielessä, että se täysin vastaa ääntämystä. Siksi homo­gra­fien olemassa­olo paljastaa poikkeuksia sellaisesta täydellisyydestä. Seuraavassa käsitellään tarkemmin edellä mainittuja homografi­tyyppejä.

Yhdyssanat

Suomen kielessä yhdyssanan jälkiosan alkutavulla on sivupaino, joten esimerkiksi yhdyssana piilevä (osina pii ja levä) ääntyy eri tavalla kuin piillä-verbin partisiippi piilevä, jossa ei ole sivu­painoa. Toinen usein mainittu esimerkki on sana koululaiskuri, joka on enemmänkin keksitty sana­mahdollisuus kuin todellinen sana. Se on tietysti yhdyssana, mutta se voidaan jakaa osiin koululais (sanan koululainen yhdysosamuoto) ja kuri taikka osiin koulu ja laiskuri. Vaikutus ääntämykseen on huomattava, koska jälkimmäisessä tapauksessa sivu­painon saa pitkä tavu lais. – Muodollisesti mahdollinen olisi kolmaskin jäsennys: koulula ja iskuri, joskaan koulula ei liene käytössä yleis­nimenä, eris­nimenä kyllä.

Mainitunlaiset sanat eivät ole täysiä homografeja siinä mielessä, että yhdys­sanassa voidaan käyttää yhdys­merkkiä selvyyden vuoksi silloinkin, kun yleiset säännöt eivät sitä vaadi. (Ks. Nykyajan kielenopas, Yhdysmerkki yhdyssanaa selventämässä.) Voidaan siis kirjoittaa pii-levä. Homografien erottaminen toisistaan vaikuttaisi olevan ilmeinen syy yhdys­merkin käyttöön, ja ohjeiden esi­mer­keis­sä mainitaankin sellaisia tapauksia kuin laulu-ilta. Tällainen yhdys­merkin käyttö ei kuitenkaan ole pakollista eikä edes suositeltua, eikä se ole tavallista.

Käytännössä sivupainon sijaintia ei aina huomaa, ellei sanaa lausuta huolellisesti. Koska tällaisia homografia­tapauksia on aika vähän, emme ole harjaantuneet sanojen erottamiseen sivupainon perusteella.

Sivupainon sijainnissa ei ole eroa sellaisissa tapauksissa kuin alistuvan, joka voidaan tulkita alistua-verbin partisiipin muodoksi tai yhdyssanan alistupa genetiiviksi. Murre­sana alistupa ei esiintyne nyky­kielessä enää paikan­nimenäkään, joten väärin­käsityksen vaaraa ei juuri ole. Peri­aatteellisesti voidaan kuitenkin kysyä, olisivatko sanat homografeja vai homo­nyymeja eli onko ääntämyksessä eroa. Sivupaino on kummassakin tapauksessa tu-tavulla, mutta onko yhdys­sana­rakenteesta johtuva sivu­paino erilainen, kenties vahvempi, kuin yhdistämättömän sanan tavu­rakenteesta johtuva sivu­paino. Iso suomen kielioppi kuvaa painoa melko yleis­luonteisesti (§ 13 Sanapainon määrittymisestä); se ei edes suoraan sano, että yhdys­sanan alku­osalla on sivu­paino.

Sana, joka koostuu kolmesta yhdistämättömästä sanasta, voidaan jäsentää yhdys­sanaksi kahdella eri tavalla, jotka voitaisiin matematiikan merkintöjä jäljitellen kuvata kaavoilla (AB)C ja A(BC). Koko sanan sivu­paino sijoittuu edellisessä tapauksessa C:n, jälkimmäisessä B:n alku­tavulle. Koska toisaalta yhdys­sanan osana olevan yhdys­sanan jälki­osalla on sivu­paino, herää kysymys, onko tässä kyse sellaisista eri­tasoisista sivu­painoista, joiden perusteella kuulija voisi tunnistaa, kumpaa rakennetta tarkoitetaan.

Tällaisia asioita käsitellään yleensä vain kielen­huollon kannalta. Opastetaan esimerkiksi ”painottamaan oikein” sana juhla­jumalan­palvelus, jottei sana kuulosta siltä kuin se viittaisi juhlajumalaan. Käytännössä ilmeisesti homografeja ei synny tällä tavoin. Kun kielessä jo on kolmi­osainen yhdys­sana, saman­laista mutta eri tavoin jäsentyvää yhdys­sanaa tuskin tulee kieleen. Mahdollisuuksien rajoissa kyllä on, että jollakin alalla tulisi käyttöön tyyppiä (AB)C oleva sana ja jollakin toisella samoista aineksista koostuva, mutta tyyppiä A(BC) oleva sana, ja ne sitten saattaisivat joissakin yhteyksissä törmätä yhteen.

Sukunimissä voisi syntyä homografeja siksi, että suku­nimien yhdistelmät kirjoitetaan yhdys­merkkiä käyttäen ja äännetään kaksi­huippuisina (kaksi pää­painoa, siis kuten kaksi sanaa). Esimerkiksi Ala-Luopa on käytössä sukunimenä, joka äännettäneen tavallisen yhdys­sanan tavoin, eli jälkiosalla on vain sivu­paino, mutta myös Ala ja Luopa ovat käytössä suku­nimenä, ja niiden yhdistelmänä muodostettu Ala-Luopa lausuttaisiin toisin. Mahdollisuus on aika teoreettinen. Sen sijaan saattaa kyllä syntyä todellista epäselvyyttä suku­nimien jäsen­ty­mi­ses­tä.

Tavuraja

Tavuraja voi sijaita eri paikoissa kolmen eri vokaalin yhdistelmissä. Esimerkiksi kirjain­jonon hauista ääntämys on erilainen sen mukaan, onko au vai ui diftongi. (Sen sijaan hauis-sanan partitiivi hauista ja hauki-sanan monikon elatiivi hauista ovat homo­nyy­me­ja, eli ne kir­joi­te­taan ja äännetään samoin.)

Tällaisen ääntämiseron kuvaaminen ei ole aivan yksinkertaista, eikä ero välttämättä ole niin selvä, että sen kuulisi vaivatta. Samantapaisten sanojen erottaminen toisistaan saattaa tässäkin asiassa riippua paljolti lause­yhteydestä ja siitä, miten hyvin sanat merkitykseltään sopisivat siihen.

Ilmiö on melko harvinainen ja esiintynee vain tapauksissa, joissa jonkin sanan vahva-asteisessa muodossa on yksinäis-k vokaalien välissä ja joihinkin heikko­asteisiin muotoihin tulee mukaan vokaalin jälkeinen, diftongin muodostava i. Tällainen i on käytännössä monikon tunnus, kuten esimerkin mukaisessa haku-sanan taivutuksessa. Peri­aatteessa kyseessä voisi olla myös verbin­taivutuksen i-tunnus, mutta kielessä ei ole tähän sopivia verbejä.

Osittaisen homografin muodostaa ruoissa, sillä se voi olla joko ruko-sanan muoto tai ruoka sanan monikon inessiivin vaihto­ehtoinen kirjoitus­asu asun ruuissa ohella.

Homografia on kaikissa tällaisissa tapauksissa sikäli osittaista, että on (tulkinnan­varai­ses­ti) sallittua, mutta ei pakollista eikä kovin tavallista, käyttää heitto­merkkiä tavu­rajan ilmai­se­mi­seen: ha’uista, hau’ista, ru’oissa, ruo’issa. (Ks. Suomen kielen normien muutoksia, kohta Heitto­merkki vokaali­yhdistelmää selventämässä.)

Rajakahdennus

Rajakahdennus eli rajageminaatio tuottaa suuren määrän homografeja. Tämä on kuitenkin sikäli suhteellista, että raja­kahdennusta ei esiinny kaikissa suomen kielen muodoissa, vaan joistakin murteista se puuttuu, samoin usein niiden kielestä, joille suomi ei ole äidin­kieli. Lisäksi raja­kahdennusta ei useimmissa suomen muodoissa esiinny vokaali­alkuisen sanan tai selvän tauon edellä.

Lauseasemasta riippumatta homografiaa voi syntyä yhdyssanoissa ja liite­partikkelin edellä. Yhdys­sanoista tulisivat kyseeseen lähinnä sellaiset, joissa alku­osa loppuu e:hen. Tämä on lähinnä teoreettinen mahdollisuus, mutta se voisi toteutua esimerkiksi silloin, kun olut­laatua tarkoittava sana ale lausutaan kirjoitus­asun mukaan. Tällöin ale­myynti voisi olla homografi, koska ale voitaisiin tulkita myös loppu­kahdennukselliseksi, alennus­myyntiä tarkoittavaksi sanaksi, jolloin tavallinen ääntämys olisi alemmyynti.

Paljon todellisempi homografien mahdollisuus sisältyy verbien sellaisiin muotoihin, joiden lopussa on raja­kahdennus, nimittäin perus­muoto eli I infinitiivi (syödä) eräät käsky- ja kielto­muodot (syö). Sellainen muoto voi olla toisen verbi­muodon tai jonkin substantiivin homo­gra­fi. Usein jommassa­kummassa sanassa on tällöin liite­partikkeli. Esimerkkejä: alkaa (infi­ni­tii­vi ja preesens ääntyvät eri tavoin), syöpä (imperatiivi ja ‑pä-liite taikka substantiivi), tee (impe­ra­tii­vi tai substantiivi).

Erityisesti verbin perus­muoto ja preesensin yksikön 3. persoona ovat kirjoitus­asussa usein samat, mutta ääntämyksessä on eroa. Ero toteutuu yleensä, jos sanassa on liite­partikkeli tai seuraava sana alkaa konsonantilla. Tästä voi seurata todellinen kaksi­tulkin­tai­suus. Esimerkki: Hän haluaa miettiä asiaa ja odottaa kokeiden tuloksia. Tässä odottaa voi olla predikaatti (hän odottaa) tai infinitiivi (hän haluaa odottaa), ja jälkimmäisessä tapauksessa se ääntyy odottaak. Esimerkki­tapauksessa ei ole suurta merkitys­eroa, mutta kyllä selvä lauseiden jäsentymisen ero, ja yleisesti merkitys­ero voi olla suurikin.

Todellinen esimerkki lehtikielestä on lause Ala odottaa maaliskuussa myynnin kasvua. Asia­yhteydessä on melko selvää, että ala on subjektina oleva substantiivi ja odottaa on pre­di­kaat­ti, joten kyseessä on toteamus tai kai oikeammin sanottuna ennustus. Muodoltaan lause on kuitenkin sellainen, että sen voisi jäsentää myös niin, että ala on imperatiivi (jossa olisi raja­kahdennus, mutta se ei ilmene tavallisimmassa ääntämyksessä) ja odottaa on siihen liittyvä infinitiivi, joka ääntyy tässä odottaam. Käytännössä myös puheen intonaatio voisi riippua tulkinnasta (käsky­lauseen sävel­kulku olisi yleensä nouseva), mutta tämä ei ole yhtä yksi­selitteistä kuin raja­kahdennuksen vaikutus.

Vierasperäiset sanat

Jos vierasperäinen sana kirjoitetaan kokonaan tai osittain lainan­antaja­kielen eikä suomen kielen kirjoitus­järjestelmän mukaisesti, se voi muodostaa homografin kielessä olevan muun sanan kanssa.

Esimerkiksi englannista lainattu olut­tyypin nimitys ale ääntyy ainakin Kieli­toimiston sana­kirjan mukaan [eil], joka selvästi poikkeaa sanasta ale ’alennus­myynti’. Tosin tässäkin tapauksessa äänne­asu saattaa käytännössä noudattaa kirjoitus­asua, jolloin kyse onkin homonyymeista.

Tällaisten tapausten homografisuus voidaan kiistää sillä perusteella, että mukana on vieraan kielen sana. Kuitenkin sitaatti­lainaakin voidaan pitää suomen kielen sanan, kun se on tullut yleiseen käyttöön ja laajalta tunnetuksi ja se on ehkä otettu myös suomen yleis­kielen sana­kirjaan. Vieraan kirjoitus­asun aiheuttama homografia on melko harvinaista. Sen sijaan homofoniaa esiintyy melko paljon. Esimerkiksi sanan cool [kuul] partitiivi coolia ääntyy samoin kuin kuula-sanan monikon partitiivi kuulia. Lisä­esimerkkejä olisi helppo keksiä, toisin kuin homografiasta.

Miksi suomessa on homografeja?

Homografien olemassaolo suomessa johtuu lähinnä muutamasta kirjoitus­järjestelmän piirteestä, ”sopimuksesta”:

Nämä ovat tietysti vain huomioita, eivät ehdotuksia. Olisi tuskin hyödyllistä ehdottaa vakavassa mielessä näin laajoja oikein­kirjoituksen muutoksia,.