Tapauksia, joissa kahdella sanalla on sama kirjoitusasu, mutta eri äänneasu ja eri merkitys, on suomen kielessä lähinnä kolmenlaisia:
Lisäksi vierasperäinen sana saattaa olla kirjoitusasultaan sama kuin sellainen sana, jonka kirjoitusasu noudattaa suomen yleisiä sääntöjä. Esimerkki: ale.
Sanaa homografi käytetään tässä samassa merkityksessä kuin Tieteen termipankin kuvauksessa:
Määritelmä sana, joka on kirjoitusasultaan toisen sanan kaltainen mutta äänteellisesti ja merkitykseltään siitä poikkeavaSelite Esimerkkejä homografeista: englannin verbi tear [tea] ‘repiä’ ja substantiivi tear [tier] ‘kyynel’; suomen substantiivi+liitepartikkeli teekin [te:kin] ja verbin imperatiivimuoto teekin! [te:kkin].
Määritelmän kuvaukset englannin tear-sanojen ääntämyksestä ovat outoja, mutta olennaista on, että ne äännetään eri tavoin.
Eri käsitteitä ovat homonyymi (sekä kirjoitusasu että ääntämys sama, merkityksessä ero, esimerkiksi kuusi, joka voi tarkoittaa lukua tai puulajia) ja homofoni (ääntämys sama, mutta kirjoitusasu ja merkitys erilaiset (esimerkiksi englannissa I ja eye).
Määritelmässä sana tarkoittaa sananmuotoa, jossa siis voi olla taivutuspäätteitä, liitepartikkeleita ym. Määritelmä ei sulje pois erisnimiä, yhdyssanoja ja vierasperäisiä nimiä. Tulkinnanvaraisinta määritelmässä on, milloin sanan voidaan sanoa olemassa: kattaako se vain kielessä todella käytetyt sanat vai kattaako se myös sanat, joita kielessä voitaisiin muodostaa sen taivutuksen, sanojen johtamisen, yhdyssanojen muodostamisen ym. keinoin.
Koska erisnimissä käytetään isoa alkukirjainta, erisnimi ja yleisnimi eivät voi olla toistensa täysin homografeja. Ne voivat kuitenkin olla homografeja joissakin tilanteissa: virkkeen alussa ja kokonaan versaaleilla kirjoitetussa tekstissä.
Homografin käsitteellä ja kielen homografien valikoimalla ei ole suurtakaan käytännön merkitystä. Homografit saattavat aiheuttaa vaikeuksia kieltä opiskelevalle ja muillekin, ja niistä saattaa saada vitsien aiheita. Sama toisaalta koskee paljon laajempaa sanojen joukkoa, homonyymeja. Homografeja voisi sanoa siinä mielessä petollisiksi, että ne eivät aiheuta kaksitulkintaisuutta puheessa, mutta kylläkin kirjoituksessa. Lisäksi kirjoitetun tekstin ääneen lukemisessa voi syntyä virheitä sen takia, että kirjoitettu sana tulkitaan väärin ja siksi lausutaan väärin.
Omalla tavallaan kiinnostavia homografit ovat siksi, että niitä ei olisi lainkaan, jos kirjoitusjärjestelmä olisi täydellinen siinä mielessä, että se täysin vastaa ääntämystä. Siksi homografien olemassaolo paljastaa poikkeuksia sellaisesta täydellisyydestä. Seuraavassa käsitellään tarkemmin edellä mainittuja homografityyppejä.
Suomen kielessä yhdyssanan jälkiosan alkutavulla on sivupaino, joten esimerkiksi yhdyssana piilevä (osina pii ja levä) ääntyy eri tavalla kuin piillä-verbin partisiippi piilevä, jossa ei ole sivupainoa. Toinen usein mainittu esimerkki on sana koululaiskuri, joka on enemmänkin keksitty sanamahdollisuus kuin todellinen sana. Se on tietysti yhdyssana, mutta se voidaan jakaa osiin koululais (sanan koululainen yhdysosamuoto) ja kuri taikka osiin koulu ja laiskuri. Vaikutus ääntämykseen on huomattava, koska jälkimmäisessä tapauksessa sivupainon saa pitkä tavu lais. – Muodollisesti mahdollinen olisi kolmaskin jäsennys: koulula ja iskuri, joskaan koulula ei liene käytössä yleisnimenä, erisnimenä kyllä.
Mainitunlaiset sanat eivät ole täysiä homografeja siinä mielessä, että yhdyssanassa voidaan käyttää yhdysmerkkiä selvyyden vuoksi silloinkin, kun yleiset säännöt eivät sitä vaadi. (Ks. Nykyajan kielenopas, Yhdysmerkki yhdyssanaa selventämässä.) Voidaan siis kirjoittaa pii-levä. Homografien erottaminen toisistaan vaikuttaisi olevan ilmeinen syy yhdysmerkin käyttöön, ja ohjeiden esimerkeissä mainitaankin sellaisia tapauksia kuin laulu-ilta. Tällainen yhdysmerkin käyttö ei kuitenkaan ole pakollista eikä edes suositeltua, eikä se ole tavallista.
Käytännössä sivupainon sijaintia ei aina huomaa, ellei sanaa lausuta huolellisesti. Koska tällaisia homografiatapauksia on aika vähän, emme ole harjaantuneet sanojen erottamiseen sivupainon perusteella.
Sivupainon sijainnissa ei ole eroa sellaisissa tapauksissa kuin alistuvan, joka voidaan tulkita alistua-verbin partisiipin muodoksi tai yhdyssanan alistupa genetiiviksi. Murresana alistupa ei esiintyne nykykielessä enää paikannimenäkään, joten väärinkäsityksen vaaraa ei juuri ole. Periaatteellisesti voidaan kuitenkin kysyä, olisivatko sanat homografeja vai homonyymeja eli onko ääntämyksessä eroa. Sivupaino on kummassakin tapauksessa tu-tavulla, mutta onko yhdyssanarakenteesta johtuva sivupaino erilainen, kenties vahvempi, kuin yhdistämättömän sanan tavurakenteesta johtuva sivupaino. Iso suomen kielioppi kuvaa painoa melko yleisluonteisesti (§ 13 Sanapainon määrittymisestä); se ei edes suoraan sano, että yhdyssanan alkuosalla on sivupaino.
Sana, joka koostuu kolmesta yhdistämättömästä sanasta, voidaan jäsentää yhdyssanaksi kahdella eri tavalla, jotka voitaisiin matematiikan merkintöjä jäljitellen kuvata kaavoilla (AB)C ja A(BC). Koko sanan sivupaino sijoittuu edellisessä tapauksessa C:n, jälkimmäisessä B:n alkutavulle. Koska toisaalta yhdyssanan osana olevan yhdyssanan jälkiosalla on sivupaino, herää kysymys, onko tässä kyse sellaisista eritasoisista sivupainoista, joiden perusteella kuulija voisi tunnistaa, kumpaa rakennetta tarkoitetaan.
Tällaisia asioita käsitellään yleensä vain kielenhuollon kannalta. Opastetaan esimerkiksi ”painottamaan oikein” sana juhlajumalanpalvelus, jottei sana kuulosta siltä kuin se viittaisi juhlajumalaan. Käytännössä ilmeisesti homografeja ei synny tällä tavoin. Kun kielessä jo on kolmiosainen yhdyssana, samanlaista mutta eri tavoin jäsentyvää yhdyssanaa tuskin tulee kieleen. Mahdollisuuksien rajoissa kyllä on, että jollakin alalla tulisi käyttöön tyyppiä (AB)C oleva sana ja jollakin toisella samoista aineksista koostuva, mutta tyyppiä A(BC) oleva sana, ja ne sitten saattaisivat joissakin yhteyksissä törmätä yhteen.
Sukunimissä voisi syntyä homografeja siksi, että sukunimien yhdistelmät kirjoitetaan yhdysmerkkiä käyttäen ja äännetään kaksihuippuisina (kaksi pääpainoa, siis kuten kaksi sanaa). Esimerkiksi Ala-Luopa on käytössä sukunimenä, joka äännettäneen tavallisen yhdyssanan tavoin, eli jälkiosalla on vain sivupaino, mutta myös Ala ja Luopa ovat käytössä sukunimenä, ja niiden yhdistelmänä muodostettu Ala-Luopa lausuttaisiin toisin. Mahdollisuus on aika teoreettinen. Sen sijaan saattaa kyllä syntyä todellista epäselvyyttä sukunimien jäsentymisestä.
Tavuraja voi sijaita eri paikoissa kolmen eri vokaalin yhdistelmissä. Esimerkiksi kirjainjonon hauista ääntämys on erilainen sen mukaan, onko au vai ui diftongi. (Sen sijaan hauis-sanan partitiivi hauista ja hauki-sanan monikon elatiivi hauista ovat homonyymeja, eli ne kirjoitetaan ja äännetään samoin.)
Tällaisen ääntämiseron kuvaaminen ei ole aivan yksinkertaista, eikä ero välttämättä ole niin selvä, että sen kuulisi vaivatta. Samantapaisten sanojen erottaminen toisistaan saattaa tässäkin asiassa riippua paljolti lauseyhteydestä ja siitä, miten hyvin sanat merkitykseltään sopisivat siihen.
Ilmiö on melko harvinainen ja esiintynee vain tapauksissa, joissa jonkin sanan vahva-asteisessa muodossa on yksinäis-k vokaalien välissä ja joihinkin heikkoasteisiin muotoihin tulee mukaan vokaalin jälkeinen, diftongin muodostava i. Tällainen i on käytännössä monikon tunnus, kuten esimerkin mukaisessa haku-sanan taivutuksessa. Periaatteessa kyseessä voisi olla myös verbintaivutuksen i-tunnus, mutta kielessä ei ole tähän sopivia verbejä.
Osittaisen homografin muodostaa ruoissa, sillä se voi olla joko ruko-sanan muoto tai ruoka sanan monikon inessiivin vaihtoehtoinen kirjoitusasu asun ruuissa ohella.
Homografia on kaikissa tällaisissa tapauksissa sikäli osittaista, että on (tulkinnanvaraisesti) sallittua, mutta ei pakollista eikä kovin tavallista, käyttää heittomerkkiä tavurajan ilmaisemiseen: ha’uista, hau’ista, ru’oissa, ruo’issa. (Ks. Suomen kielen normien muutoksia, kohta Heittomerkki vokaaliyhdistelmää selventämässä.)
Rajakahdennus eli rajageminaatio tuottaa suuren määrän homografeja. Tämä on kuitenkin sikäli suhteellista, että rajakahdennusta ei esiinny kaikissa suomen kielen muodoissa, vaan joistakin murteista se puuttuu, samoin usein niiden kielestä, joille suomi ei ole äidinkieli. Lisäksi rajakahdennusta ei useimmissa suomen muodoissa esiinny vokaalialkuisen sanan tai selvän tauon edellä.
Lauseasemasta riippumatta homografiaa voi syntyä yhdyssanoissa ja liitepartikkelin edellä. Yhdyssanoista tulisivat kyseeseen lähinnä sellaiset, joissa alkuosa loppuu e:hen. Tämä on lähinnä teoreettinen mahdollisuus, mutta se voisi toteutua esimerkiksi silloin, kun olutlaatua tarkoittava sana ale lausutaan kirjoitusasun mukaan. Tällöin alemyynti voisi olla homografi, koska ale voitaisiin tulkita myös loppukahdennukselliseksi, alennusmyyntiä tarkoittavaksi sanaksi, jolloin tavallinen ääntämys olisi alemmyynti.
Paljon todellisempi homografien mahdollisuus sisältyy verbien sellaisiin muotoihin, joiden lopussa on rajakahdennus, nimittäin perusmuoto eli I infinitiivi (syödä) eräät käsky- ja kieltomuodot (syö). Sellainen muoto voi olla toisen verbimuodon tai jonkin substantiivin homografi. Usein jommassakummassa sanassa on tällöin liitepartikkeli. Esimerkkejä: alkaa (infinitiivi ja preesens ääntyvät eri tavoin), syöpä (imperatiivi ja ‑pä-liite taikka substantiivi), tee (imperatiivi tai substantiivi).
Erityisesti verbin perusmuoto ja preesensin yksikön 3. persoona ovat kirjoitusasussa usein samat, mutta ääntämyksessä on eroa. Ero toteutuu yleensä, jos sanassa on liitepartikkeli tai seuraava sana alkaa konsonantilla. Tästä voi seurata todellinen kaksitulkintaisuus. Esimerkki: Hän haluaa miettiä asiaa ja odottaa kokeiden tuloksia. Tässä odottaa voi olla predikaatti (hän odottaa) tai infinitiivi (hän haluaa odottaa), ja jälkimmäisessä tapauksessa se ääntyy odottaak. Esimerkkitapauksessa ei ole suurta merkityseroa, mutta kyllä selvä lauseiden jäsentymisen ero, ja yleisesti merkitysero voi olla suurikin.
Todellinen esimerkki lehtikielestä on lause Ala odottaa maaliskuussa myynnin kasvua. Asiayhteydessä on melko selvää, että ala on subjektina oleva substantiivi ja odottaa on predikaatti, joten kyseessä on toteamus tai kai oikeammin sanottuna ennustus. Muodoltaan lause on kuitenkin sellainen, että sen voisi jäsentää myös niin, että ala on imperatiivi (jossa olisi rajakahdennus, mutta se ei ilmene tavallisimmassa ääntämyksessä) ja odottaa on siihen liittyvä infinitiivi, joka ääntyy tässä odottaam. Käytännössä myös puheen intonaatio voisi riippua tulkinnasta (käskylauseen sävelkulku olisi yleensä nouseva), mutta tämä ei ole yhtä yksiselitteistä kuin rajakahdennuksen vaikutus.
Jos vierasperäinen sana kirjoitetaan kokonaan tai osittain lainanantajakielen eikä suomen kielen kirjoitusjärjestelmän mukaisesti, se voi muodostaa homografin kielessä olevan muun sanan kanssa.
Esimerkiksi englannista lainattu oluttyypin nimitys ale ääntyy ainakin Kielitoimiston sanakirjan mukaan [eil], joka selvästi poikkeaa sanasta ale ’alennusmyynti’. Tosin tässäkin tapauksessa äänneasu saattaa käytännössä noudattaa kirjoitusasua, jolloin kyse onkin homonyymeista.
Tällaisten tapausten homografisuus voidaan kiistää sillä perusteella, että mukana on vieraan kielen sana. Kuitenkin sitaattilainaakin voidaan pitää suomen kielen sanan, kun se on tullut yleiseen käyttöön ja laajalta tunnetuksi ja se on ehkä otettu myös suomen yleiskielen sanakirjaan. Vieraan kirjoitusasun aiheuttama homografia on melko harvinaista. Sen sijaan homofoniaa esiintyy melko paljon. Esimerkiksi sanan cool [kuul] partitiivi coolia ääntyy samoin kuin kuula-sanan monikon partitiivi kuulia. Lisäesimerkkejä olisi helppo keksiä, toisin kuin homografiasta.
Homografien olemassaolo suomessa johtuu lähinnä muutamasta kirjoitusjärjestelmän piirteestä, ”sopimuksesta”:
Nämä ovat tietysti vain huomioita, eivät ehdotuksia. Olisi tuskin hyödyllistä ehdottaa vakavassa mielessä näin laajoja oikeinkirjoituksen muutoksia,.