Hattu-s š ohjeissa v. 1969 ja myöhemmin

Tässä dokumentissa esitetään Kielikello-lehden numerossa 2 vuonna 1969 annetut ohjeet hattu-s:n š käytöstä ja verrataan niitä myöhempiin ohjeisiin ja käytäntöihin. Vasemmalla esitetään Kielikellon artikkeli (joka ei sisälly Kielikellon verkko­versioon), oikealla kommentit.

Š (sh) — s?

Kirjaimistoomme yli puoli vuosisataa sitten tšekin kielestä lainattu š-kirjain ei vieläkään ole päässyt yleiseen suosioon. Osa arvovaltaistakin lehdistöä kirjoittaa Tshekkoslovakia, sheikki, shekki, sheriffi, shokki. Kun kuitenkin oikein­kirjoi­tuk­sem­me pää­sääntöjä on, että jokaisella ään­teel­lä on oma ja yksi ainoa merkkinsä, ei s-ään­teen merkitsemistä sh:lla ole pidetty suo­ta­vana.

Kielikellon 3/2000 artikkelin Ortografian ikuisuuskysymys mukaan ”hattu-s:n ja hattu-z:n käyttöä koskeva suositus on annettu jo vuonna 1907 professori E. N. Setälän joh­dol­la kokoontuneessa oikein­kirjoitus­kokouk­ses­sa”. Sen mukaan ”käytäntö horjuu edelleen”.

Vanhemmissa lainasanoissa vieraiden kielten š-äänne on korvautunut s:llä (esim. kartussi, ma­nee­si, pakaasi, pasaasi). Samaa on ollut havait­ta­vis­sa aivan viime aikoihin asti eräissä taval­li­sis­sa vieras­peräisissä sanoissa: šaalin sijaan on tullut saali, šakaalin tilalle sakaali, tuššin tussi jne. Šamppanja kuulostaa nykyään melkein yhtä van­han­ai­kai­sel­ta kuin šveitsiläinen. Suunta š:lli­syy­des­tä s:llisyyteen on edelleen ilmeinen.

Yleinen huomio kehityksestä pitää paikkansa, ja kehitys on jatkunut sen mukaisena. Tästä ei kuitenkaan tehty eikä ole tehty myö­hem­min­kään selvää päätelmää: š olisi paras kerta kaikkiaan korvata s:llä. Yksityis­kohdista huomattakoon, että esimerkiksi šamppanja on edelleen vallitseva ääntämys, vaikka kirjoituksessa onkin lähes aina s.

Saamansa alustuksen pohjalta on Suomen Aka­te­mian kieli­lauta­kunta pohtinut, kuinka laa­jal­ti vieras­peräisten sanojen tähänastinen š voitaisiin korvata s:llä. s:llisyys tulisi kysymykseen lähinnä eräissä tyyppiryhmissä sekä eräissä yleis­lainoiksi katsot­ta­vis­sa, ainakin melko tavallisissa yksi­tyi­sis­sä sanoissa. Erikois­lainoissa (esim. šamaani, šelfi, širokko, šokki, šuntti, švaa, tašismi, tšekki, tšutkši) sekä tietenkin esim. venäläisten nimien transkri­boin­nis­sa (Tšaikovski, Šostakovitš, Lemešev) š säilyy.

Tätä linjaa on jatkettu myöhemmin, mutta niin, että muutokset ovat koskeneet yksittäisiä sanoja, eivät tyyppiryhmiä.

Hattu-s:n säilyttäminen transkriptiossa ei ole enää lainkaan niin itsestään selvää kuin artikkelin julkaisemisen aikaa. Ks. sivun Suomen kielen normien muutoksia kohtaa Siirtokirjoitus.

Lautakunta päätyi seuraaviin suosituksiin:

1. si-loppuisia ovat kaikki ranskan ge-lop­pui­siin sanoihin palautuvat vähintään kolmi­tavuiset sanat: apanaasi, ekipaasi, kollaasi, montaasi, plantaasi, reportaasi, sabotaasi, staffaasi, bareesi, korteesi, prestiisi ym. (näinhän nämä sanat käytännössä jo jonkin aikaa kirjoitettukin, esim. Nyky­suomen sana­kirjassa IV osasta lähtien ja äskettäin ilmestyneissä tieto­sana­kirjoissa).

Viittaus Nyky­suomen sana­kirjan IV osaan koskee ensimmäistä painosta, joka oli kuusi­osainen; sen IV osa kattoi sanat O–R. Todel­li­suu­des­sa kirjan käytäntö on sekavampi kuin tästä voisi päätellä. Siinä on esim. apanaasi, mutta ekipaaši.

Näiden mukaisesti myös dispaasi (< ransk. dispache) ja sen johdos dispasööri.

Tämä vaikuttaa yksittäiseltä poikkeukselta (vrt. kohtaan 2), joka johtunee siitä, että sana oli aiemmin asussa dispaaši eikä dispašši.

š:llisiksi jäävät edelleen kaksitavuiset looši, paaši ja plaaši (s:llinen on jo vanhastaan plyysi < ransk. pluche).

Kaksitavuisten sanojen jättämistä muutoksen ulko­puolelle ei liene missään perusteltu julkisesti, mutta sen voi arvella johtuvan siitä, että osa niistä voisi sekoittua muihin sanoihin (kuten tietyn­laista kiveä tarkoittava paasi). Looši ja plaaši muutettiin muotoihin loosi ja plaasi jo Nyky­suomen sívistys­sana­kirjassa (1973).

2. ssi-loppuisia ovat kaikki tähän asti šši-loppuiset, useimmiten ranskan che-loppuisiin sanoihin palautuvat sanat ja s:llisiä tai ss:llisiä näiden johdokset, mm.

Tämä muutos poisti šš-yhdistelmän lähes kokonaan. Se jäi ilmeisesti vain sanaan pašša (joka aiemmin esiintyi asussa paša, turkin sanan paşa mukaan).

afissi, apassi, borssi (venäläisittäin boršši), briossi, brossi, depessi, dervissi, fetissi (ja sen mukaisesti fetisismi), gamassi, guassi, gulassi (ja sen johdos gulassata), kakessi, nissi, panassi, pastissi, planssi (ja plansetti), retussi (ja retu­soi­da), revanssi (ja revansisti, revansistinen), tussi (ja tuseerata).

”Venäläisittäin boršši” on sikäli harhaan­johtava, että venäjän sana on trans­lit­te­roi­tu­na borštš, joka mainitaan Kieli­toimiston sana­kirjassa rinnakkais­muotona.

Nissi-sanan ohella Kieli­toimiston sana­kirjassa on sitaatti­laina-asu niche (ääntämys niš), joka lienee sanan uudemmassa mer­ki­tyk­ses­sä (etenkin sanassa niche-tuote) lähes yksin­omainen.

3. Sanoissa, joiden latinalaisessa alkumuodossa on vokaalia edeltävä sc, on esiintynyt horjuvuutta. Varsinkin aikaisemmin on kirjoitettu descen­dent­ti­nen, mutta fluorešenssi; absessi, mutta abskissa; fluorešeiini, mutta putressiini. Muutamia sk:llisiksi vakiintuneita (abskissa, faskia, faskiaatio, os­kil­laat­to­ri, skintillaatio ym.) lukuun ottamatta täl­lai­set sanat ovat suosituksen mukaan s:llisiä, esim.

Tässä tarkoitetaan sanoja, joiden alku­muodos­sa on sc etuvokaalin e tai i edellä. Muutoin sc:tä on aina vastannut sk, esim. skaala (latinan scalae).

absessi, asendenttinen, fluoreseiini, fluo­re­sens­si, fluoresoida, fosforesenssi, kaloresenssi, kon­va­le­sent­ti, luminesenssi, putresiini, rektasensio, reminisenssi, transsendenttinen.

Poikkeuksellinen ss sanassa transsendenttinen johtunee siitä, että alkuperäksi on ajateltu latinan sanoista trans ja scendens muo­dos­tu­nut yhdyssana, vaikka latinassa kirjoitetaan transcendens, ruotsissa transcendent jne.

Mainittakoon erityisesti, että tähän ryhmään kuuluvat myös sanat fasismi, fasisti ja fasistinen, joista tähän asti on yleensä suositettu kirjoitus­asua fascismi (äännettynä fašismi) tai fašismi.

Vielä Nykysuomen sivistyssanakirjassa on rinnakkais­muotona fascismi.

4. Ensisijaisesti s-alkuisia ovat seuraavat lähinnä yleis­lainoiksi katsottavat sanat (osa s-alkuisina rinnakkaismuotoina jo Nykysuomen sanakirjassa):

Ensisijaisesti-sana voitaisiin tulkita niin, että myös š-alku on mahdollinen.

saali, sakaali, saketti, samotti, sampinjoni, sampioni, samponoida, sampoo, sankkeri, saslikki, satulli, sellakka, seviotti, sifferi (ja sen mukaisesti desifroida), sifonieeri, sifonki, snautseri, snitseli, sofööri, somaasi, sortsit, srapnelli.

Nämä asut ovat enimmäkseen vakiintuneet sana­kirjoihin, ohjeisiin ja paino­teksteihin, mutta muuten ääntämys ja kirjoitus yhä horjuvat jossain määrin.

Kielitoimiston sanakirjassa on pää­haku­sanana shampoo, ja sampoo on vain viit­tauk­se­na siihen. Tämä johtunee etenkin siitä, että valmistajat käyttävät asua shampoo pak­kauk­sis­sa ja mainonnassa.

Mainittu sanakirja esittää sanalle sortsit rinnakkaisasun sortsit.

š-alkuisiksi jäävät mm. seuraavat: šaahi, šabloni, šagi, šagriini, šakki, šamaani, šanghaijata, šan­tung, šaradi, šeikki, šekki (myös sekki), šektata, šelfi. šeriffi, šillinki, šinglata, širokko, šodi, šokki, šovinisti, šungiitti, šuntti, švaa, švaabi, švungi.

Näistä muutettiin s-alkuisiksi jo Nyky­suomen sivistys­sana­kirjas­sa šabloni ja šagriini. Myö­hem­pää linjaa kuvaavat Kieli­toimiston sana­kirjan asut sabloni, šakki (rinn. shakki), samaani (rinn. šamaani), šantung (rinn. shan­tung), sekki (rinn. šekki), sheriffi (rinn. seriffi, šeriffi), shillinki (rinn. šillinki), singlata, sokki (rinn. šokki, shokki), sovinisti, suntti . Siitä puut­tu­vat useat artikkelissa mainituista sanoista, ja š-alkuinen asu on siinä ainoana mahdollisena vain sanoille šaahi, šanghaijata, šeikki, šektaus, šelfi, joista useat on merkitty vanhentuneiksi. Muutoksissa on siis usein menty š:stä s:ään ainakin vaihto­ehtona, mutta on myös tapauksia, joissa on jossain mielessä palattu sh:hon.

5. ts-alkuisia ovat seuraavat tähän asti -alkui­set yleislainat: tsasouna, tsinovnikko, tsinuski (tai kinuski), tsuhna.

Tsinuski on Kielitoimiston sana­kirjan mukaan sanan kinuski vanhentunut muoto.

Aikaisempi tšintšilla (espanjalaisittain chinchilla) korvataan asulla sinsilla (joka on normaaliasuna mm. Ison tietosanakirjan uudessa laitoksessa).

Kielitoimiston sanakirjassa on tsintsilla, rinnakkais­muotona chinchilla. Asua sinsilla se ei edes mainitse.

-aikuisiksi jäävät mm. seuraavat: tšakoo, tšeka, tšekki, tšekkoslovakki, tšeremissi, tšerkessi, tšuktši, tšuudi, tšuvassi.

Näistä useimmat ovat kansallisuuden­nimiä tai eris­nimiin perustuvia. Saman­tyyppisiä on muitakin.

6. Sanansisäinen š korvataan s:llä seuraavissa melko tavallisissa sanoissa:

attasea, broseerata, brosyyri, detasementti, etasääri, fortuska, janitsaari, klisee, kliseoida, krasaani, matsi, pausaali­matka, pinseri, tauseerata, transeerata.

Näiden sanojen tavallisuus on osittain kyseen­alaista. Kieli­toimiston sana­kirjassa niistä ovat vain attasea, brosyyri, janitsaari, klisee, krasaani, matsi, pinseri, transeerata.

š:llisiksi jäävät mm. seuraavat: bolševikki, geiša, kašmir, mantšu, menševikki, pašša (arvonimenä; venäläisen ruokalajin nimi pasha sen sijaan kirjoitetaan ääntämyksen mukaisesti sh:llisena), rikša, tašismi.

Kielitoimiston sanakirjassa on bolsevikki, tosin rinnakkais­muotona bolševikki, ja on loogista kirjoittaa vastaavasti mensevikki. Siinä on pää­haku­sanana geisha (rinnakkais­muotona geiša), jonka voi tulkita sitaatti­lainaksi japanista ja siksi nykyisin sh:ta käyttäväksi. Muodon kašmir rinnakkais­muotona sanakirjassa on kashmir.

7. Sekä sanansisäinen että sanan­loppuinen š korvataan s:llä sanassa hasis.

Tavallinen ääntämys on hassis, joka esiintyy myös kirjoitus­asuna.
*
Lainanantajakielen kirjoitustavan mukaisesti käytetään muitakin š-äänteen merkkejä. Tavallisin on englantilais­peräinen sh. Sitä on aina käytettävä englannin kielestä sellaisinaan lainatuissa sanois­sa (sitaatti­lainoissa), esim. sherry, shimmy, show, sekä eräissä vieras­kieliseen eris­nimeen poh­jau­tu­vis­sa sanoissa, esim. shetlandinponi, yorkshire­sika, shigelloosi (erisnimestä Shiga). Samalla tavalla tulee kysymykseen yhtymä sch, lähinnä eräissä saksalais­peräisissä sanoissa: scheeliitti, schorlomiitti, schrammelkvartettl, schöniitti, edelleen ch etenkin ranskalais­peräisissä sanoissa: charmeuse, charmi, chateaubriand, chic, ym.
Kielitoimiston sanakirjassa on sanan sherry rinnakkais­muotona serri. Tämä ei ole vastoin artikkelin ohjetta, joka on oikeastaan itsestään­selvyys: sitaatti­lainoissa käytetään alku­peräistä kirjoitus­asua. Jos siitä poiketaan, onkin jo kyseessä tavallinen laina­sana, jossa esimerkiksi sh korvataan š:llä tai sh:lla. Sanakirjassa on kuitenkin asu shetlannin­poni, jossa siis alku­osa on sitaatti­lainan ja laina­sanan sekoitus.
*

Kielilautakunta ei halua pitää edellä esitettyjä suosituksia ehdottomina. Niinpä lautakunnan mielestä sh-yhtymää on mahdollista käyttää myös yleisenä š-äänteen merkkinä. Toisaalta olisi sallittava edellä esitettyä pitemmällekin menevä š:n korvaaminen pelkällä s:llä.

Arvo Keinonen
Myöhemmissä kannanotoissa on melko tiukastikin torjuttu š:n korvaaminen sh:lla. Myöhemmin ei ole otettu kantaa viimeisen virkkeen ilmaisemaan ajatukseen, jonka voisi tulkita niin, että š:n sijasta voisi jopa aina käyttää s:ää.

Nykysuomen sivistyssanakirjan alussa on yleisiä selityksiä, joissa esitetään edellä kuvattu kannanotto huomattavasti supistettuna. Lisäksi siinä on seuraava kiinnostava huomio š-äänteestä:
Koko äänteen asema on kielessämme erikoinen. Vaikka konsonantit b. g ja f ovat fonetiikallemme alkujaan vieraat, ne on omaksuttu ns. sivistyneeseen puhe­kieleen olennaisesti kuuluviksi. Ääntämys piolokia tai prohvessori ei ole yleis­suomessa käypä. Sen sijaan š:n ääntäminen s:nä ei monessakaan tapauksessa herätä huomiota. š on kielessä niin harvinainen, monin verroin harvemmin esiintyvä kuin g, g ja f, että se ei kunnolla jaksa puolustaa asemaansa kielen järjestelmässä.

Jos tämä hyväksytään, ja vaikea sitä olisi kiistää, putoaa pois pohja siltä, että š-kirjainta tarvittaisiin yksi äänne – yksi kirjain -peri­aatteen mukaisesti.

Kirja Kielen­huol­lon juurilla kohdassa 5.5 on laajahko kuvaus š:n ja ž:n historiasta suomen kielessä. Siinä on seuraava huomio:

Tosin jo Elias Lönnrot on suomalais-ruotsalaisessa sanakirjassaan (1866–1880) merkinnyt harvoja siinä esiintyviä suhu-s:llisiä vierassanoja yllättävän nykyaikaiseen tapaan, s:lla: tussi (ruots. tusch), saali (ruots. schal), sakki (ruots. schackspel). – Kielenhuollon toimin samaan merkintätapaan pääsy vei näissä sanoissa sata vuotta!

On kyseenalaista, oliko Lönnrotin tarkoituksena merkitä suhu-s:ää s:llä. Luonnollisempa on olettaa, että hän tarkoitti korvata vieraan kielen suhu-s:n tavallisella s:llä niin puheessa kuin kirjoituksessa. Tätä kohti kielen­huollon voidaan sanoa kulkeneen, mutta hitaasti ja pää­määrää vielä saavuttamatta.