Yksilönsuoja antaa ihmiselle oikeuden pitää henkilökohtaiset asiansa ominaan, poissa julkisuudesta ja rekistereistä. Sananvapaus antaa jokaiselle oikeuden sanoa, mitä tietää, ajattelee tai tuntee – myös muista ihmisistä. Nämä perustavanlaatuiset ihmisoikeudet ovat siis perustavanlaatuisessa ristiriidassa keskenään. Kannan ottaminen silloin, kun ristiriita ilmentyy käytännössä, vaatii paneutumista siihen, mitkä ovat varsinaiset arvot ulkonaisten periaatteiden takana. Perusongelma on se, että ns. tiedotusvälineet kilpailevat keskenään sensaationnälkäisestä yleisöstä ja joutuvat siksi halventamaan sananvapauden juoruamisvapaudeksi.
Tämä teksti on EFFIn Isoveli-palkintojenjakotilaisuudessa 2003-06-04 pitämäni esityksen ”käsikirjoitus” (taustateksti).
Verotus on tyyppiesimerkki asiasta, johon kohdistuu voimakas julkisuusintressi ja voimakas yksityisyysintressi. Koska verotus on julkisen vallan käyttöä, pitää kansalaisilla olla oikeus valvoa sitä. Tämä koskee myös eri verovelvollisten kohtelun yhdenmukaisuutta. Jotta voin tietää, onko verottaja suhtautunut vaatimiini vähennyksiin samojen periaatteiden mukaan kuin muidenkin vaatimiin, minulla pitäisi olla oikeus verrata omaa verotustani samanlaisessa asemassa olevien verovelvollisten kohteluun.
Itse asiassa laki verotustietojen julkisuudesta rajaa julkisuuden etupäässä määrällisiin tietoihin tulon, omaisuuden, eri verojen yms. yhteismääristä. Kärjistäen voisi sanoa, että se mahdollistaa naapurin tulojen selville saamisen ja juorukalenterien tekemisen mutta ei verotuksen perusteisiin kohdistuvan julkisuusintressin toteutumista.
Verotus on julkinen asia, mutta myös hyvin yksityinen asia silloin, kun kyse on yksilön verotuksesta. Ihmisoikeuksien yhteensovittaminen olisi tyydyttävästi ratkaistavissa sillä, että verotustiedot muutetaan pääsääntöisesti salassa pidettäviksi ja että veroviranomaisten toiminnan valvontaa lisätään, samoin heidän velvollisuuttaan perustella ratkaisunsa verovelvolliselle.
Tämä ajatus ei ole kovin realistinen, sillä ”tietoyhteiskunnassa” verotustiedot ovat arvokasta kauppatavaraa niin kauan, kuin ihmiset ovat uteliaita. Mutta siihen suuntaan olisi mentävä: kontrolli hoidettakoon muulla tavoin kuin siten, että kansalaiset tonkivat toistensa asioita viranomaisten papereista. Ainakin tämä voisi olla toteuttavissa siellä, missä tiedoille ei ole selvää kaupallista kysyntää.
Kun Web oli nuori, monet oppilaitokset rupesivat käyttämään sitä tenttituloksista tiedottamiseen. Tämä lienee melko hyvin saatu kuriin mm. tietosuojavaltuutetun puututtua asioihin. Mutta varmaan vieläkin on ihmisiä, jotka ihmettelevät, miksi tenttitulokset saa panna ilmoitustaululle mutta ei Webiin. Kysymys on hyvä, eikä Webin avoimuus ole suinkaan kattava vastaus siihen. Oikea vastaus on, että eivät ne ilmoitustaulullekaan kuulu.
Ihmettelyyn, miten opiskelijat sitten saisivat tenttitulokset tietoonsa, voidaan vastata, että meili (”sähköposti”) on keksitty ja sillä nämä asiat monin paikoin jo hoidetaan. Se on huomattavasti kätevämpääkin kuin ilmoitustaulun käyttö, sillä se voidaan tehdä niin, että tieto lähtee matkaan käytännössä heti, kun arvostelu on tehty. Siihen, että kaikki eivät voi tai eivät halua lukea tällaisia asioita meilitse, löytyy kyllä ratkaisuja, kunhan asioihin paneudutaan.
Tässä asiassa into käyttää nettiä viestinnän välineenä oli sinänsä aiheellinen. Siinä vain ajauduttiin väärille urille siksi, ettei ajateltu yksityisyyden suojaa.
Lehdistön ja muiden ns. tiedotusvälineiden sanotaan muodostavan neljännen valtiomahdin, jonka erityisenä tehtävänä on vahtia vallankäyttöä julkisuuden avulla. Ja tietysti tämä on yhteiskuntamuotomme olennainen ja luovuttamaton osa.
Mutta kun sitten vallankäytön valvonnalla perustellaan yksityisyyden suojan räikeitä loukkauksia, on syytä kysyä, uskovatko toimittajat itsekään perustelujaan. On epäilemättä joskus perusteltua tuoda julkisuuden henkilön yksityiselämään kuuluvia asioita julkisuuteen. Mutta jokaista sellaista tapausta kohti on satoja ja tuhansia tapauksia, joissa ”tiedotusvälineet” herkuttelevat skandaaleilla vain siksi, että se myy. Ilmiö ei suinkaan koske vain bulevardilehdistöä, vaan se ikään kuin osmoosin kautta siirtyy perinteisiin laatulehtiinkin. Me emme ehkä huomaa tätä, koska muutos on ollut vähittäinen ja koska yhä harvinaisemmaksi on käymässä sellainen pieteetti ja hillitty suhtautuminen, jota vasten juoruhakuisuus vasta näyttäytyy omana itsenään.
Yksityisyyden suojaan on säädetty poikkeuksia julkisuuden henkilöiden osalta. Poikkeusten alaa on koko ajan lavennettu, aluksi tulkinnoilla, sitten myös lain kirjainta muuttamalla. Aiemmin laki salli käsitellä toimintaa julkisessa tehtävässä, nyt taas on virallisestikin sallittua käsitellä julkisuuden henkilöiden elämää, kunhan sille tarvittaessa esitetään häveliäs tekosyy: se on tarpeen ”yhteiskunnallisesti tärkeän asian käsittelemiseksi”.
Tämä on omiaan vahvistamaan tekopyhyyden kulttuuria, jossa joudutaan luopumaan esimerkiksi eduskuntapaikasta, kun on jääty kiinni rattijuoppoudesta. Rattijuoppoudesta pitää rangaista, mutta vaikuttaako se todella kykyyn hoitaa kansanedustajan tehtäviä? Tällaisissa yhteyksissä esitettävät argumentit ovat varsin farisealaisia, kun niissä usein väen väkisin yritetään löytää asiallinen yhteys rikoksen tai moitittavan toiminnan ja asianomaisen työtehtävien välille.
Tekopyhyyden kulttuurissa pelätään kiinnijäämistä. Silloin on lähellä kierre, jossa suhteellisen pientä rikettä ruvetaan peittelemään isommilla rikkomuksilla, jolloin panokset kovenevat.
Usein sanotaan, että julkisuuden henkilöt ovat itse hakeutuneet julkisuuteen ja hyötyvät siitä, jopa suunnitelmallisesti käyttävät sitä hyväkseen. Heitä on myös suhteellisen vähän. Pitäisikö siis heidän suojelemisekseen kaventaa sananvapautta?
Moni varmaan ajattelee, että julkkisten oikeuksista puhuminen vie sivuun varsinaisesta asiasta. Meitähän uhkaa Iso Veli, joka kerää tietoja rekistereihin ja prosessoi ja hyödyntää niitä systemaattisesti, kohdistaen toimintansa koko kansaan. Orwellilaisen kauhukuvan rinnalla on pientä, päätyvätkö jonkun yksityisasiat reposteltaviksi julkisuuteen, etenkin kun kyse on usein laittomuudesta tai moraalittomuudesta. Vai kuinka?
Ensinnäkin jokainen on potentiaalisesti julkkis. Ei ole olemassa mitään objektiivista julkisuuden henkilön määritelmää. Jos jonkun ihmisen elämän penkominen ja levittely tuottaa rahaa, siihen ryhdytään. Jos hän ei ollut julkkis, hänestä tehdään julkkis. Hänestähän väistämättä tulee julkkis en passant samalla, kun hänestä tehdään juttu!
Toiseksi julkkisten yksityiselämällä mässäily merkitsee yksityisyyden tekemistä kauppatavaraksi. Se on siten saman hengen lapsi kuin moni sellainen ilmiö kuin monet suuria massoja koskevat kaupallistamiset. Opimme myymään yksityisyyttämme, tavalliset ihmiset pikkurahalla ja julkkikset kalliimmalla. Tähän meitä kasvattavat myös kauppaketjujen tarjoamat kanta-asiakaskortit, joilla annamme luvan rekisteröidä ostokäyttäytymisemme ja joita markkinoidaan sillä, että jos ei ota sellaista, joutuu maksamaan tavaroista enemmän.
Netti on mahdollistanut maailmanlaajuisen julkaisemisen jokaiselle, joka osaa kirjoittaa, ja monille muillekin. Tämä sisältää sen, että jokainen voi perustaa juorulehden taikka vain kirjoitella sinne tänne, mitä tietää tai luulee muiden asioista. Voi vaikka kirjoittaa silkkaa valetta. Kiinni jäämisen riski on käytännössä aika pieni, paljon pienempi kuin vaikkapa sanomalehteen kirjoitettaessa. Rangaistuksen saamisen riski on vielä pienempi.
Pelkäänpä, että Internet ”jokamiehen julkaisemisen” välineenä on vasta tiensä alussa. On vaikea nähdä, mikä estäisi nettiä muodostumasta digitaaliseksi vessanseinäksi, jossa kerrotaan, kuka on ollut kenenkin kanssa.
Niinpä kun Internet on jossain mielessä sananvapauden unelman täyttymys, se on myös yksityisyyden suojattomuuden dystopian täyttymys. Tämä alentaa kynnystä hyväksyä tai ainakin sietää yksityisyyden loukkauksia kaikkialla.
Sananvapautta perustellaan usein ylevillä näkemyksillä siitä, miten ihmisillä pitää olla oikeus arvostella julkisesti yhteiskunnallista ja valtiollista järjestelmää. Tämän sanotaan olevan välttämätöntä, jotta järjestelmä pysyy kansalaisten valvonnassa ja sitä voidaan kehittää kritiikin pohjalta.
Tottahan se on. Mutta moniko sellaista sananvapautta käyttää? Poliittinen tai journalistinen sananvapaus on harvojen herkkua. Useimmilla meistä ei juuri koskaan ole mitään suurta yhteiskunnallista ajatusta, jonka haluaisimme, osaisimme ja käytännössä voisimme tuoda yleiseen tietoisuuteen. Tosin netti on huomattavasti laajentanut mahdollisuuksia sellaiseen. Toisaalta mitä alempana julkaisukynnys on, sitä harvemmat ovat yleensä kiinnostuneita lukemaan julkaisuja saati jotenkin vaikuttumaan niistä.
Tosiasia on, että myös sananvapautta kansa enimmäkseen käyttää edustajiensa välityksellä. Edustajia ei valita vaaleilla, vaan edustajiksi valikoituu ihmisiä monimutkaisen prosessin kautta.
Sananvapaus on silti tärkeää suurelle yleisölle, koska se pääsee lukemaan ja näkemään itse kutakin miellyttäviä näkemyksiä. Harvoinpa tavallinen kansalainen edes yrittää kirjoittaa lehteen mieltään painavasta asiasta, ja jos yrittää niin vain yleisönosastoksi kutsutuille viihdesivuille. Mutta hänelle on tärkeää voida lukea omia ajatuksiaan muiden hyvin ilmaisemana.
Julkisuus on tärkeä valvonnan ja vaikuttamisen väline, sanotaan. Luulenpa, että sitä liioitellaan. Julkisuus lopultakin vaikuttaa enimmäkseen julkisuuden pelon kautta, ja se pelko on enimmäkseen irrationaalinen, ja monet ovat siitä vapaita. Julkisuus on paljolti sesonkituote: sillä on merkitystä enimmäkseen vaalien alla ja silloinkin vain joissakin asioissa ja joidenkin vallankäyttäjien osalta.
Epäkohdan julkistaminen sinänsä ei vaikuta juuri mitään. Eri asia on, että sillä voi olla hyödynnettävissä olevaa viihdearvoa – onhan julkaisuja ja ohjelmaformaatteja, jotka perustuvat tähän. Julkistamisen mahdollisuudella on myös jonkinlainen terapeuttinen merkitys: ihmisille annetaan purnaamisen oikeus ja vieläpä mahdollisuus kuvitella, että purnaamisella on vaikutusta.
Sananvapaudella on siis huomattavasti vähemmän todellista merkitystä, kuin juhlapuheissa on tapana esittää. Suurin syy puolustaa sananvapautta on se, että sen puute on oire pahoista vääristymistä yhteiskunnassa. Jos ihmiset eivät edes saa purnata julkisesti, asiat ovat todella huonosti. Jos toisinajattelijat eivät edes saa julkaista ajatuksiaan, yhteiskunta kokonaisuutena on vankila.
Tästä seuraa, että sananvapautta puolustettaessa on olennaista kysyä, mikä sitä uhkaa ja miksi. Sananvapauden rajoitukset ovat vain jäävuoren huippu. Mitkä ovat ne ilmiöt ja tavoitteet, joiden ajamiseksi ollaan valmiit jopa rajoittamaan sananvapautta, joka on itsessään melko harmitonta?
Yksityisyyden tärkeyteen on monta syytä. Tämä oikeastaan johtuu jo yksityisyyden käsitteestä: yksityistä on sekin, miksi joku pitää jotain itseään koskevaa asiaa sellaisena, että sitä ei haluta muiden tietoon. Jollekulle hänen seksuaalinen suuntautumisensa on ehdottoman yksityinen asia, toinen haluaa kertoa sen koko maailmalle.
Keskeisiä ongelmia on, että niin moni ajattelee yksityisyyttä vain yhden, ainoaksi luulemansa syyn pohjalta. Silloin on helppoa ajatella, että eihän yksityisyydellä niin ole merkitystä, eihän rehellisellä ihmisellä ole mitään salattavaa.
Yksityisyyden ilmeisin perustelu on ihmisten yleinen halu pitää asiat poissa uteliaiden ulottuvilta. Koska me kaikki olemme uteliaita – eri määrässä ja eri tavoilla tietysti – me kaikki olemme myös muiden ihmisten yksityisyyden potentiaalisia uhkaajia. On helppoa leimata tällainen melko merkityksettömäksi, ainakin yhteiskunnallisesti. Helppoa, mutta väärin.
Tähän läheisesti liittyvä perustelu on se, että yksityisasioiden vuotaminen muiden tietoon voi merkitä todellisia riskejä. Vähemmän turvallisissa maissa moni jo miettii kahdesti, paneeko Web-sivulleen tiedon lomastaan, peläten, että se on kutsu murtovarkaille. Vaikka suoranaista laittomuutta ei tapahtuisi, niin ihmisen heikkouksien paljastuminen tarjoaa muille mahdollisuuksia hyötyä hänen kustannuksellaan.
Heikkouksien hyväksikäyttöä harjoitetaan myös teollisessa mittakaavassa. Kun ihmisryhmien kulutuskäyttäytymistä voidaan tutkia ja tilastoida tarkasti, voidaan myös tehokkaammin saada heidät ostamaan sellaista, mitä he eivät muuten ostaisi. Joku voi protestoida, ettei tässä käytetä hyväksi heikkouksia, tietoja vain. Tosiasia kuitenkin on, että kaupat ovat jo varustelukierteessä, jossa niiden on pyrittävä tuntemaan ja ohjailemaan käyttäytymistämme. Niillä on suoranainen tarve ostaa henkilötietojamme, jossain mielessä hyvinkin henkilökohtaisia tietoja. On totta, että silloin ei olla varsinaisesti kiinnostuneita yksilöä koskevista tiedoista. Mutta niitä tietoja kerätään, ja jonakin päivänä ne vuotavat muuhun käyttöön.
Varsinainen Iso Veli, valtiokoneisto, tietysti väistämättä tarvitsee paljon henkilötietoja voidakseen muun muassa verottaa meitä. Sen tarve puuttua yksityisyyteen on joissakin rajoissa täysin legitiimi, ellemme omaksu täydellistä anarkismin aatetta. Kyse on siitä, kuka vetää rajat ja millä perusteilla.
Tietoyhteiskunta on muun ohessa tiedon keräämisen yhteiskunta, jossa tietojärjestelmien suunnittelijoiden keskeisenä periaatteena on usein kerätä tietoja varmuuden vuoksi. Eihän koskaan tiedä, tarvitaanko niitä johonkin, ja jälkikäteen kerääminen olisi erittäin hankalaa ellei mahdotonta. Voidaankin sanoa, että datan keruun teknologinen imperatiivi (kaikki, mikä voidaan kerätä, pitää kerätä) on keskeisiä yksityisyyden uhkia. Sitä usein vähätellään sillä, että eihän tietoja käytetä tai että niiden käyttämisestä päätetään sitten erikseen, demokraattisessa prosessissa. Tällöin unohdetaan, että tiukan paikan tullen prosesseja joustavoitetaan, demokratia taipuu kovaan itsepuolustukseen ja ennen muuta on ohitettavissa eri keinoin.
Yksityisyyden suojan olennaisimpia käytännöllisiä perusteluja on se, että tietoturvassa on aina aukkoja. Jos jotain tietoa on jossakin olemassa, se tavalla tai toisella päätyy jonnekin, missä sitä ei pitäisi olla. Tämä voi tapahtua vallanvaihdoksen, rikoksen tai pelkän huolimattomuuden kautta. Itse asiassa on tilastollisesti varmaa, että salassa pidettäviksi tarkoitettuja tietoja vuotaa.
Sekä yksityisyydestä että sananvapaudesta on syytä pitää tiukasti kiinni, ei siksi, että ne keskimäärin olisivat tärkeitä, vaan siksi, että joskus niissä realisoituu keskeisiä ihmisoikeuksia ja etuja. Mutta entä kun ne törmäävät toisiinsa?
Käsitykseni mukaan useimmissa tilanteissa on etusijalle asetettava yksityisyys. Silloin, kun sananvapauden nimissä haluttaisiin levitellä ihmisten yksityisasioita, kyse on useimmiten vain kaupallistetusta juoruamisesta.
Mikään ns. tiedotusvälineiden moraalinen ryhdistäytyminen ei tässä auta, sillä niillä ei ole varaa moraaliin. Jos kilpailija myy julkkisjuoruilla, moraalinen kustantaja häviää. Ainoastaan lailla asetetut rajoitukset voivat korjata tilanteen. En pidä tätä tavoitetta yleisesti kovin realistisena nykymaailmassa, mutta siihen suuntaan on pyrittävä, ainakin rajoittamalla räikeimpiä yksityisyyden loukkauksia.
Tähän on kuitenkin lisättävä yksi hyvin olennainen periaate: sensuurin kielto. Millään viranomaisella ei ole oikeutta ennalta tarkastaa julkaisuja, ei yksityisyyden suojaamiseksi eikä muusta syystä. Jos julkaisussa on tehty rikos, mikä tahansa, se tutkitaan ja tuomitaan.
Tämän takia on syytä ottaa esille Helsingin käräjäoikeuden lokakuussa 2002 tekemä päätös, jossa uhkasakolla uhaten kiellettiin eräitä lehtiä kirjoittamasta määrätystä asiasta. Tämä Suomen oloissa ainutlaatuinen päätös merkitsi lehdille asetettua ennakkosensuuria ja oli siten jyrkästi sananvapauden vastainen. Asian periaatteellisen luonteen takia on tärkeää, että siihen sisältynyt ajattelutapa torjutaan. Tämän takia ei ole olennaista, että kyseessä olisi ollut lähinnä juoruiluluonteinen kirjoittelu, ei myöskään se, että päätös parin viikon kuluttua peruttiin. Oikeusvaltioon ei sovi, että lehdistön toimintaa rajoitetaan tuomarin mielivaltaisella päätöksellä edes väliaikaisesti, koska asioita on voitava käsitellä silloin, kun ne ovat ajankohtaisia. Lisäksi päätös perustui Suomen oikeusjärjestykselle vieraaseen keinojen käyttöön: taloudellisten etujen turvaamiseksi säädettyä turvaamistoimimenettelyä käytettiin sananvapauden rajoittamiseen.
Sananvapauden puolustaminen merkitsee siis väistämättä myös sitä, että vaadimme paitsi ihmisille oikeutta julkaista meidän käsityksistämme poikkeavia näkemyksiä myös oikeutta julkaista mitä tahansa siinä mielessä, että viranomaiset eivät saa sitä tarkastaa ennalta. Tämä merkitsee väistämättä yksityisyyden rajoitusta. Tämän vastapainoksi on toisaalta perusteltua, että yksityisyyden loukkauksiksi todetuista teoista rangaistaan ja tuomitaan korvauksiin kovalla kädellä.