Suomen verbien aikamuodot, erityisesti futuuri

Mikä on aikamuoto?

Suomen kieliopeissa mainitaan verbien aikamuodoiksi yleensä preesens, imperfekti, perfekti ja pluskvamperfekti, joita ilmentävät esimerkiksi ilmaukset teen, tein, olen tehnyt ja olin tehnyt. Missä on futuurinen ilmaus tulen tekemään? Vaikka se kuvataan suomen kieleen kuuluvana, sitä ei mainita aikamuotojen joukossa. Miksei?

Yksinkertaisen kuvauksen esittää Kielitoimiston sanakirja. Sen mukaan aikamuoto on ”verbinmuoto josta ilmenee tekemisen t. tapahtumisen ajankohta kertomahetkeen t. toiseen ajankohtaan verrattuna, tempus”. Tämä näyttäisi merkitsevän, että suomen kielessä on vain kaksi aikamuotoa, esimerkiksi teen ja tein. Kieliopeissa on kuitenkin tulkittu ”verbin­muodoik­si” myös niin sanotut liittomuodot perfekti ja pluskvamperfekti. Muodostukseltaan ne koos­tu­vat olla-verbin preesensistä tai preteritistä ja ”pääverbin” partisiipista: olen tehnyt, olin tehnyt. Vanhanaikainen rakenne olen tekevä on samaa tyyppiä; siinä vain on partisiipin pree­sens eikä perfekti, ja merkitys on tulevaan aikaan viittaava. Myös tulen tekemään on luonteeltaan hyvin samantapainen; siinä vain on toinen apuverbi, ja pääverbi on infinitiivi­muodossa.

Ison suomen kieliopin (ISK) määritelmäosa kuvaa sanan tempus seuraavasti:

Tempus (aikamuoto) on finiittiverbiin sisältyvä deiktinen kategoria, joka ilmaisee, missä suhteessa verbin tarkoittaman tilanteen aika on lausuman esittämisen ajankohtaan eli puhehetkeen. Morfologisia tempuksia ovat preesens ja imperfekti (eli preteriti) ja liittotempuksia perfekti ja pluskvamperfekti. Liittomuodoilla kuten tulee olemaan, on oleva on futuurinen tulkinta. (» § 1523–.)

Sana deiktinen esiintyy kieli­tieteessä vaihtelevissa merkityksissä. Tässä ISK:n määritelmässä se ei tuo sisältöön mitään, vaan vain luokittelee aikamuodot laajemman käsitteen ”deiktinen kategoria” alaan kuuluviksi.

Määritelmä on vahvasti yksinkertaistettu, koska se kytkee yhteen taivutusmuodon tai rakenteen ja merkityksen, joka liittyy aika­suhteeseen. Kuitenkin ISK itse kuvaa laajasti sellaista aika­muotojen käyttöä, jossa merkitys on toinen kuin yksin­kertaistetussa kuvauk­ses­sa. ISK:n Ilmiöt-osan Tempus-jakso käsittelee laajasti tällaisia asioita, kuten preesensin käyttöä menneisyyteen viitattaessa ja ”imperfektin” nykyaikaan viittaavia käyttötapoja, Aika­muodot olisikin parempi kuvata muoto-opillisesti; esimerkiksi suomessa mennen ajan muoto muodostetaan -i- päätteellä. Tois­sijaista on, että tällaisella muodolla on tyypillisesti sellainen perus­merkitys, että se viittaa menneeseen aikaan.

Tässä kuvattavat futuuriset rakenteet tosin poikkeavat tästä: niillä on ilmeisesti aina tulevaisuuteen viittava merkitys silloin, kun niillä ei ole muotonsa mukaista kirjaimellista merkitystä. Esi­mer­kik­si tulee tekemään viitannee aina tulevaisuuteen, ellei sitten kyse ole sanan­mukai­ses­ta tulemisesta tekemistä varten.

Määritelmästä ei ilmene, edustavatko tulee olemaan ja on oleva myös tempuksia: ne kuvataan merkitykseltään futuurisina liitto­muotoina, mutta niitä ei mainita liitto­tempuksina. ISK:n määritelmäosan kuvaus liittomuoto-käsitteestä kuitenkin sulkee futuuriset ilmaukset pois. Toisaalta esimerkiksi Tieteen termipankkiin on otettu perifrastinen-termin kuvaus ”varsinkin useampijäsenisten aikamuotojen nimitys” ja selite ”Esimerkiksi suomen futuuriset sanaliitot tulee tekemään, on tekevä tai perfekti on tehty ovat perifrastisia aikamuotoja.”

Koska aikamuodoilla on monia muitakin käyttöjä kuin ajan ilmaiseminen, on ne on syytä määritellä muodon perusteella, joskin merkitykseen viitaten. Sopivalta vaikuttaa seuraava määritelmä:

Aikamuoto suppeassa merkityksessä on verbin sellainen taivutus­muoto, jonka perus­käyttö on sen ilmaiseminen, millaisessa suhteessa verbin ilmaiseman teke­mi­sen tai tapahtumisen ajan­kohta on lauseen esitys­hetkeen tai muuhun lause­yhtey­des­tä ilmenevään hetkeen. Aikamuoto laajassa merkityksessä sisältää myös liitto­muodot. Verbin liittomuoto on sanaliitto, joka koostuu verbin jostakin infi­niit­ti­ses­tä muodosta ja toisen verbin (apuverbin) finiittisestä muodosta ja jonka perus­käyttö on saman­lainen kuin aika­muodon.

Tässä tarkastelussa rajoitutaan verbeihin sanan suppeassa mielessä eli verbien finiittimuotoihin eli predi­kaat­tei­na käytettyihin muotoihin. Infinitiiveillä ei yleensä katsota olevan aika­muotoja, mutta partisiipeilla kylläkin; ks. Suomen kielen partisiipit: toisenlainen kuvaus,

Suomen aikamuodot

Suomen kielessä on kaksi aikamuotoa sanan suppeammassa merkityksessä, nimittäin generelli (yleinen) tempus ja preteriti, josta yleensä käytetään nimityksiä preesens ja imperfekti. Generelli tempus on tunnusmerkitön eli sillä ei ole omaa päätettä, vaan sen muodoilla on vain persoonapäätteet. Preteritin tunnus on -i-, ja sitä edeltävä vartalon vokaali usein häviää tai muuttuu (esimerkiksi kannan : kannoin). Preteritiä voitaisiin kutsua muodostus­tavan mukaan i-tempukseksi.

Jos vartalon loppuvokaali on i, se häviää preteritin tunnuksen edeltä (tai, toisen kuvaus­tavan mukaan, sulautuu yhteen sen kanssa). Tällaisilla verbeillä, esimerkiksi etsiä : etsin : etsin, ei siten ole generellistä tempuksesta poikkeavaa preteriti­muotoa; voitaisiin myös sanoa, että niillä ei ole lainkaan tempus­taivutusta. (Tämä koskee yleiskieltä; murteissa esiintyy muun muassa sellaisia preteritejä kuin etsein.)

Preteritiä käytetään yleensä kaikesta tekemisestä ja olemisesta, joka sijoittuu menneeseen aikaan. Joissakin tapauksissa sen sijasta käytetään tai voidaan käyttää liittomuotoa. Preteriti voi ilmaista sekä loppuun suoritettua tekemistä että sellaista tekemistä, jota ei ainakaan ajatella päättyneeksi. Esimerkiksi lauseissa kirjoitin kirjeen ja kirjoitin kirjettä suomen kieli käyttää preteritiä ja tekee objektin sijamuodolla eron päättyneen ja päättymättömän välillä. Monissa kielissä tällainen ero tehdään eri tempuksilla, joita yleensä kutsutaan nimillä perfekti ja imperfekti.

Perinnäisistä suomen aikamuotojen nimityksistä harhaanjohtavin on ”imperfekti”, sillä se tarkoittaa kielitieteessä ja kieli­opeissa yleensä muotoa tai rakennetta, joka tyypillisesti ilmaisee menneisyydessä tapahtunutta, joka esitetään olemisena tai toimintana eikä loppuun suoritettuna. Suomen kielen ”imperfekti” on kielitieteen käsittein ilmaistuna lähinnä preteriti eli yleinen menneen ajan tempus; tämän nimityksen Iso suomen kielioppi mainitseekin, mutta vain rinnakkais­nimityksenä. Myös ”perfekti” on harhaan­johtava, koska se ei suinkaan aina tarkoita loppuun suoritettua toimintaa, johon sana kieli­tietees­sä yleensä viittaa. Esimerkiksi ilmauksessa ”Olen asunut täällä vuoden” suomen kieli (toisin kuin moni muu kieli) käyttää ”perfektiä”, vaikka kyse nimenomaan ei ole päättyneestä, vaan nykyajassa jatkuvasta toi­min­nasta.

Generelli tempus voidaan kuvata lähinnä menemättömän ajan tempukseksi eli preteritin vastakohdaksi. Siten se voi kuvata

Liittomuodoista mainitaan suomen kielenopeissa yleensä ”perfekti” ja ”plus­kvam­perfekti”. Edellinen ei vastaa muiden kielten kielioppien perfektin käsitettä, vaan esimerkiksi olen tehnyt voi hyvin kuvata päättymätöntäkin tekemistä. Suomen olen tehnyt -tyyppinen rakenne on menneen ajan liitto­tempus, joka kuvaa menneisyyttä nykyhetken näkökulmasta ja jonka kuvaama tekeminen voi ulottua nykyaikaankin, esimerkiksi lauseessa Olen asunut täällä kymmenen vuotta. (Vrt. ISK § 1534 Perfektin merkitys.)

Pluskvamperfektiksi yleensä kutsuttu olin tehnyt -rakenne ei sekään ole yleisesti perfektiivinen, vaan se kuvaa tapahtumia, jotka edelsivät jotakin muuta tekstissä mainittua, menneisyyteen sijoittuvaa ja yleensä preteritillä ilmaistua tapahtumista, esimerkiksi Hän oli asunut maassa viisi vuotta, kun hän sai kansalaisuuden ja Olin elänyt hiljaista elämää, ennen kuin ryhdyin politiikkaan. (Vrt. ISK § 1541 Tapahtumien ajallinen järjestys.)

Jäljempänä kuvattavien futuurien lisäksi suomen kielessä olisi suomen liittomuodoiksi kuvattava myös rakenteet olen tekemässä ja olin tekemässä. Niistä edellinen kuvaa koros­te­tus­ti parhaillaan tapahtuvaa, toinen taas jotakin, joka oli parhaillaan tapahtumassa, kun jotain muuta (yleensä preteritillä ilmaistavaa) tapahtui, esimerkiksi Olin lukemassa kirjaa, kun valot sammuivat. Näitä tempuksia voitaisiin ehkä kutsua nimillä liitto­preesens ja liitto­preteriti (tai liitto­imperfekti).

Rakenne olen tekemässä on kuitenkin tulkittu myös futuuriseksi (ISK § 1546). Vaikuttaakin siltä, että rakenteella on joskus myös merkitys, joka viittaa (lähi)tulevaisuuteen, ei nyky­hetkeen. Tämä korostaa sitä, että tempus on parasta määritellä muotona tai rakenteena, jonka perus­merkitys on tietty aika­suhteen ilmaiseminen, sulkematta pois sen käyttöä muunkin­laisissa aika­suhteissa tai aivan muiden asioiden kuin aika­suhteen ilmaisemiseen. Merkitys­eron ilmaisee objektin sija, jos objekti on yksikössä: hän on päättämässä uraansa on merkitykseltään liitto­preesens, hän on päättämässä uransa lienee tulkittava futuuriseksi.

Liittomuodoiksi voidaan ehkä kuvata myös olen ollut tekemässä ja olin ollut tekemässä, samoin kuin futuurinen tulen olemaan tekemässä, joka tosin lienee lähinnä teoreettisesti mahdollinen rakenne.

Suomen futuurit

Suomen kielessä ei tietenkään ole futuuria yksinkertaisena, taivutus­päätteellä muodos­tet­ta­va­na aika­muotona. Edellä esitetyn määritelmän mukaisiksi liitto­muodoiksi, joilla on futuu­ri­nen eli vain tulevaan aikaan viittaava merkitys, voidaan tulkita seuraavat rakenteet:

tulen tekemään -rakenne

Yleisin futuurirakenne ainakin nykykielessä. Merkitys ei ole täysin erikoistunut futuuriseksi, vaan ilmauksella voi myös olla sanan­mukainen merktys ’tulen (saavun) siinä tarkoituksessa, että teen’.

olen tekevä -rakenne

Esiintyy yleisesti vanhassa kielessä, Kuvataan usein vanhentuneeksi, mutta rakenne on osittain säilytetty mm. vielä v:n 1992 raamatunsuomennoksessa; esimerkiksi tehdä-verbistä se käyttää yhdeksän kertaa tällaista futuuria.

Rakenne ei siinä mielessä ole täysin erikoistunut futuuriksi, että joissakin harvoissa tapauksissa siinä voi esiintyä olla-verbi kopulana, johon liittyy predikatiivi. Tällöin predikatiivi on usein adjektiiviksi erikoistunut partisiippi, esimerkiksi hän on taitava, hän on ihastuttava.

tahdon tehdä -rakenne
Esiintyy vanhassa kirjasuomessa, mutta on sittemmin kadonnut. (Tosin voi kysyä, eikö tahtoa-verbillä ole vihkikaavassa tarkoitus viitata tulevaisuuteen pikemminkin kuin vihkihetken mielentilaan.) Vieraiden kielten vaikutus näyttää tässä ilmeiseltä. Merkitys on usein selvästi futuurinen eikä nykyhetken tahtotilaa kuvaava, mutta näiden välillä ei aina ole selvää eroa. Joitakin muitakin vastaavia rakenteita voi ehkä joissakin tilanteissa tulkita futuurisiksi, kuten aion tehdä -rakenne.
olen tekemässä -rakenne
Edellä kuvattiin tämän rakenteen tavallisin käyttö erään­laisena liittopreesensinä. Sitä käytetään varsinkin lehti­otsikoissa myös selvästi (lähi)tulevaisuuteen viittaamassa, usein apuverbi pois jättäen, esimerkiksi Puolustaja­legenda päättämässä pelaaja­uransa?
tulee tehdyksi -rakenne
Passiivinen futuuri (passiivinen sanan varsinaisessa merkityksessä: subjekti on teke­mi­sen kohde), jossa toki on myös valmiiksi tulemisen ajatus. (Apuverbin preteritin sisäl­tä­vä rakenne tuli tehdyksi on sekin käytöltään osittain liittomuoto, mutta men­nei­syy­teen viittaava ja merkitykseltään vastaa muotoa tehtiin ja sisältää usein ajatuksen vahingos­sa tai harkitsemattomasti tekemisestä, usein taas ajatuksen loppuun suo­rit­ta­mi­sesta.)

Luettelossa ei ole mukana olen tekemäisilläni -rakennetta, joka kuvaa tekemistä, joka mahdollisesti alkaa aivan pian, Vaikka rakenteella on vain tällainen kieliopillinen merkitys, sitä ei voi tulkita futuuriseksi, vaan nykyhetkeen viittaavaksi. On tulkinnanvaraista, voiko sitä sanoa aikamuodoksi; kyse on ehkä pikemminkin eräänlaisesta liittomoduksesta.

Voidaan puhua myös futuuriperfektistä kuten tulen olemaan tehnyt (tai olen oleva tehnyt), joka kuvaa tulevaisuudessa tapahtuvaa, joka ajatellaan loppuun suoritetuksi. Toisentyyppinen on perfektifutuuri kuten tulin olemaan tehnyt (tai olin oleva tehnyt). joka tosin lienee lähinnä teoreettinen mahdollisuus ja kuvaa menneisyyteen sijoittuvaa loppuun suoritettua toiminta, jota tarkastellaan vielä aiemmasta hetkestä käsin, sen tulevaisuuteen sijoittuvana. Todellisempi lienee toisenlainen perfekti­futuuri tulin tekemään; tällaisella rakenteella on toki usein merkitys, jossa tulin esiintyy konkreettisessa tulemisen merkitys, mutta usein sillä on selvästi apuverbin merkitys, esimerkiksi rakenteessa Pian tulimme tietämään.

Miksi futuureja ei tunnusteta liittomuodoiksi?

On vaikea löytää perusteluja sille, että edellä kuvattuja rakenteita ei kuvata liitto­futuureiksi. Rakenteiden moninaisuus voi kyllä tuntua hämmentävältä, koska siihen verrattuina per­fek­tik­si ja plus­kvam­perfek­tik­si nimetyt ilmaukset ovat muodostukseltaan yksinkertaisia.

Ei ole mitään loogista perustetta sille, että liittomuodon apuverbi ei voisi olla muukin kuin kieltoverbi tai olla-verbi. Käytännöllisenä argumenttina voi toki esittää, että tulen tekemään ei aina ole kieliopillinen, vaan voi tarkoittaa myös kirjaimellisesti sitä, että minäpä otan ja tulen paikalle tehdäkseni jotain. Samanlaisia huomioita kai kuitenkin voidaan esittää myös per­fek­tis­tä ja plus­kvam­perfektistä. Eiköhän esimerkiksi ilmaus olin väsynyt ymmärretä yleensä rakenteeksi, jossa olla-verbillä on predikatiivina adjektiivi, pikemminkin kuin väsyä-verbin taivutuksen muodoksi?

Liittofutuurin käsitettä vastaan voidaan kuitenkin esittää se perustelu, että mikään tulevaisuuteen viittaavista verbi­rakenteista ei ole siinä mielessä vahvasti kieliopillistunut, että normaali­tyylissä aina käytettäisiin jotain niistä, kun viitataan tulevaisuuteen. Sen sijaan preteriti, perfekti ja plus­kvam­perfekti ovat tässä mielessä kieli­opillistuneita. Virkkeissä Asuin täällä viisi vuotta, Olen asunut täällä viisi vuotta ja Olin asunut täällä viisi vuotta, kun naapuri­talo purettiin ei asua-verbiä voi vaihtaa toiseen aika­muotoon. Sen sijaan virkkeessä Uskon, että tulen asumaan täällä ainakin viisi vuotta voisi futuurin tulen asumaan hyvin vaihtaa preesensiksi asun; muutos vaikuttaisi vain sävyyn tai tyyliin.

Ainakin joissakin tapauksissa voidaan tulkita, että edellä futuurisiksi kuvatut rakenteet eivät kuvaa tulevaisuuden tekemistä tai olemista, vaan nykyhetkessä suunniteltua, tahdottua tai alkavaa tekemistä. E. N. Setälän ”Suomen kielen lause-oppi: oppikirjan koe” esittää jopa näin (s. 35):

Futuuri (oik. perifrastinen preesens) ilmaisee aljettavaa tekemistä nyky-ajassa; esim. Nyt olen ensin asiata ajatteleva.

Kuitenkin hän esittää hiukan myöhemmin (s. 36);

Muist. Tulevaa aikaa usein ilmaistaan modaaliverbeillä saan, tahdon; esim. Sinä saat sen nähdä; Minä tahdon olla mies.

Nykyhetkessä tapahtuva aikominen, tahtominen tms. on kyllä joskus vaikeasti erotettavissa tulevaisuuteen viittaamisesta. Onhan puhujan omasta tulevasta toiminnastaan esittämä lausuma yleensä luonteeltaan jonkinlainen lupaus, joka saatetaan tulkita häntä tule­vai­suu­des­sa velvoittavaksi.

Kaikki tulevaisuuteen viittaavat lausumat eivät kuitenkaan ole luonteeltaan lupauksia. Esimerkiksi lausetta Tulen asumaan täällä ainakin viisi vuotta ei yleensä mielletä lupaukseksi, vaan arvioksi tai ennusteeksi.

ISK:n määritelmäosassa, joka ei sisälly painettuun kirjaan, vaan on tehty verkko­version yhteyteen, määritellään futuuri selvästi aikamuodoksi ja toisaalta sanotaan, että sitä ei ole suomessa:

Futuuri on nimitys puhehetken kannalta tulevan tilanteen aikaa tarkoittavalle tempus­muodolle. Suomessa ei ole futuuritempusta, mutta voidaan puhua ilmausten futuu­ri­ses­ta merkityksestä. Puhumisajan kannalta tulevaa aikaa ilmaistaan mm. – – erilaisilla liitto­ilmauksilla, esim. tulen menemään, on tuleva.

Kaksi liittofutuuria siis mainitaan, mutta niitä ei sanota tempuksiksi, vaan liitto­ilmauksiksi.

Futuuri kielenhuollossa

Liittofutuurin torjuntaan kielenkuvauksissa on saattanut vaikuttaa se, että liitto­futuuri on usein asetettu kyseen­alaiseksi kielen­huollossa. Sitä on jopa pidetty virheenä, joskin tämä on lähinnä yli-innokkaiden kielen­opettajien ja kielen­harrastajien kehittämä ajatus. Virallinen kielen­huolto on usein kiinnittänyt huomiota liitto­futuurin tarpeettomaan käyttöön tilanteissa, joissa viittaus tulevaan on muutenkin selvä, esimerkiksi Huomenna tulemme tekemään. Varoi­tus­ten sävy on vaihdellut. Ks. Kielikellon 2/2007 artikkelia Tulla-futuuri – suomea vai ei.

Kielitoimiston kielioppiopas kyllä esittää (s.355): ”Joissakin vanhemmissa kielenhuolto-oppaissa raken­net­ta tulee olemaan on pidetty tarpeettomana.” Se ei kuitenkaan yksilöi, mihin oppaisiin se viittaa. Teos Kielenhuollon juurilla käsittelee (kohdassa 5.10) laajasti suh­tau­tu­mis­ta tähän futuurityyppiin; sen perusteella arvioiden mikään kielen­huolto-opas ei ole tor­ju­nut futuuria, vaan päin­vastoin kun futuurin torjujat ovat kysyneet asiasta kielen­huolta­jil­ta, vastaus on ollut, että tulen olemaan -tyyppistä rakennetta voi tarvittaessa käyttää.